Olen tuntenut erittäin kovaa puristusta tänään. Ahdisti, kun en saanut sitä purettua. Sitten vyyhti alkoi aueta. Olen saanut olla sellaisessa sylissä, jossa en ole koskaan ollut. Läsnäolevassa ja välittävässä. Kun nyt siitä on ollut taukoa, olen kokenut turvattomuutta. Koko kehoni on ollut jännittynyt. Kun ajattelin kyseistä ihmistä, minulle tuli itku ja se purki kaiken puristuksen. Ihanan huojentavaa. En muutenkaan ole reilun viikon aikana juurikaan itkenyt eli keho alkoi huutaa itkua ja lopulta se tuli.
Turvattomuus vie minut mielessäni yksinäisyyteen ja yhteydettömyyteen. Sinne isoihin ja kipeisiin haavoihin, jotka vielä ovat auki. Olen lasten kanssa peilannut näitä aiheita. Tuntuu pahalta lasten puolesta, mutta onkohan tässä kyse vain minusta itsestäni.
Minussa nousee viha myös siitä, kun minua kohdella huonosti. Kun pääsen raottamaan verhoa ja näen vihan taakse, näen siellä surua, kuinka minua on kohdeltu. Olen vihainen siitä. En vain ole pystynyt sitä purkamaan, jotta pääsisin paremmin suruun käsiksi.
Lasten temppuilut taas nostavat riittämättömyyttä ja surua siitä, etten ole kelvannut tällaisena kuin olen. Jos olisin lapsena kelvannut, riittämättömyyden tunteet tuskin nousisivat ainakaan samalla tavalla. Kaikki nämä lopulta johtavat tunteeseen, ettei minua rakastettu tällaisena kuin olen. Minä voin tämän muuttaa eheytymällä ja rakastamalla itseäni juuri tällaisena kuin olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti