Nähdyksi tuleminen ♥

Myönnetään, että tämä menee jo vähän överiksi, mutta en malta olla kirjoittamatta nähdyksi tulemisesta. Olen pelännyt sitä kovasti ja siksi olen elämässäni padonnut paljon sisääni. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman näkymätön, hajuton ja mauton.

Lasten syntymien myötä minusta on tullut näkyvämpi, puheliaampi ja rohkeampi. Olen uskaltanut kertoa ajatuksiani isommassakin porukassa. Tunteiden näyttäminen ja muutenkin itseni näkyväksi tuleminen on ollut aiempaa helpompaa. Toki on tilanteita, joissa se on haastavaa, kuten vahvojen ihmisten kanssa. Edistysaskeleeni ovat kuitenkin huimia verrattuna vaikkapa 15 vuotta taaksepäin. Olen siis armollinen itselleni.

Minussa tapahtuneen muutoksen myötä olen alkanut nauttia esillä olemisesta ja nyt otankin tilani, jos se vain sallitaan. Menen vielä tilanteen mukaan eli en täysin seiso omilla jaloillani, mutta who cares.

Viimeaikoina minulle on peilattu omia heikkouksiani, mikä on ollut vaikeaa. Aluksi en ole pystynyt ottamaan niitä vastaan oikeastaan millään tavalla. Nyt minun heikkouteni on tullut monesta suunnasta nähdyksi ja olen alkanut hyväksyä ne osaksi minua sitä mukaa, kun ne on eteeni tuotu. Vaikka aluksi oli vaikeaa hyväksyä, että minussa nähdään tämä puoli, nyt ajattelen toisin. On mahtavaa, että muut näkevät ja peilaavat minulle tätäkin puolta. Näin tulen nähdyksi kokonaisena ja voin hyväksyä ne osaksi itseäni. Nämä ihmiset eivät ole minua hylänneet, vaikka näkevät haavoittuvuuteni. He ovat yrittäneet auttaa minua eheytymään. He ovat auttaneet minua hyväksymään varjoni.

On tehnyt kipeää, kun nähdyksi on tullut osia minusta, joita en muistanut olevan. En jaksaisi enää nähdä haavojani. Lopulta olen kiitollinen, että nyt ne puolet saavat alkaa eheytyä eikä niitä tarvitse piilotella. Olisi ihanaa, että elämääni tulisi ihmisiä jotka näkisivät molemmat puoleni ja hyväksyisivät minut. He voisivat peilata sitä minulle.

Kaiken tämän myötä minusta taas vapautuu energiaa piilottelun sijaan muihin asioihin. Nyt on tilaa enemmän nauttia ja elää, kun pelkoa ja ahdistusta on vähemmän. Aivan superia ♥

Ahdistuksen ja pelon työstämistä

Wow kuinka mielenkiintoista. Olen työstänyt pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta ja pakkoajatuksia. Tässä vain pieni siivu siitä työskentelystä. Kokosin tilanteita, jotka minussa aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa.

Ahdistun, kun ihmiset ovat kanssani erimieltä. Pelkään, etten kelpaa tällaisena kuin olen. Tiedän, että hylkääminen on parempi ratkaisu, jos minua ei voi hyväksyä tällaisena. Ei siis ole syytä pelätä, koska se on minun parhaakseni. Ajatuksen tasolla voin hyväksyä, että olemme eri mieltä. Ne ovat vain mielipiteitä. Sillä ei määritellä kenenkään arvoa.

Toisten ihmisten viha pelottaa minua myös. Tähän pätee samat asiat kuin edellä. Viha on vain tunne. Toki jos se muuttuu fyysiseksi tai henkisesti, asia on eri. Muuten se on vain tunne eikä se tee mitään. Meillä on oikeus tunteisiin.

Epämukavuusalueella oleminen nostaa minussa ahdistusta. Entä jos teen väärin? Entä jos en kelpaa? Haluan oppia hyväksymään rajallisuuteni, heikkouteni ja virheeni. Nämäkään asiat eivät määrittele arvoani. Ne kertovat lähinnä siitä, että en jotakin osaa, jos epäonnistun. Kaikkea ei voi tehdä oikein tai väärin. On myös erilaisia tapoja tehdä asioita. Voin aina tarvittaessa pyytää apua. Se ei ole heikkouden merkki. Minun on kuitenkin syytä muistaa, kantaa vastuu eikä takertua liikaa toisiin ihmisiin. Virheiden tai epäonnistumisten jälkeen on hyvä myöntää virheeni ja rajallisuuteni sekä kohdata siihen liittyvät tunteeni ja sitten päästää niistä irti. Elämä jatkuu. Uskon oppineeni siitä ja sehän on tärkeintä.

Ahdistusta ja pelkoa aiheuttaa myös terveyteen ja kehooni liittyvät asiat. Pelkään aiheuttaneeni itselle jotakin tai pelkään kipua ja sitä, etten selviä. Pelkään myös kehoni muutoksia. Kelpaanko tällaisena kuin olen? Olen nyt selvinnyt niin monesta asiasta, että selviän jatkossakin. Tiedän järjellä kelpaavani tällaisena, joten ei syytä huoleen. Voin aina pyytää läheisiä tueksi, jos pelottaa. Yksin ei tarvitse selvitä.

Vielä viimeinen ahdistusta ja jopa pelkoa aiheuttava asia on heikkouksieni ja joissakin tilanteissa tunteideni tuleminen näkyväksi. Olen yrittänyt piilotella niitä, koska niitä ei ole koskaan nähty. Tähänkin liittynee se, että hyväksytäänkö minut tällaisena kuin olen. Jos tarkkoja ollaan, niin hyväksynkö itseni sellaisena kuin olen. Viimeaikoina juuri nämä puoleni ovat tulleet näkyviksi ja niistä on seurannut äänettömästi hyvää. Se on tehnyt kipeää, mutta ollut sen arvoista. Tätä asiaa haluan käsitellä lisää toisessa postauksessa.

Nämä olisi voinut niputtaa yhteen, mutta minulle oli tärkeää käydä jokainen asia erikseen. Päällimmäiseksi näistä kaikista jäi itseni hyväksyminen sellaisena kuin ole. En oikeasti tarvitse muiden hyväksyntää, jos hyväksyn itseni puutteineen päivineen. Myös tunteiden ja mielipiteiden hyväksyminen tunteina ja mielipiteitä on tärkeää. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä asioista eikä mikään edellä käsittelemäni asia määrittele minua. Olen rakas ja hyvä tällaisena. Hoen itselleni, ettei se mitä teen, vaan kuka olen.

Tarve purkaa turhautuminen

Jatkan osin siitä, mihin äsken jäin. Minut on vallannut pettymys itseeni. Haluaisin jo elää arkea ja olla hyvinvoiva. Olen pettynyt, että vaikka olen onnellisempi kuin koskaan, silti olen kaukana tasapainoisesta, jos uskominen on muita ihmisiä. Olen saanut tätä viestiä nyt niin monesta suunnasta, että ehkä siinä on jotakin perää.

Mä en vaan jaksa enää olla se paska, joka jää aina yksin, joka vaan on 75% elämästään yksin. Kukaan ei kaipaa minua eikä ehdottamani tapaamiset onnistu kenenkään kanssa. En saa luotua yhteyttä ihmisiin.

Mä en jaksa enää, etten löydä mistään paikkaani, vaikka teen sen eteen töitä. Olen päästänyt irti monesta asiasta, mutta uutta ei ole tullut tilalle. Onneksi tiedän, että sitä on tulossa, mutta en vaan jaksa tätä välitilaa.

Mä en jaksa aina näitä asioita velloa. Mä en jaksa aina vaan olla fyysisesti sairas. Mä en vaan jaksa enää kipuilla menneisyyden haavojani kanssa. En vaan jaksa enää.

Voisko nyt p****** tulla jotakin muutosta ja s****** ilman jatkuvia kipuja. Voisko nyt oikeesti jotain isompia edistysaskeleita tulla tilanteeseeni?

Olen toki kiitollinen pienistä muutoksista, joita elämäni on antanut ennen kaikkea viimeisen vuoden aikana. Olen aidosti ylpeä itsestäni. Pahalta tuntuu ennen kaikkea se, että olen ollut koko elämäni niin solmussa. Sieltä nouseminen vaatii aikansa. Isosta työstäni huolimatta en vieläkään ole se, joka olen.

Nyt kun olen purkanut turhautumiseni, voinkin siirtyä pohtimaan, mitä haluan. Se vie minua eteenpäin, että luon kuvaa siitä, minne haluan päästä. Sitten vielä askeleet kohti unelmia.

Mä haluan työstää näitä asioita, mutta se voi tapahtua myös muun elämän rinnalla. Uskon sen olevan jopa parempi, kunhan arki on mitoitettu ajatellen jaksamistani. Nyt pohdin ja työstän näitä liikaa. Haluan tunnistaa rajani, hyväksyä ne ja elää niitä kunnioittaen.

Haluan löytää paikkani ihmissuhteissa, työelämässä ja harrastuksissa. Haluan olla itsenäinen, omassa voimassani ja tunteiden kanssa sinut. Haluan tuntea olevani turvassa, että elämä kantaa. Haluan olla fyysisesti terve.

Haluan seurata unelmiani ja elää intohimoista elämää. Uskaltaa seurata sisäistä ääntäni ja sitä kautta loistaa ja jakaa rakkautta ympärilleni.

Tajunnanvirtaa

Elämä tuntuu elämältä. Elän flowssa ja onnellisuudessa, mikä on minulle suht uutta. Vastoinkäymiset eivät ole kadonneet, mutta tunne elämän kantamisesta on astumassa elämääni. Olen ehkäpä onnellisempi kuin koskaan. Tästä johtuen ajattelin, että nyt elämän suunta muuttuu. Onhan se muuttunut jo nyt paljon.

Minun uskoani koetellaan. Uskon todella siihen, että asiat muuttuvat. Hetkellisesti muserruin, kun jouduin näkemään taas uusia asioita itsessäni. Ne eivät ole niitä kauneimpia puolia. Uskon edelleen muutokseen, mutta isoja käsiteltäviä asioita on edelleen elämässäni ja se tuntuu raskaalta. Koska tämä helpottaa? Koska elän "tylsää" arkea.

Olen pohtinut omaan syömistäni, pelkoani, turvattomuutta ja kontrollointia. Tähän pakettiin tuli lisäksi pakko-oireet. Ehkäpä pakkoajatukset ja -toiminta kuvaavat minua parhaiten. Minun on pakko tehdä asiat oikein esim. syödä oikein jne... Minulla menee paljon energiaa siihen, kun stressaan valintoja ja murehdin niitä. En haluaisi tehdä virheitä. Ajatukseni pyörivät samojen aiheiden parissa. Teinkö oikein? Kuinka voin paremmin? Mitä kehoni viestii minulle? En nauti elämästä, vaan suunnittelen ja mietin parempaa elämää.

Haen kovasti itseäni ja mitä ilmeisemmin odotan asioiden tulevan ulkoapäin, että olisi joku tietty malli, joka sopisi minulle. Etsin sitä pakonomaisesti. En luota, että antamalla aikaa asiat voivat järjestyä yhtä hyvin, jos ei paremminkin. Minun on oltava ohjauksissa. Yritän täyttää tyhjiötä, mikä elämässäni on parantamalla oloani. Sen on aika väistyä. Nyt uusien asioiden kimppuun.

Myönnän, että on vaikea päästää irti olemassa olevista asioista. Pelottaa löytää uusia asioita tilalle. Pelottaa tyhjyys, joka elämääni tulee. En haluaisi vain keskittyä itseeni, vaan löytää paikkani. Pakenen helppoihin ratkaisuihin. Haasteeni on löytää sosiaalisesti paikkani. Sitä haluan, mutta... Koen kai olevani liian vajavainen löytääksesi paikkani. Tunnen usein hylkäämistä ja siksi ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. En jaksaisi taas kohdata sitä tunnetta. Ne kuitenkin opettavat minua ehkäpä paremmin kuin nykyiset keinoni. Olisi kiva saada asioita myös noin vain eikä aina raskaimman kautta.

Rauhaa ja levottomuutta

Suuntani työelämässä on ollut hukassa eikä paikkaani ole löytynyt, vaikka töissä olen ollutkin. Aina jotakin on puuttunut tai jokin ei ole tuntunut hyvältä, vaikka se on periaatteessa vaikuttanut hyvältä. Olen meinannut hakea paikkoja, mutta jokin on estänyt. Työ on tuntunut hyvältä, mutta... Uskon, etteivät ne ole olleet unelmatöitä ja siksi olen tuntenut tarpovani suossa eikä hakemusten kirjoittamisesta ole tullut mitään.

Nyt olen löytänyt mielenkiintoisia töitä ja tunnen haluavani aidosti sellaisiin töihin. Joskus olen vastaavia hakenut, mutta aika ei ollut silloin kypsä. Olen miettinyt myös motiivejani näihin töihin. Enhän vain juokse väärien asioiden perässä? Mielestäni en. Haluan oikeasti inspiroivan työn, josta saan ansaitsemani korvauksen. Näiden ei tarvitse olla toisiaan poissulkevia, mutta haluan mennä intohimo ja unelma edellä. Siitä sitten seuraa hyvä korvaus. Raha ei saa olla kuitenkaan pääosassa. Jos saan mielestäni ansaitsemani korvauksen, olen valmis laittamaan siitä myös hyväntekeväisyyteen.

Minulla on tunne, että unelmatyöni on lähellä. Syksyllä elän tältä osin unelmaani. Olen luottavaisin mielin. Tunnen rauhaa, kun ajattelen asiaa. Silti minussa on levottomuutta. Mitä se on? Miten on mahdollista tuntea rauhaa ja samalla levottomuutta? Sisimmässäni luotan, että asiat järjestyvät. Toinen osa minusta tuntee, että nyt "kuuluu" jännittää ja "pelätä" pettymyksiä. Jälkimmäinen osa minusta yrittää valmistaa minua, jos sittenkin olen väärässä. Suojelen itseäni, jotta minun ei tarvitse pettyä kovasti, jos intuitioni pettää. Yritän varjella itseäni joutumasta epämukavuusalueelle.

Olen luottamuksen oppikoulussa. On aika oppia luottamaan, että asiat järjestyvät, koska ne järjestyvät. Olen manifestoinut unelmatyöni, joten voin päästää irti. Minun ei tarvitse todistaa jatkuvalla murehtimisella tai työn ajattelemisella, että tätä minä oikeasti haluan. Asiat tapahtuvat taustalla, vaikka se ei olisikaan mielessäni. On aika antautua elämälle ja elää hetkessä. Kaikki tapahtuvat oikeaan aikaan. On opittava sietämään, jos jokin asia ei mene niin kuin toivon. Silloin se ei ole minua varten. Unelmani kuullaan, jos se on minun parhaaksi. Vaikka olen oppinut päästämään irti, tekee se silti kipeää. Kaikesta huolimatta olen valmis elämään tässä ja nyt. Unelmatyö tervetuloa elämääni, vaikka et olekaan mielessäni jatkuvasti.

Pelon ja turvattomuuden punaisen langan löytäminen

Näköjään elämä tuo eteeni yhteen asiaan liittyviä paloja, joista syntyy isompia kokonaisuuksia. Nyt on kertynyt riittävästi osia, jotta alan nähdä laajaa kuvaa. En ole ymmärtänyt käsitteleväni pelkoihin ja turvattomuuteen liittyviä asioita. Joitakin olen nähnyt, mutta nyt näen lisää paloja, jotka liittyvät samaan aiheeseen.

Eron jälkeinen vuosi on ollut pelkojen kohtaamista. Sairauksiin, kehoon ja terveyteen liittyvät pelot ovat olleet tiedossani, koska ne ovat kulkeneet mukanani niin kauan kuin muistan. Ne pelot on ollut helppo tunnistaa. Eroamiseen, hylkäämiseen ja yksinjäämiseen liittyvät pelot ovat olleet myös iso osa elämääni. Tätäkin olen käsitellyt muutaman vuoden aika, mutta viime aikoina vähemmän.

Edellä mainituista asioista tulee iso kokonaisuus itsessään, mikä on täydentynyt yksittäisillä paloilla. Olen kohdannut turvattomuutta yllätävien ja tunnepitoisten asioiden muodossa. Olen joutunut usein epämukavuusalueille, jossa voimakas pelko on vallannut minut. Keho on ollut erittäin jännittynyt.

Lapset ovat peilanneet minulle sitä, kuinka turvattomana ja neuvottomana pyrin kontrolloimaan kaikkea ympärilläni olevaa. En kestä sitä, ettei asiat mene niin kuin toivon, osaan ja suunnittelen. Turvattomana on pakko jotakin kontrolloida. Jos en voi vaikeita asioita kontrolloida, korostuu tarve nousta lasten yläpuolelle ja osoittaa, kuka on pomo ja kenellä on langat käsissä. Menetän malttini, kun keinoni loppuvat. Koska lapsia en pysty kontrolloimaan, niin syöminen on toinen vaihtoehto. Olen joko itselleni liian ankara tai ahmin. En löydä tunnemyrskyssä kultaista keskitietä.

Tiedostettuani ruokailuun liittyvää vaikeutta on se hieman helpottanut, joskin olen havainnut siirtyneeni shoppailemaan kohtuuttomasti. Olen ajellut, että voin panostaa omaan hyvinvointiini, kun olen vihdoinkin ymmärtänyt sen tärkeyden. Shoppailuni on mennyt överiksi, myönnän pelon ja turvattomuuteni ohjaavan toimintaani.

Kun olen alkanut ymmärtää pelkoani, olen myös nähnyt, kuinka se on ohjannut minua. Olen nähnyt ympärilläni paljon asioita, joita pelkään. Olen tietoisesti tai tiedostamattomasti etsinyt tukea pellolle. Myös unet ovat vahvasti puhuneet minulle. Minulla oli kausi, jolloin heräsin pelokkaana unesta. Luulin niiden olevan viestejä minulle. Olihan ne, mutta tulkitsin ne väärin. Ne kertoivat peloistani eivätkä olleet totuuksia. Osa unista liittyi terveyteeni ja osa ruokailuun. Ehkä muihinkin, mutta nuo muistan selvästi. Uskon unien kertoneen aiheet, joita minun olisi hyvä käsitellä, koska ne tuovat turvattomuutta ja pelottavat minua.

Tästähän muodostui mahtava kokonaisuus, joka johtaa omilla jaloilla seisomiseen ja omaan voimaan. Löydän itsestäni selkärangan, tuen myös epämukavuusalueella ollessani. Kokemukseni kasvattavat minua luottamaan, että asiat järjestyvät. Uskallan vahvemmin heittäytyä ja antautua elämälle. Eilen itkin sitä, kun joudun nyt kestämään kaiken yksin enkä enää jaksaisi tätä. Itkun myötä uskon asioiden tulleen käännekohtaan. Tarve muiden tuelle vähenee, jolloin myös oikeanlaiset ihmiset löytävät elämääni. Ne jotka kulkevat rinnallani. Vau ♥ Olen monesti turhautunut, kun ihmiset ovat alkaneet olemaan vahvempia kanssani eivätkä suostu kaikkeen, vaikka aiemmin ovat. Tälläkin on ollut tarkoituksensa. Kiitän näitä elämäntapahtumia ja ihmisiä, jotka ovat tehneet minusta taas vahvemman.

Syömishäiriön myöntäminen

Minun tapani tuntea hallinnan tunnetta on ollut syömisen hallitseminen. Se on lähtenyt aivan pienestä lapsesta, joten en ole ymmärtänyt toimintani olleen outoa. Vanhempani pitivät sitä normaalina, joten en ole osannut sitä erityisemmin ihmetellä. Toki nuorena ymmärsin, ettei kaikki ollut normaalia, kuten mahdoton herkkujen syöminen. En silti asiaa enempää ajatellut.

Nyt kun katson syömishistoriaani taaksepäin, näen erilaisia syömiskausia. Viimeisin oli yliterveellinen ja rajoittunut ruokavalio. Kun aloin taas syödä monipuolisemmin, minussa on ollut levottomuutta. Vaikka olen elämässäni tehnyt itselleni vahinkoa ties minkälaisilla ruokavalioilla, nyt pelkään kuulla kehoni todellisia tarpeita. Pelkään joutuvani jättämään joitakin ruokia pois ruokavaliostani. Pelkään siis päästää irti.

Alettuani sallia itselleni kaikki ruoat, olen ahminut. En älyttömiä määriä, mutta selvästikin enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Kun nyt on ruokaa mistä valita, ahdistun ja kadotan itseni täysin. En haluaisi tehdä itselleni vahinkoa, vaan syödä kehoani kuunnellen, mutta pelko estää sen. Pelkään irtipäästämisen lisäksi luopua hallinnasta ja se on se big monster. Enää minä en olisi kontrollissa, vaan kehoni kertoisi minulle tarpeistaan. Tämä tuntuu siksi vaikealta, että olen lapsena kokenut olevani marionettinukke. Minä vain olen ja odotan käskyjä muualta. En ole saanut olla minä, vaan toisten jatke. Samat fiilikset nousevat tästä. Koen olevani arvoton ja vain muita varten, vaikka kehoni todellisuudessa haluaa minun parastani.

Vaikka itku pääsikin oivallukseni myötä, samalla oloni keveni. Nyt sekin on tullut tietoisuuteeni eikä minun tarvitse sitä vastaan enää taistella. Voin myöntää vajaavuuteni tässä asiassa. Voin lähteä paranemisen tielle, koska sitä haluan ja sen ansaitsen. Vaikka ongelmani on syvälle juurtunut vuosikymmenien aikana, koen tulevan tieni olevan kepeä ja lyhyt. Onko se vain optimismia vai realismia? 

Ex:n unnetyöskentelyn kyvyttömyyden heijastuminen elämääni

Lapset <3 On ne vaan melkoisia peilejä. Taas heidän osalta oli villi ilta. Tiesin, että temppuilu johtui siirtymisestä kotiin. Olin kärsivällinen ja jaksoin ottaa kiukun vastaan, vaikka jossakin vaiheessa pinna alkoi kiristyä. Pystyin lennosta kuulemaan, mistä oli todella kyse. Mitä lapset halusivat nostaa tietoisuuteeni?

Minua kiukutti, että joudun ottamaan kiukut vastaan, jotka eivät minulle kuulu, vaan lasten isälle. Samalla tietoisuuteeni nousi se, kuinka jouduin lapsuudessa ottamaan myös vanhempien tunteet vastaan. Minun tunteitani ei kukaan ottanut, mutta minä joudun kantamaan toisten taakkoja.

En halua jäädä voivottelemaan tilannetta, vaan miettiä, mitä minä voin tehdä. Tilanne on kinkkinen, koska en voi pakottaa lapsia purkamaan tunteita muualla. Ne tulevat, jos heillä on turvallinen olo. En voi myöskään pakottaa exää tunnetyökentelyyn, vaikka kuinka haluaisin. Tuntuu, että keinot ovat vähissä.

Se mitä voin tehdä on, luoda lapsille turvallisuuden tunne tunteiden kanssa ja saada heidät kokemaan, että tulevat kuulluksi ja nähdyksi. Voin myös kannustaa ilmaisemaan tunteita sanottamalla ja näyttää, että tunteet ovat tärkeitä ja osa meitä. Ajan mittaan he joko kykenevät näyttämään tunteensa myös isälleen tai sitten eivät.

Lohduttavaa, että minulla on keinoja, mutta takuita muutoksesta ei ole. Uskon, että tunnetyöskentelyni kantaa hedelmää ainakin meidän suhteessa ja lapsille muutenkin. Turhaa työ ei ole. Minun tehtäväni on hyväksyä, ettei exä ainakaan nyt kykene tunnetyökentelyyn. Voin vapauttaa itseni odotuksista ja katsoa, miten asiat menevät. Kiukku ei vie eteenpäin, joten siitä olen valmis päästämään irti ja kohtaamaan surun, että elämääni vaikuttaa voimakkaasti toisen kyvyttömyys tunnetyökentelyyn niin kuin lapsuudessanikin.

Päivän pläjäys

Olen tuntenut erittäin kovaa puristusta tänään. Ahdisti, kun en saanut sitä purettua. Sitten vyyhti alkoi aueta. Olen saanut olla sellaisessa sylissä, jossa en ole koskaan ollut. Läsnäolevassa ja välittävässä. Kun nyt siitä on ollut taukoa, olen kokenut turvattomuutta. Koko kehoni on ollut jännittynyt. Kun ajattelin kyseistä ihmistä, minulle tuli itku ja se purki kaiken puristuksen. Ihanan huojentavaa. En muutenkaan ole reilun viikon aikana juurikaan itkenyt eli keho alkoi huutaa itkua ja lopulta se tuli.

Turvattomuus vie minut mielessäni yksinäisyyteen ja yhteydettömyyteen. Sinne isoihin ja kipeisiin haavoihin, jotka vielä ovat auki. Olen lasten kanssa peilannut näitä aiheita. Tuntuu pahalta lasten puolesta, mutta onkohan tässä kyse vain minusta itsestäni.

Minussa nousee viha myös siitä, kun minua kohdella huonosti. Kun pääsen raottamaan verhoa ja näen vihan taakse, näen siellä surua, kuinka minua on kohdeltu. Olen vihainen siitä. En vain ole pystynyt sitä purkamaan, jotta pääsisin paremmin suruun käsiksi.

Lasten temppuilut taas nostavat riittämättömyyttä ja surua siitä, etten ole kelvannut tällaisena kuin olen. Jos olisin lapsena kelvannut, riittämättömyyden tunteet tuskin nousisivat ainakaan samalla tavalla. Kaikki nämä lopulta johtavat tunteeseen, ettei minua rakastettu tällaisena kuin olen. Minä voin tämän muuttaa eheytymällä ja rakastamalla itseäni juuri tällaisena kuin olen.

Helpotusta irtipäästämisestä

Viimeisimmän reilun vuoden ajan olen opetellut irtipäästämistä. Usein se on tuntunut vaikealta, mutta viime aikoina monissa asioissa se ei ole ollut erityisen kuormittavaa. Nyt on taas irtipäästämisen aika ja tällä kertaa se tuntuu helpottavalta. On ihanaa, kun tiedän jonkin asian palvelleen minua sen verran kuin se on palvellut.

Päästän irti tuesta, josta on ollut minulle kovasti hyötyä. Nyt tuntuu siltä, ettei se enää anna minulle sitä, mitä tarvitsen. Olen saanut tukea itseni kuuntelemiseen ja koen tulleeni kuulluksi ja nähdyksi. Uskon sisäistäneeni nämä, joten en tarvitse siihen tukea ulkopuolelta. Kaipaan tällä hetkellä muuta, mutta kyseisestä paikasta en sitä saa.

Päästän irti myös toisesta asiasta: ryhmästä, jossa olen ymmärtänyt kosketuksen ja läheisyyden merkityksen. Olen kova pohtimaan, analysoimaan ja puhumaan asioista, mutta kehollisuus on jäänyt vähemmälle. Kyseisestä ryhmästä olen saanut sen, mitä se on pystynyt antamaan. Aion jatkossa löytää kehollisempia asioita elämääni. Jätän hyvillä mielin taakseni ryhmän ja suuntaan eteenpäin.

Näinhän asioiden kuuluukin mennä. Kaikki loppuu aikanaan, myös hyvä. Tuntuu huojentavalta nähdä tämä sykli. Aiemmin jäin odottamaan, että saan samasta paikasta kaiken tarvitsemani enkä pystynyt päästämään irti. Jäin roikkumaan myös siksi, että odotin ihmisten tai joidenkin asioiden antavan minulle sitä, mitä vanhempieni olisi kuulunut antaa. Ajatteluni on muuttunut siinä määrin, että näen olevani vastuussa asioista. Minulla on mahdollisuus muuttaa asioita. Minä voin etsiä itselleni tarvitsemani eikä jostakin luopuminen tarkoita epäonnistumista, vaan eteenpäin siirtymistä.

Apua osa 2

Pyörittelen samaa asiaa eri näkökulmista, koska tämä ei minulle vielä auennut ja tämä on tärkeä asia. Koska olen vanhemmilleni kiukkuinen, etteivät he auttaneet ja tukeneet minua lapsena, minun on ollut vaikea pyytää apua ja ottaa sitä vastaan nyt aikuisenakaan. Olen oppinut hakemaan apua, mutta en koe saaneeni tarvitsemaani apua. Tämä on nostanut pintaan tiedostamatonta kiukkuani vanhempiani kohtaan, koska tilanne muistuttaa lapsuuttani enkä ole osannut antaa heille anteeksi. Nyt kiukkuni on vain suuntautunut avuntarjoajiin.

Menneisyyden taakkani estää minua näkemästä asioita sellaisina kuin ne ovat enkä siksi pysty realistisesti arvioimaan omia tarpeitani tai tilannetta ylipäänsä. En ole ollut valmis luopumaan kiukusta, vaan haluan löytää oikeutuksia omille kiukuilleni. Kaikki tämä johtuu vain siitä, etten ole pystynyt antamaan vanhemmilleni anteeksi.

Koko tämä paletti heijastuu myös omiin lapsiini. Eräs lapsistani oireilee tätä kaikkea, mitä nyt on tapahtunut. Minä en ole ollut huolissani, koska en ole kyennyt näkemään avun tarvetta. Näen hänessä niin paljon itseäni, mikä on sokaissut minut täysin. Apua me kaikki tarvitsemme.

Apua osa 1

Mikä sen tärkeämpää kuin tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on? Sitä me kaikki haluamme. Sitä minäkin haluan, mutta samalla pelkään. Joskus siitä jopa vihastun, jos se ei ole miellyttänyt minua.

Minulla on ollut tilanne, jossa minusta ollaan huolissaan. En halua ottaa tätä huolta omakseni. Olen huolen kerran torjunut, mutta nyt en pysty sitä enää sivuuttamaan. Aluksi tästäkin kimpaannuin, mutta lopulta pystyin näkemään kiukkuni taakse. Siellä oli suru. Suru siitä, että minun tarvitsevuuttani ei lapsuudessani nähty. Ei nähty, että tarvitsen apua ja tukea, vaan jätettiin aivan yksin. Nyt avunhuutoni nähtiin. Sen hyväksyminen tuntuu vaikealta, koska olen tottunut selviämään yksin. Jollakin tasolla olen ollut tietoinen avuntarpeestani, olenhan hakenut apua. Tuntuu vain nololta, kun toinen huomaa, etten pärjää omillani. Avun hakemisesta huolimatta en ole saanut sellaista apua kuin olisin tarvinnut.

Olen tiedostanut tarpeeni avulle, mutta en silti pysty antautumaan tarvitsevuudelleni ja sille, mitä nimenomaan tarvitsen. Olen halunnut jäädä kiukkuun kiinni, kun vanhempani eivät antaneet tarvitsemaani. Kiuku on vain suuntautunut avunantajiin eikä vanhempiini. Kaikesta tästä johtuen en ole pystynyt menemään asian ytimeen. Tänään haavaani osuttiin ja tajusin, että tätä minä tarvitsen. On ollut liian tuskallista päästää toisia näkemään haavani, koska en ole kyennyt itsekään sitä katsomaan.

En ehkä edelleenkään pysty itselleni myöntämään täysin omaa tilaani. Tuntuu niin nöyryyttävältä, mutta olen luvannut itselleni tehdä kaikkeni, että asiat paranevat.

Elämälle antautumista

Jokin käännepiste on elämässäni saavutettu. En pysty konkreettisesti sitä nimeämään tai näyttämään, mutta tunnen sen. Minulla on olo, että nyt asiat alkavat sujua. Nyt minua on kuultu ja saan tarvitsemani monella elämänosa-alueilla. Uusi elämä alkaa näin kesän kynnyksellä. 

Terveyteni alkaa kohentua, kun olen osaavissa käsissä. Luotan lääkäriin ja koen tulleeni kuulluksi. Hän on ottanut oikeat testit ja ne kertovat mistä on kyse. Olen osaavissa käsissä, joten kohta tiedän mitä tehdä, että paranen. Alan voida paremmin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Terveysasiat ovat olleet minun haasteeni. Koska olen saanut luottamuksen asioiden järjestymisestä,  uskon tällä olevan laajempikantoisia vaikutuksia elämääni. Uskon elämän laajemminkin kantavan.

Lasten kanssa asiat alkavat sujua, kun näen mitä minä ja lapset tarvitsemme. Luotan ja tiedän, että saamme tarvitsemamme, koska tähdet ovat oikeassa asennossa :D Paljon piti käydä läpi ennen kuin tähän pisteeseen päästiin, mutta nyt olen siinä.

Elämä antaa tarvitsemani, kunhan luotan siihen. Se on ollut kadoksissa, mutta näiden vastoinkäymisten myötä olen ymmärtänyt luottamuksen merkityksen. Astun pelon takaa pois ja antaudun elämälle. 

Asioiden vellomisesta kohti luottamusta

Vellon taas tiettyjä ajatuksia ja pelkään pahinta. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Todellisuudessa uskon asioiden järjestyvän, mutta pelkään pahinta. Olen aina tehnyt niin, joten en osaa päästää niistä ajatuksistani. Tapani lienee opittua, koska sisälläni on luottamus asioiden järjestymiseen. Vaikka tiedostan asian, siitä luopuminen on vaikeaa.

Miten pääsen luottamuksen tilaan? Huomaan, että minun on tärkeä pysähtyä silloin, kun ajatukset pyörivät samaa rataa. Koskettaa omaa kehoani ja silittää itseäni. Toisin sanoen rauhoittelen itseäni. Näissä hetkessä kaipaan toista ihmistä, mutta olen päättänyt löytää kadonneen luottamuksen itsestäni. Olla itseni ääressä ja antaa sitä, mitä tarvitsen, koska tiedän sen löytyvän itsestäni.

Itsetutkiskelun vähentäminen ja tilan antaminen muille asioille

Edellisessä postauksessa mainitsin, kuinka sisäänpäinkääntynyt olen ollut nyt jo pari vuotta ja etenkin viimeisimmän vuoden. Nyt minulla on sellainen olo, että on aika muillekin asioille kuin vain omaan itseeni keskittyminen. Sitä aion toki jatkaa, mutta en enää tässä määrin.

Mitä haluan tilalle? Luontoa (mökkeilyä, retkeilyä, marjojen poimimista, piknik, nuotio, vaellusta), ihania ystäviä ja ihmiskohtaamisia, työtä, liikuntaa, hyvää ruokaa hyvässä seurassa, käsillä tekemistä, kodin sisustamista, hetkessä elämistä, elämästä nauttimista

Välitilassa ihmissuhteissa

Ihmissuhteeni ovat kovasti muuttuneet. Aiemmin minulla oli kaksi selkeää roolia. Toinen oli toisia varten oleminen. Kuuntelin ensiksi heidän kuulumiset ja vasta sitten kerroin omani. Koin velvollisuudeksi antaa ennen kuin minulla oli lupa saada. Tämä malli on jo pitkälti historiaa.

Viimeaikona olen ollut enemmänkin ottavana osapuolena. Olen ymmärtänyt, että minullakin on oikeus saada. Tätä olen toteuttanut aiemmin vain ydinperheeni jäsenille, mutta ainakin viimeisimmän 1-2 vuoden ajan myös muillekin. Olen myös hakenut paljon keskusteluapua.

Viimeisin ihmissuhdemalli ei enää palvele minua. Olen alkanut ottaa etäisyyttä sellaisista ihmisistä, joiden kanssa suhde on ollut tällainen. Meillä ei ole yhteistä tai juteltavaa, jos en puhu. Koen raskaaksi, että se on minun "vastuullani". Koska en enää valita asioistani ja pura pahaa mieltäni, en tiedä myöskään tiedä mistä juttelisin.

Seuraavaksi haluaisin tasavertaisia yhteydellisiä ihmissuhteita. Joitakin tällaisia minulla on ollut, mutta ne eivät ole lähteneet lentoon. En tiedä, mitä tekisin, että saisin yhteyden.

Huomaan olleeni nyt vuosia erittäin sisäänpäinkääntynyt eli keskittynyt itseeni. Tästä syystä en oikein osaa puhua mistään muusta kuin itsestän. Kiinnostukseni on ollut heikohkoa muita ihmisiä kohtaan. Tiedän, että yhteys vaatii kiinnostusta myös muita ihmisiä kohtaan.

Olen ajatellut osoittaa kiinnostusta ensiksi omia lapsiani kohtaan. En tiedä mitään tärkeämpää kohdetta kuin he. Kiinnostus muitakin asioita kohtaan kuin itseni kehittämistä voisi auttaa. Silloin olisi helpompi jutella myös muusta, kun en ole kiinnostunut vain itsestäni.

Ihanaa huomata, että olen menossa eteenpäin ja vieläpä unelmaa kohden. Koen olevani tässä nyt välivaiheessa. Se on minulle vaikeaa, mutta tiedän, ettei tämä loputtomiin kestä.

Rahattomuuteen liittyvä häpeä

Olen elänyt lapsuuden vähävaraisessa perheessä, mikä on saanut minut kokemaan itseni huonoksi. Häpeä on vahvasti läsnä, kun puhutaan rahasta ja etenkin sen puuttumisesta.

Huomaan, että asiat, jotka ovat ilmaisia, nostavat minussa häpeää. Jos poimin marjoja, en pysty keskittymään siihen. Yritän tehdä sen mahdollisimman nopeasti, jotta kukaan ei näkisi minua. Hävettäisi, jos joku luulisi, ettei minulla ole rahaa. Vaikka tietäisin, etteivät nämä ole mitenkään toisiinsa yhteydessä. Isomman painoarvon tässä saa se, mitä toiset ajattelevat.

Tähän liittynee myös se, että haluan pitää voimallisesti kiinni omista rahoista ja raha on ollut turhan tärkeä. Olen yrittänyt paeta häpeää.

Viimisimmän vuoden ajan olen häpeästä huolimatta tehnyt asioita, kuten poiminut marjoja, koska olen halukas kohtaamaan häpeäni ja vapautumaan siitä. Silloin elämä muuttuu tältä osin helpommaksi. Vielä se ei ole täysin poistunut, mutta nyt tiedoston asian.

Kiitollisuudessa uudelle tasolle astuminen

Opettelen kiitollisuutta. Elämässä on paljon syitä olla kiitollinen, mutta olen joutunut opettelemaan sitä. On tuntunut vaikealta nähdä syitä kiitollisuuteen, kun elämässä on jatkuvasti haasteita. En ole voinut ymmärtää, että voi olla kiitollinen haasteista huolimatta. Ne eivät sulje toisiaan millään tavalla.

Haluaisin kiitollisuudessa nousta uudelle tasolle nimittäin olla kiitollinen kaikesta, mitä elämässä tapahtuu. Olla kiitollinen myös vastoinkäymisistä ja hyväksyä ne. Haluaisin oppia antautumaan enkä vastustamaan. Vastoinkäymisillä on tarkoituksensa, joten oppimalla niistä kiitollisuus on mahdollista.

Uudelle tasolle nouseminen edellyttää vastoinkäymisten hyväksymistä osaksi elämääni. Sitä en monessakaan asiassa ole pystynyt tekemään eli päästämään irti kaikista vääryyden kokemuksista ja tuntemuksista. Sen jälkeen on helpompi olla kiitollinen niistä vaikeitakin kokemuksista, kun en enää vastusta niitä.

Nyt minulla on menossa vaihe, jossa nöyrryn. Päästän irti vääryyden tunteista ja opettelen hyväksymään ne osaksi elämääni.

Haluan olla kiitollinen lapsuuden yhteydettömyydestä ja yksinjäämisestä. Niillä on ollut tarkoituksensa. Hyväksyn ne osaksi elämääni. Oppi on ollut yhteyden luominen ja hyväksyä yksinäisyys. Toki näitä vielä opettelen, mutta silti olen kiitollinen mahdollisuudesta opetella näitä.

Hyväksyn suhteeni exään sellaisena kuin se oli. Hyväksyn, että jäin kovin yksin. Elimme yhteydettömässä ja rakkaudettomassa suhteessa. Se on osa elämääni ollut. Se mahdollisti minun nähdä, mitä muutoksia elämääni kaipaan. Yhteyttä, rakkautta, kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Lämpöä ja läheisyyttä elämääni kiitos. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta, koska juuri tämä suhde on auttanut minua kasvamaan oikeaan suuntaan päättämällä irti rakkaudettomuudesta ja yhteydettömyydestä.

Olen ollut katkera siitä, että jäin yksin lapsuuden perheessä ja etenkin vanhempien sairastelujen yhteydessä. Minua pelotti. Hyväksyn tunteeni ja tapahtumat osaksi elämääni. Olen kiitollinen, että  olen saanut mahdollisuuden käydä näitä asioita läpi omien sairastumisien kautta.

Haluan hyväksyä sairasteluni osaksi minua ja antaa itselleni anteeksi. Näen nyt sen, että nämä kokemukset ovat auttaneet minua eheytymään lapsuuden kokemuksista. Niiden oli tarkoitus tapahtua. Olen kiitollinen tästä.

Eron myötä olen joutunut yksin kohtaamaan kaikki ikävyydet. Sitä olen harmitellut, että miksi. Olen toki nähnyt syy, mutta en ole halunnut hyväksyä sitä osaksi elämää. Nyt olen valmis. Yksinjääminen ja kaikesta yksin selviämisellä on ollut tarkoituksensa. Olen saanut kokea, että selviän yksin. Ei ole mitään pelättävää, vaikka toinen ei ole rinnalla. Kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja eheytymisen matkasta.

Kiitollisuuden itkut ovat nyt tervetulleita elämääni

Viha ystävääni kohtaan

Vihalla taas jatketaan. Näin facessa, että eräs ihminen oli laittanut päivityksen. Hän kirjoittelee sinne harvoin. Heti nähtyäni, että hän on kirjoittanut päivityksen, minussa nousi tunteita. En pysähtynyt niitä liiemmin kuuntelemaan.

Luin pitkän päivityksen, tunteettomasti tai niin ainakin luulin. Teksti oli syvällinen, mutta se ei kolahtanut minuun. Minun tunteeni estivät kosketuksen syvälliseen ja herkkään sanomaan. Olin vihainen. Vihainen, että toinen tulee näkyväksi. Se ei ole minulta mitenkään pois, mutta viha kertoo minulle halusta olla itsekin näkyvä, avoin ja rohkea. Olin vihainen, koska muutkin käsittelevät paljon asioita. Haluaisin olla ainutlaatuinen ja hyvä. Koen olevani huonompi enkä siksi voi nostaa toista ylöspäin kauniilla ja kannustavilla ajatuksilla, koska tuntisin sen vievän minua entisestään alaspäin. En pysty antamaan toiselle kunniaa vihani vuoksi.

Tämä kyseinen ihminen nostaa minussa usein vihaa, koska hän muistuttaa monessakin mielessä lapsuuden perhettäni. Hänessä paistaa epäaitous. Eri tavalla kuin läheisilläni, mutta kuitenkin. Hän yrittää miellyttää ja näyttää vain iloista kuorta. Minun on vaikea sitä hyväksyä.

Jos lähestyn tätä ihmistä peilinäni, silloin se tarkoittanee sitä, en hyväksy itsessäni epäaitoutta. En halua olla epäaito, mutta paljon minussa sitä on, koska en ole vielä kovin hyvin kontaktissa sisimpääni. Minun olisi aika hyväksyä tämä puoleni ja antaa aitoudelle aikaa tulla täysipainoisesti elämääni. Olen siihen valmis.

Huonommuuden tunteiden ja heikkouksien kohtaaminen

Päästyäni erittäin tärkeän asian äärelle pääsen kokoajan syvemmälle ja syvemmälle siinä. Kun olen vihdoinkin löytänyt tarvitsemani eli läheisyyden, kosketuksen ja yhteyden ja hakenut niitä elämääni, näen uusia asioita. Asiaan heittäytyminen on mahdollistanut päästä käsiksi uskomuksiini siitä, että olen huono ja epäonnistunut, kun kaipaan läheisyyttä ja kosketusta. Olen huono ja epäonnistunut myös siinä, etten ole sitä elämäni aikana saanut niin paljon kuin olisin ansainnut.

Wtf tekee mieli sanoa. Tunnen kuinka viha nousee sisälläni. Tekisi mieli huutaa: "Minun arvoni ei ole kiinni siitä, mitä virheitä muut ovat tehneet tai siitä, etten ole osannut löytää kosketuksen, läheisyyden ja yhteyden pariin aiemmin." Mitä enemmän pureudun asiaan sitä enemmän ymmärrän kaiken kietoutuvan häpeään. Häpeä on ollut myös se syy, miksi olen vastustanut menemästä kohti näitä ihania asioita. En ole uskaltanut kohdata omia heikkouksiani ja haavojani. On tuntunut liian raskaalta todeta, että olen vieläkin paskempi kuin olen kuvitellut. Onneksi asia ei ole näin, vaan näkemällä haavat, annan ytimessä olevien haavojen parantua ja siten voin hyväksyä itsessäni myös heikkouteni.

Olen valmis kohtaamaan nämä haavat ja niihin liittyvät tunteet ja uskomukset ja päästämään niistä irti. Tiedän, että niihin liittyvät uskomukset ovat vain uskomuksia. Nyt on aika antaa haavojen parantua ja umpeutua. Niiden on lupa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.

Itseviha, kontrollin ja itseni rannaisemisen hautajaiset

Tänään nimellisesti hautasin osan itsestäni tai minusta ainakin kuoli hyvin iso osa. Sen osan laskin arkkuun, joka on vahingoittanut minua. Vapautin sen itsestäni lopullisesti.

Nyt ymmärrän, miksi hyvän salliminen on ollut minulle tosi vaikeaa. En ole pystynyt päästämään irti siitä osasta, joka haluaa rangaista tai jopa vahingoittaa itseäni. Kontrollista irtipäästäminen on ollut vaikeaa. Se että rankaisen itseäni mistä milloinkin, on antanut minulle näennäisen hallinnan tunteen. Siitä vallasta luopuminen on ollut vaikeaa ja siksi hyvät asiat ovat tuntuneet vaikelta päästää elämääni.

Nyt pystyn sallimaan itselleni sen, mitä sydämeni haluaa. Enää ei ole tarvetta rangaista itseäni eikä kontrolloida. Ärtymykseen, kiukkuun ja vihaan minulla on oikeus, mutta en enää suuntaa niitä itseeni päin. Vapautan sen energian kuulemaan sisimpäni ja kulkemalla sydämen polkua.

Tämän repun laskeminen selästäni on merkityksellinen asia, koska itseni ratkaiseminen, liiallinen kontrolli ja itseviha ovat olleet hallitsevia elämässäni. Astelen taas hieman kevyemmillä askelilla kohti itseni näköistä elämää. Nyt minulla on oikeus olla minä ja mennä kohti todellisia unelmiani. Olen vapaa tekemään mitä vain