Mikä sen tärkeämpää kuin tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on? Sitä me kaikki haluamme. Sitä minäkin haluan, mutta samalla pelkään. Joskus siitä jopa vihastun, jos se ei ole miellyttänyt minua.
Minulla on ollut tilanne, jossa minusta ollaan huolissaan. En halua ottaa tätä huolta omakseni. Olen huolen kerran torjunut, mutta nyt en pysty sitä enää sivuuttamaan. Aluksi tästäkin kimpaannuin, mutta lopulta pystyin näkemään kiukkuni taakse. Siellä oli suru. Suru siitä, että minun tarvitsevuuttani ei lapsuudessani nähty. Ei nähty, että tarvitsen apua ja tukea, vaan jätettiin aivan yksin. Nyt avunhuutoni nähtiin. Sen hyväksyminen tuntuu vaikealta, koska olen tottunut selviämään yksin. Jollakin tasolla olen ollut tietoinen avuntarpeestani, olenhan hakenut apua. Tuntuu vain nololta, kun toinen huomaa, etten pärjää omillani. Avun hakemisesta huolimatta en ole saanut sellaista apua kuin olisin tarvinnut.
Olen tiedostanut tarpeeni avulle, mutta en silti pysty antautumaan tarvitsevuudelleni ja sille, mitä nimenomaan tarvitsen. Olen halunnut jäädä kiukkuun kiinni, kun vanhempani eivät antaneet tarvitsemaani. Kiuku on vain suuntautunut avunantajiin eikä vanhempiini. Kaikesta tästä johtuen en ole pystynyt menemään asian ytimeen. Tänään haavaani osuttiin ja tajusin, että tätä minä tarvitsen. On ollut liian tuskallista päästää toisia näkemään haavani, koska en ole kyennyt itsekään sitä katsomaan.
En ehkä edelleenkään pysty itselleni myöntämään täysin omaa tilaani. Tuntuu niin nöyryyttävältä, mutta olen luvannut itselleni tehdä kaikkeni, että asiat paranevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti