Lapset <3 On ne vaan melkoisia peilejä. Taas heidän osalta oli villi ilta. Tiesin, että temppuilu johtui siirtymisestä kotiin. Olin kärsivällinen ja jaksoin ottaa kiukun vastaan, vaikka jossakin vaiheessa pinna alkoi kiristyä. Pystyin lennosta kuulemaan, mistä oli todella kyse. Mitä lapset halusivat nostaa tietoisuuteeni?
Minua kiukutti, että joudun ottamaan kiukut vastaan, jotka eivät minulle kuulu, vaan lasten isälle. Samalla tietoisuuteeni nousi se, kuinka jouduin lapsuudessa ottamaan myös vanhempien tunteet vastaan. Minun tunteitani ei kukaan ottanut, mutta minä joudun kantamaan toisten taakkoja.
En halua jäädä voivottelemaan tilannetta, vaan miettiä, mitä minä voin tehdä. Tilanne on kinkkinen, koska en voi pakottaa lapsia purkamaan tunteita muualla. Ne tulevat, jos heillä on turvallinen olo. En voi myöskään pakottaa exää tunnetyökentelyyn, vaikka kuinka haluaisin. Tuntuu, että keinot ovat vähissä.
Se mitä voin tehdä on, luoda lapsille turvallisuuden tunne tunteiden kanssa ja saada heidät kokemaan, että tulevat kuulluksi ja nähdyksi. Voin myös kannustaa ilmaisemaan tunteita sanottamalla ja näyttää, että tunteet ovat tärkeitä ja osa meitä. Ajan mittaan he joko kykenevät näyttämään tunteensa myös isälleen tai sitten eivät.
Lohduttavaa, että minulla on keinoja, mutta takuita muutoksesta ei ole. Uskon, että tunnetyöskentelyni kantaa hedelmää ainakin meidän suhteessa ja lapsille muutenkin. Turhaa työ ei ole. Minun tehtäväni on hyväksyä, ettei exä ainakaan nyt kykene tunnetyökentelyyn. Voin vapauttaa itseni odotuksista ja katsoa, miten asiat menevät. Kiukku ei vie eteenpäin, joten siitä olen valmis päästämään irti ja kohtaamaan surun, että elämääni vaikuttaa voimakkaasti toisen kyvyttömyys tunnetyökentelyyn niin kuin lapsuudessanikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti