Hylätyksi tuleminen työn alla

Olen tänään pohtinut työelämää ja toiveitani työelämän suhteen. Ajattelen tietäväni, mitä haluan. En kuitenkaan näytä pääsevän sinne sitä polkua pitkin, mitä ajattelin. Minulle tuli ajatus mentorista. Selvittelin asiaa netistä. Innostuin ideasta, sitten lamaannuin, kun en heti löytänyt ratkaisua. Minua alkoi ahdistaa. Ajattelin pysähtyä tunteeni äärelle.

Ahdistukseni johtui luultavasti siitä, että joudun itse etsimään mentorin. En löytänyt itselleni sopivia valmiita ohjelmia, joissa voisin hakea mentoria. Ymmärsin, että minua ahdisti ajatus, etten löydä mentoria yrityksistä huolimatta. Koen silloin tulleeni hylätyksi.

Pohdittuani hylätyksi tulemisesta, ajatukseni siirtyivät ystävääni, jota tapasin tänään. Oli ihana nähdä häntä pitkästä aikaa. Minulle tuli hyvä fiilis. Silti on tullut välähdyksiä, että hän ei enää halua nähdä minua niin usein kuin aiemmin. Olen liian negatiivinen hänen tämänhetkiseen elämään. Tämä nostaa hylätyksi tulemisen pelkoja.

Minua ahdistaa. Minulla on ollut elämässä ihana ihminen, joka on antanut minulle paljon. Nyt hänet ainakin osin viedään minulta pois. Olemme puhuneet herkkyydestäni. Uskon herkkyyteni olevan tässä tapauksessa sitä, että aistin hänen haluavan elämään muuta kuin mitä pystyn tarjoamaan.

Haluaisin kirjoittaa hänelle. Haluaisin purkaa oloani, mutta siitäkös hän ahdistuisi enemmän. Ehkä oma oloni voisi helpottua, mutta ei se suhdettamme parantaisi. Minun olisi itse vain siedettävä oloni. Pahalta vain tuntuu se, että olen oppinut avautumaan hänelle ja nyt en sitä enää voikaan tehdä.

Minulle on toki hyväksi, että joudun itse kohtaamaan omat tunteeni enkä sysää niitä toisille. Silloin en voi paeta niitä enää. Nyt käsittelen hylkäämistä ja alan olla asian ytimessä.

Huomaan, että haluan heti takertua olemassa oleviin ihmisiin entistä enemmän, koska tiedän otteeni lipeävän hyvästä ystävästä kauemmaksi. Tästä pelosta johtuen haluaisin tarttua myös kyseiseen ystävääni entistä enemmän. En halua luopua hänestä. Olen kerrankin päästänyt kuoren läpi jonkun ja en kelpaa tällaisena. Tuntuu karulta, vaikka ymmärrän asian hänen kannaltaan.

Vihasta onnellisuuteen

Viimeksi kirjoitin ystävyyssuhteestani ja siitä myös jatkan ainakin alkuun. Olin ystävääni yhteydessä, koska olen hämilläni tilanteestamme. Aluksi meinasin avautua epäoikeudenmukaisuuksista, joita olen kokenut hänen kanssaan. Esimerkiksi siitä, että hän antaa minulle aikaa pohtia asioita. Sitten kun olen yhteydessä, hän onkin se joka haluaa etäisyytä. Tuntui pahalta, että hän esitti hyvää, vaikka motiivit olivat muualla. Ajattelin myös avautua siitä, että kun asetan rajat, hän ottaa etäisyyttä. En näistä kuitenkaan hänelle maininnut. Ajattelin antavani lapsellisen kuvan hänelle. Olen kylläkin sitä mieltä, että asioista pitää pystyä puhumaan. Tunnen itseni kuitenkin sen verran, että tiedän loukaantumiseni paistavan läpi. Siksi en niistä maininnutkaan.

Emme ole asiaa vielä käsitelleet loppuun, mutta hän mainitsi, että hänen piti ottaa etäisyyttä negatiivisuuteeni. Tuntui pahalta kuulla asia, mutta pakko myöntää negatiivisuuteni. Inhoan sitä miehessäni, mutta olen itse samanlainen. Sekin harmitti, etten kelpaakaan tällaisena. Kun avaudun jollekin ongelmistani, hän hylkää minut. Viha nousi pintaan. Milloin minut hyväksytään tällaisena? Kuka minut hyväksyy? Ystäväni toki saa asettaa rajansa, mutta tuntuu pahalta, ettei minua sittenkään hyväksytä. Tarvitsenko hänen hyväksyntää? En, mutta ei ole kivaa kohdata sitä, ettei minua aidosti hyväksyvää vielä ole elämässäni.

Ystäväni sanomista ymmärsin, että elämääni on löydyttävä hyvää ja keskityttävä niihin niin kuin olen itsekin sen jo todennut. Negatiiviset asiat eivät poistu elämästäni koskaan, joten ei ne pohtimalla parane.  Olen alkanut löytää elämääni hyviä asioita ja olen oppinut nauttimaan arjen pienistä asioista. Siitä kiitos ystävälleni. Se mikä eniten ottaa päähän on se, että en uskalla näyttää hyviä puoliani elämästä muille. En uskalla iloita hyvinstä asioita. En uskalla sanoa, että nautin jostakin kovasti. Silloin paljastan itsestäni muille.

En halua häpeän rajoittavan elämääni, mutta en vain osaa päästää siitä irti. Ehkä pystyn muuttamaan asennetta, kun löydän elämääni hyviä asioita. Onnellisuuden ja iloisuuden näyttäminen muille vain on niin vaikeaa, kun kotona niitä ei lapsuudessa ole saanut näyttää. Mieskään ei sitä taitoa osaa, joten kivinen tie on edessä.

Pohdin, jos palauttaisin kaikki kotona olevat kirjat kirjastoon ja etsisin positiivisuuteen liittyviä kirjoja. Nyt minulla on enemmän ongelmiin pohjautuvia kirjoja. Jos ne veisivät minua enemmän kohti hyvää, unelmia ja onnellisuutta. Täytyy käydä kirjat läpi ja palauttaa ne, jotka eivät sovi tähän hetkeen. Nyt puhaltaa muutokset tuulet taas.

Hyvän ystävyyssuhteeni kiemuroiden pohdintaa

Tällä hetkellä omat fiilikset ovat ristiriitaiset johtuen yhdestä ystävästäni. Hänen kanssaan olemme keskustelleet paljon asioistamme. Emme ole nähneet pitkään aikaan. Asetin hänelle rajat, koska en kokenut miellyttäväksi joitakin asioita, joita hän teki. Tai on väärin sanoa, että hän teki. Hänhän ei tehnyt sinällään väärin, vaan minä en sanonut, ettei minulle käy. En siis itse vetänyt rajoja.

Sen jälkeen kun olen asettanut rajat, emme ole nähneet toisiamme. Olemme puhuneet puhelimesa ja lähettäneet muutaman viestin. Siinä kaikki. Nyt itselleni on tullut mustasukkaisuuden tunteita. Pelkään, etten enää olekaan hänelle minkään arvoinen. Hän on täyttänyt minun antaman tyhjiön. Tuntuu pahalta, vaikka en tiedäkään asian todellista laitaa. Fiilikseni nousevat aiemmista hylkäämisistä.

Aiemmin minä olin se, joka pitkän hiljaisuuden jälkeen laitoin viestiä. Ajattelin asioiden olevan niin kuin ennenkin. Olinhan soittanut hänelle ja keskustelimme asioista. Hän tosin ei juurikaan puhunut välikohtauksestamme, vaikka otin sen puheeksi. Hän ei silti ollut valmis tapaamaan.

Kun soitin hänelle, hän sanoi, että halusi antaa minulle aikaa. Nyt on tuosta petetty olo. En koe asian olevan noin, koska hän ei halunnut tavata eikä ole viestejä laittanut niin kuin ennen. Jos asia olisi noin, hän olisi minuun enemmän yhteydessä.

Nyt on pintaan noussut fiiliksiä, että hän on käyttänyt minua hyväksi. Kun sanoin, etten halua ystävyyssuhteemme olevan vain kasvuprosessien pohtimista, hän vetäytyi. Hänkö halusi minun olevan vain peili hänelle? Hän toki keskusteli asioistani myös, mutta kun en suostu puhumaan vain syvällisiä asioita, hän perääntyi ystävyyssuhteestamme. Näin asian tulkitsen, vaikka hän ei asiaa välttämättä niin tarkoittanutkaan.

Tekisi mieli kirjoittaa hänelle, mutta annan pölyn laskeutua. En halua tunteideni pilaavan ystävyyssuhdettamme, vaikka olenkin valmis unohtamaan ystävyytemme, jos hänelle olisi itsekkäät ajattelutavat. En silti usko tähän, vaikka koenkin niin. Toki mietin olenko sinisilmäinen niin kuin olen ollut? En usko. Näen hänessä alistuvuutta ja nöyryyttä, koska hän ei halua olla kuvaamani ihminen. Voiko hän silti olla sellainen?

Uni - henkisesti eksyksissä lapsuuden maisemissa

En tiedä minne olimme menossa, mutta lapsuuden kotikaupungissa ajelimme autolla. En millään päässyt kääntymään takaisinpäin, kun olimme menossa väärään suuntaa. Lopulta ajoin entisen kodin vieressä olevalle kaupalle. Siellä oli lähes naapurissa asuvat serkkumme vanhempiensa kanssa. Ehkä muitakin sukulaisia oli. Autossa olin mielestäni äitini ja siskoni kanssa, mutta en ole varma. He eivät olleet kaupassa, joten en saanut vahvistusta.

Kauppa ei näyttänyt kaupalta, vaan kodilta. Koti ei muistuttanut kenenkään kotia, mutta eniten siinä oli piirteitä mummoni kodista. Pirtinpöytä oli yhteistä ja ehkä unessani oli tupakeittiö. Olin jäämässä sinne yöksi todennäköisesti esikoiseni kanssa. Meidän ei millään annettu olla siellä rauhassa nukkumassa. Aina joku oli tulossa huoneeseen, vaikka olimme jo sängyssä menossa nukkumaan.

Ennen kuin olimme menossa nukkumaan. Äidin sukulaiset istuivat pöydän ääressä. En muista mitä he juttelivat, koska en ollut pöydässä. Koin itseni ulkopuoliseksi, koska olin samassa tilassa, mutta silti poissa heidän keskusteluistaan. En osannut liittyä heihin eivätkä he huomanneet minua.

Uneni kotikaupungissa kertoi, kuinka eksyksissä olin. Eksyminen oli mielestäni henkistä. En tiennyt haluistani ja tarpeistani mitään. Eksyminen alkoi luultavasti jo tuolta tai jos ei vieläkin aikaisemmin oikeassa elämässä. Uneni kuvaa hyvin, että en tiedä, kuka olen ja minne olen matkalla. Se että äitini ja sisarukseni olivat yhtä eksyksissä, kertonee siitä, että me opimme mukautumaan isäni tahtoon ja hukuttamaan itsemme.

Kahvipöytäkeskustelu kertoo ulkopuolisuudestani sekä äidin sukulaisten kanssa, että muutenkin. En kuulu mihinkään. Olen yksin, vaikka ihmisiä on ympärillä. En osaa liittyä ryhmään tai keskusteluun, vaan jään statistiksi. Tuntuu pahalta. Tällaisissa tilanteissa tutkiskelen itseäni ja se vaikeuttaa keskusteluun mukaan pääsemiseen.

Nukkumaanmenoa kuvastaa sitä, kuinka minua ei kunnioitettu. Ei ollut väliä minun tarpeillani, vaan niitä häirittiin, jos siihen oli tarvetta. Päiväelämässä tuollaista ei todellisuudessa tapahtunut, mutta uneni kuvaa hyvin tarpeideni huomiotta jättämistä. Lapsuuden perheeni ei niitä kysellyt, huomannut tai kunnioittanut. Lapsuuteeni juuret johtavat, mikä on jo ollut tiedossa.

Tunteita en niin tarkkaan unesta muista. Toivottavasti en sotke jälkeenpäin syntyneitä tunteita uneen. Eksyminen tai sopivan kääntymispaikan etsiminen aiheutti stressiä. Pelkoa miten selviä, kun en heti löydä kääntymispaikkaa. En siis hallitsekaan tilannetta. Surua aiheutti muista erillään oleminen. Vihaa taas se, ettei kunnioitettu tarpeitani. Nämä kaikki tunteet pidin visusti sisälläni eli muut eivät niitä nähneet niin kuin ei oikeassakaan elämässä lapsena. Tämä saattaa selittää tunteiden latteuden unessa, joskaan tunteeni ei useinkaan ole unessani olleet voimakkaita.

Unea edeltävänä päivänä kävin vyöhyketerapiassa, jossa keskusteltiin monenlaisista asioistani. Oli puhetta siitä, että menneiden haamut pitäisi käsitellä. Tässä unessani nousi niitä asioita, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin ongelmiani.

Käsivarsia on puristanut viikon verran. Vyöhyketerapeutti sanoi sen liittyvän perimääni ja menneisyyteen. Ehkä unessa käsittelemäni asiat ovat syitä käsien puristukselle, koska sitä ei viime yönä ollut. Vatsa puolestaan oli kipeä. Nukuin yön levottomasti tästä johtuen.

Lähellä läpimurtoa hylkäämisen käsittelyssä

Olen nyt jonkin tärkeän oivalluksen äärellä. En ole ollut hyvään ystävääni yhteydessä pitkään aikaan, koska hän ei tiennyt, haluaako nähdä minua. Nyt hän oli päivittänyt facebookia. Tulin päivityksestä mustasukkaiseksi. Ajattelin pysähtyä tunteen äärelle.

Makasin lattialla ja kuulostelin itseäni. Kuulin sattumoisin James Bluntin You are beautiful -kappaleen. Ajatukset virtasivat ja sain kiinni ajatuksesta. Kaikki nyt pintaan nousevat asiat liittyvät hylkäämiseen. Ystäväni hylkäsi minut, kun ei halunnut nähdä minua. Ymmärsin myös lasteni syntymän merkityksen. Pelkäsin kovasti, että he hylkäävät minut. Viimeisimmän kohdalla tunne oli hyvin voimakas, vaikkakin tiedostamaton. Pohdittuani asioita etenkin isäni näkökulmasta, sain vahvistusta ajatuksilleni. Minä eikä isä osata päästää irti hylkäämisistä.

Isäni on jollakin tasolla hylätty ja hän hylkäsi minut monesti. Olen joutunut hylkäämään haluamattani ainakin yhden lapsistani. Pelkäsin sisimmässäni, että hän hylkää vielä minut, jos hän kuolee pois. Viimeisimmän lapsen kohdalla oli erittäin vaikea luopua raskaudesta ja lapsesta olla ylipäänsä erossa.

En vielä päässyt kunnolla itkemään itkuja, vaikka kuinka yritin. Miehen läsnäolon vuoksi se jäin vaillinaiseksi. Haluaisin sen itkeä pois. Haluaisin myös itkeä, että minä ja esikoisemme olemme hyviä tällaisena. Esikoinen muistuttaa paljon minua, joten minun on vaikea hyväksyä häntä, koska en hyväksy itseänikään.

Mistäs tuon itkun nyt kaivaisi? Tarvitsisin turvallisen paikan, joko yksin tai jonkun sylissä. Mietin, että pyytäisin miestäni päästä syliin ja itkeä itkuni siinä. En tiedä onnistuuko se, mutta jollakin tavalla kaipaan sitä.

Uni - minut tapettiin

Näin viime yönä unta, että minut tapettiin. En nähnyt unessa tapahtumaa, mutta näin paikkoja, jossa se olisi voinut tapahtua. Odotin tietoa, kuka minut tappoi. Minulla oli alustavaa tietoa, että se olisi esikoisen kummi. Vahvistusta en saanut. Hän oli unessa puukottanut minua selkään. Minun oli vaikea olla hänen kanssaan unessa kuolemani jälkeen. Vaikka olin kuollut elin normaalia elämää. Ehkä kuolemassa oli kyse sisäisestä kuolemasta.

En tiedä, mistä uneni kertoo. Olen todennut, että tappajani unessa oikeassa elämässä ei pidä minua niin hyvänä ystävänä kuin minä häntä. Nyt olen ymmärtänyt, ettemme pääse niin läheisiksi ystäviksi kuin haluaisin. Olen alkanut hyväksymään tämän, vaikka se sattuukin.

Miksi minä kuolin? Ajattelen, että kuolen, jos odotan häneltä liikoja. Minun on vain hyväksyttävä, että asia on näin. Ehkä suhteemme muuttuu ajan mittaan. En silti voi odottaa sitä, voin vain todeta, että se on mahdollista.

Tunteita en unessa muistaakseni liiemmin kokenut. Surua jonkin verran, mutta en itkenyt. Pelkoa koin siinä yhteydessä, kun näin oletetun tappajan. Pelkäsin, että hän tekee minulle jotain, jos hän aavistaa minun tietävän hänen olevan tappajani.

Viimeaikoina, kun olen herännyt, kyynärpäästä sormiin asti tuntuu puristusta. Tuntuu kuin joku pitäisi ranteista kiinni. En tiedä, mistä tämä kertoo. Kuka pitää ranteistani kiinni? Joku unessani olleista? En suoranaisesti osaa yhdistää tätä uneeni. Ehkä muut ihmiset rajoittavat tekemisiäni, koska yritän miellyttää heitä.

Lapsuuden toiveet isältäni, toiveeni mieheltäni

Käyttäytymiseni on erilaista miestäni ja muita kohtaan. Olen tietoinen, että käyttäytymiseni miestäni kohtaan on suunnattu isälleni. Vaikka tiedän tämän, en silti pysty niin vain muuttamaan käytöstäni. Mies ei ole lähellekään niin kuin isäni, vaikka hyvin paljon yhtäläisyyksiä löytyy. Mikään muu ei mielestäni selitä käyttäytymistäni miestäni kohtaan. Ajattelin, että pohtimalla toiveitani isääni kohtaan, saattaisi avata jotain uutta minulle.

Mitä minä lapsena olisin toivonut isältäni? Olisin ennen kaikkea halunnut isäni olevan läsnä henkisesti. Fyysisesti hän oli läsnä, mutta siihen se jäikin. Koin isäni hylänneen minut, koska hän ei voinut antaa aikaa minulle. Isäni muut hylkäämiset lisäsivät kokemusta, etten ole hänelle minkään arvoinen.

Olisin toivonut, että olisi ollut isälleni jonkun arvoinen. Hän nosti itseään ylöspäin, mutta meitä hän ei liiemmin kannustanut ja tukenut. Jos olimme jossakin hyviä, se johtui siitä, että olimme hänen lapsiaan. Mikään ei siis ollut meidän omaa ansiota. Meidän arvottomuutta lisäsi myös se, että hän ei kunnioittanut äitiäni. Naiset olivat huonoja hänen silmissään. Toisaalta voi yleistää, että kaikki muut olivat huonompia kuin hän. Miten siis olisin voinut kokea olevani arvokas? Sitä niin kovasti toivoin.

Lapsena olisin halunnut tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olisin halunnut voida sanoa mielipiteeni ja olisin halunnut heidän kuulevan minut. Olisi halunnut, että tunteeni olisivat olleet sallittuja. Tunteideni näyttämisen myötä olisi halunnut, että tunteeni oltaisiin huomattu. Olisi ollut syli, jonne mennä.

Olisin nähdyksi tulemisen lisäksi halunnut tulla kosketetuksi. Meillä ei ollut syliä, jonne mennä. Ei ollut kosketusta. Ei ollut rakkautta. Joskus kun sain hierontaa, se tuntui hyvälle. En tiedä pelkäsinkö hylkäämistä ja siksi en itse usein uskaltanut sitä pyytää.

Mitä nämä tärkeimmät mainitsemani asiat herättävät minussa? Näen miehessäni kaipaavani samoja asioita. Mieheni ei alista minua tai suoranaisesti nosta itseään ylöspäin, mutta hän ei sano mitään hyvää. Kaikki muut toiveet ja kuvaukset kuvaavat myös miestäni.

Tiedän, että minun pitäisi erottaa isääni suunnatut lapsuuden toiveet nykyhetkestä. Entä kun toiveeni miestä kohtaan tuntuvat samoilta. Ehkä toiveeni miestäni kohtaan vaativat tarkempaa tarkastelua ennen kuin voin olla varma tästä.

Mitä toivon mieheltäni?
Haluan rakkautta, hellyyttä, kosketusta. Haluan mieheni olevan läsnä, olevan kiinnostunut minusta. Haluan meillä olevan yhteisiä unelmia, joita kohden menemme. Haluan hauskuutta, huumoria, lapsenmielisyyttä, iloa ja onnellisuutta. Haluan mieheni olevan oma itsensä. Nyt hän yrittää miellyttää jotakuta.

Osa toiveistani ovat yhteisiä ja osa ei. Miestäni kohtaan isoimmat ja ensiksi maitsemani asiat ovat yhteisiä. Sen jälkeen toiveeni pätevät vain mieheeni.

Jään miettimään, voinko saada haluamani mieheltä. Voinko erottaa toiveeni lapsuudesta ja nykyhetkestä?

Elämä huutaa ihanaa muutosta minulle

Käydessäni läpi menneitä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta ja ennen kaikkea kipeitä asioita, olen huomannut kaipaavani entistä enemmän iloisia ja positiivisia asioita. Haluaisin heittää taakseni jatkuvan negatiivisuuden ja ongelmien pyörittämisen. Tarkoitan nimenomaan jatkuvan. Tiedän, että on paljon asioita, joita pitää vielä käsitellä, mutta elämääni pyrkii entistä enemmän hyvät asiat.

Lukiessani erästä blogia mieleeni nousi ajatus kirjoittaa blogia, jotka keskittyvät hyviin asioihin. Haluaisin entistä enemmän nauttia arkisista asioista. En halua nipottaa liikunnan puutteesta tai epäterveellisestä ruoasta tai tai tai... Haluaisin nauttia toisinaan herkuista, leipomisesta, leffan katsomisesta, käsitöistä, viinistä, hyvistä kirjoista jne...

Monesti ajatukseni pyörivät liikaa ikävissä asioissa, etenkin muille ihmisille puhun niistä. Lukiessani erästä blogia, jossa unelmoitiin, toteutettiin unelmia, elettiin elämää, tuntui hyvin omalta. Haluan uneksia. Haluan toteuttaa unelmiani. Haluan luopua asioista, jotta saan jotain muuta tilalle. Haluan kokea eläväni haluamaani elämää. Uskon sen olevan mahdollista. En toivo kalliita asioita, vaan arkisia. Pienillä asioilla voi tehdä ihanan elämän.

Miksi en toteuttaisi sitä? Se ei vaadi paljon, samalla se vaatii paljon. Se vaatii luopumista, uskaltamista ja heittäytymistä. Tätä minä haluan. Miksi en menisi sitä kohden? Uskon olevani onnellisempi siten. Mikä minua estää? Pelko luopua. Pelko epäonnistumisesta. Pelko tuntemattomasta. Silti näen, että muutos olisi sen arvoista.

Nyt aion tehdä sen. Aion uskoa ansaitsevani hyvää. Aion saada elämään hyvää. Aion myös antaa hyvää eteenpäin. Miten kaiken tämän toteutan, on vielä auki. Blogin muodossa minulla on konkreettisesti nähtävillä hyvät asiat. Pelkkä hyvien asioiden tekeminen voi herkästi jäädä, jos en kirjaa niitä ylös. Tuleeko kirjaamisesta pakko? Minun ei tietenkään ole pakko kaikkea kirjoittaa. Tässä vaiheessa en osaa sanoa, koenko kirjoittamisen pakoksi. Täytyy vielä työstää asiaa.

Kaunis, rietas, onnellinen

Kuuntelin yksi päivä radiota, kun siellä soi Kaija Koon kaunis, rietas, onnellinen -biisi. En kuullut kuin lopun kappaleesta. Ajattelin, että tuohon täytyy palata. Tänään muistin sen ja kuuntelin sitä. Pysäyttävää oli erityisesti pätkääkään

"Sä alat vihdoin viimein käsittää
ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään
Etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä"

Kappale on ihanan positiivinen, vaikka se nostattaa minussa paljon surua ja itkua. Tulen vihaiseksi, että olen ollut tällainen kuin olen ollut. Olen antanut muiden tallata minua. Olen yrittänyt miellyttää muita. Olen sivuuttanut kaikki omat tarpeeni. Näiden aiheuttamaa vihaa on ollut jo pitkään ja se on kohdistunut mieheeni. Nyt se kohdistuu minuun ja joskus vanhempiini. Vihan tilalle on tullut myös surua. Jyrättäväksi suostuminen on nostanut surua pintaan. Suru tulee siitä, että siirrän tätä kaikkea lapsiin. En ole pystynyt tarjoamaan heille tasapainoista varhaislapsuutta.

Ylle kirjoittamani pätkä kuvastaa sitä, että olen vihdoinkin ymmärtänyt, että minä voin vaikuttaa asioihin. En ole riippuvainen toisista. Minulla on oikeus omiin ratkaisuihin. Asioiden tekeminen omalla tavallani saattaa satuttaa toista, mutta en voi sivuutta joitakin tarpeitani mistään hinnasta. Minun on vaikea sietää toisen pahaa oloa, minkä takia olen sivuuttanut omat tarpeeni. En voi enää suostua siihen.

Se etten enää suostu toimimaan niin kuin olen toiminut, onkin aiheuttanut parisuhdekriisin. Se että käyn itsenäistymisprosessia, on miehelle uhka. Enää ei samat toimintatavat toimi, koska en suostu toimimaan niin kuin ennen. En myöskään hyväksy mieheltä samanlaista käytöstä. Tämä on miehelle loukkaus, koska hänhän näkee itsensä uhrina. Hän on ollut hyvä minua kohtaan ja minä olen käyttäytynyt huonosti.

Nyt olen alkanut etsiä hyvää muualta. Miehestä tuntuu pahalta, ettei hän sitä pysty tarjoamaan. Hänestä tuntuu myös pahalta, etten tarjoa hänelle hyvää, mutta muille tarjoan. Hän on selvästikin ahdistunut näistä. Hänelle nousee pelot pintaan. En anna niiden häiritä itseäni, koska ne eivät ole minun ongelmiani. Tällä hetkellä keskityn omiin ongelmiini. Haluaisin antaa miehelleni jotakin hyvää (vai haluanko? En tiedä), mutta se ei tule nyt luonnostaan, joten en yritä tehdä sitä väkisin.

Kaija Koon biisi antaa minulle voimaa mennä elämässä eteenpäin. Antaa voimia kuunnella itseäni. Siitä saan myös uskoa, että elämässä voi selvitä, vaikka ensiksi on syvällä pohjalla. Koen saavuttaneeni alimman mahdollisimman tason. Ero tietenkin voi olla vielä syvemmällä. Silti tuntuu, ettei yksittäinen asia enää alemmaksi voi viedä. Olenhan nyt kohdannut monta muuta vaikeaa asiaa. Vaikea sanoa ellei tilanteessa ole ollut.

Viha ja kireys ja ero

Keskustelimme miehen kanssa tämänpäiväisestä kireydestä välillämme. Lopulta keskustelumme meni siihen pisteeseen, että sanoin, etten hyväksy mieheni jatkuvaa kireyttä ja vihaa. Jos hänestä on normaalia, että lapsille vihastutaan aina, kun he eivät tottele, minä lähden samantien tästä parisuhteesta. Tämän sanottuani mies lähti vierestäni eikä puhunut mitään. Hän lähti nukkumaan.

Voisin kuvitella miehen ajattelevan, että hän on ollut minulle niin hyvä ja nyt kohtelen häntä näin huonosti. Tuntuu pahalta hänen puolestaan, mutta otan mieluummin eron kuin jatkuvan takakireyden.

Minun olisi kovasti tehnyt mieli lepyytellä ja ennenkaikkea mennä lähelle. En sitä tehnyt, koska sillä olisin työntänyt syyllisyyteni pois. Kysyin, että keskustellaanko asiasta, mutta hän ei vastannut mitään. Ajattelin olla jankkaamatta asiaa. En halunnut toimia siten, että sivuuttaisin omat tunteeni. Syyllisyys olisi niistä pahin ja sitten pelko, että mies lähtee suhteesta lopullisesti.

Hyvin riskialtista minun käytökseni, mutta otan sen, mitä elämä tuo tullessaan. Jos mies loukkaantuu siitä, että en hyväksy hänen käytöstään, en voi sille mitään. Minun ei tarvitse hänen tunteitaan ottaa omikseni. On miehen ongelma, jos hän ei voi sietää kommentteja. Tässä tapauksessa se oli vielä asiallinen. Ehkä mies ei pitänyt siitä, että sanoin eron olevan vaihtoehto, jos hän haluaa takertua vihaansa. Miehelle se on kova häpeä.

Pyrin käyttäytymään asiallisesti ja rakentavasti, mutta tällaisessa asiassa tunteet ovat voimakkaasti mukana. En siis itsekään ole puhdas kuin pulmunen. Silti tarkoituksenani ei ole loukata. Haluan vain tehdä selväksi, että sellaista ilmapiiriä en aio hyväksyä. Ehkä sanoin vihasesti, mutta minäkin olen ihminen. Jos vihastuin, se johtuu siitä, että olen pitänyt asiaa pitkään sisälläni. Jotta saan asian sanottua, minun täytyy kerätä vihaa sisälleni. Tällöin viesti ulospäin on turhan voimakas.

Toimintasuunnitelma miehen huonoja hetkiä varten

Tänään on ollut huono päivä. Voin huonosti itseni kanssa. Oma fyysinen tilanne otti päähän. Pohdin jopa eroa, jos se toisi ratkaisun. Olo on helpottunut päivän kuluessa.

Miehen tullessa kotiin oma vointini on taas huonontunut. En jaksa katsoa miehen pahaa oloa. En sitä, että hänen maailmansa kaatuu, jos joku ruoka-aine on loppunut. Kyse ei ollut sellaisesta raaka-aineesta, etteikö hän olisi voinut korvata sitä toisella. Hän joutui puhaltelemaan hetken, ettei pinna olisi palanut tai ettei olisi hermostuisi. En jaksa sitä, että on aina joku syy olla huonolla tuulella. Oli se sitten väsymys tai joku muu. Miehen on tehtävä jotain asioille itsensä takia.

Miehen tilannetta katsellessa tulee sellainen olo, että en tätä halua. En halua joutua elämään rinnakkaiselämää miehen pahan olon takia. Aion nyt entistä enemmän viedä lapset pois, kun mies on pahalla tuulella. Mies saa yksinään selvitä ongelmista. Niinhän siinä kävisi, jos ero tulee. Olen miestäni varten, jos hän pyytää apua. Muuten keskityn itseeni.

Kuulostelen omia tarpeitani ja toimin sen mukaan. Miehen on kohdattava itse paha olonsa, jos käytökseni aiheuttaa hänessä negatiivisia tuntemuksia.

Se mikä eniten nostaa vihaa pintaan, on se, että nämä vaativat minulta paljon. Se että saan lapset pois miehen vihan edestä, vaatii järjestelyjä. Kaipaan itsekin omaa aikaa, joten saan sanoa hyvästit omalle ajalle, jos joudun aina poistumaan paikalta, kun mies on pahalla tuulella. Olen huono tekemään asioiden eteen mitään, jos en tiedä lopputulosta.

Uni erosta

Näin unta, että muutettiin lasten kanssa pois miehen luota. Unessa ei muuta tapahtunut. Uni oli kauniin suloinen ja siitä jäi hyvä mieli. Minulla oli hyvä olo, kun lähdimme. Mitä luultavammin ennen tätä lähtöä minulle selvisi naapureiden erilleenmuutto, joka saattoi auttaa tekemään oma ratkaisuni.

Eilen pohdin mieheni käytöstä, kun olimme liikkeellä. Harmitti miehen puolesta, kun hänellä on niin paha olo. Siinä yhteydessä ajattelin, että meidän tiet erkanevat, jos muutosta ei tapahdu. Kaipa kypsyttelen sitä vaihtoehtoa unessa, jos siihen joudun.

Näin myös toisen unen. Meillä on menossa elämässä iso muutos. Unessa se oli toteutettu toisten toimesta aivan omituisesti. Yritin soittaa asiasta kyseisestä projektista vastuussa olevalle. Hän ei vastannut. Uni päättyi tähän.

Mielestäni uneni kertoi siitä, että uskallan puuttua ongelmakohtiin. Se ettei toinen vastannut puheluun, ei aukea minulle. Se ettei toinen vastannut, voi liittyä siihen, etten vielä ole täysin sinut asian kanssa. Luultavasti asioiden loppuunvieminen on ongelmani. Esim en ole rittävän jämäkkä.

Viimeisin vuosi paketoituna

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittavani viimeisintä vuottaa pakettiin. Ajatuksia vain on niin paljon, että ne ovat aina menneet edelle. Nyt otan aikaa tälle.

Kasvuprosessi on edennyt hitaasti, mutta kun katson vuotta taaksepäin, huomaan isoja muutoksia. Muutostani jarrutti aluksi pelko. Halusin pysyä tutussa ja turvallisessa enkä uskaltanut kohdata mitään, mikä oli mukavuusalueeni ulkopuolella. Sen tehtyäni kasvu on ollut nopeampaa.

Pelkojen kohtaaminen on ollut minulle iso asia. Sen kanssa painin pitkään. Vieläkin pelkoja on, mutta elämää kovasti rajoittavia ei juurikaan. Uskallan laittaa itseni aiempaa paremmin likoon. Mukavuusalueelta poistun, vaikka turvallisuus on minua enemmän.

Pelon kohtaaminen on auttanut minua kohtaamaan myös muita tunteita ja ylipäänsä tunnistamaan niitä. En ole tunnistanut omia tunteita ja tarpeita aiemmin elämässä. Muutokset ovat tärkeitä ja isoja minulle.

Koen kasvuprosessin myötä rohkeuden, avoimuuden ja iloisuuden kasvaneen. Uskallan laittaa itseäni paremmin alttiiksi epäonnistumisille enkä hätkähdä epäonnistumisista niin paljon kuin aiemmin. Vapautuminen ja henkinen kasvu on auttanut minua nauttimaan elämästä ja hyväksymään elämään enemmän vivahteita.

Yllättävintä minulle on ollut yksin olemisen kohtaaminen. Sitä olen vältellyt koko elämäni. En ole uskaltanut jäädä ajatuksieni kanssa yksin, koska olen ollut muita varten. Olemalla yksin olen alkanut tunnistamaan minua. Olen alkanut nauttia hiljaisuudesta ja omista tarpeistani. Olen alkanut kuunnella sisäistä ääntä ja mennä minuutta kohden entistä enemmän.

Kaiken muutoksen mainitseminen on tässä turhaa. Kokonaisuudessaan elämä tuntuu nyt paremmalta, koska olen olemassa itseäni varten enkä muita. Lapset toki on eri asia. Tuntuu hyvältä, ettei minun tarvitse aina sivuuttaa omia tarpeitani. Voin rauhassa fiilistellä asioita ja toimia sen mukaan.

Vielä työskentelyä vaativat mm. parisuhteeseen, hylkäämiseen ja läheisriippuvuuteen liittyvät asiat. Olen kiitollinen hyvästä, jota olen saanut, joten en nyt halua käyttää energiaa näihin kehityskohteisiin.

Miehen käytös tänään hyvänä peilinä minulle

Miehen kanssa liikkuessa olen alkanut nähdä toimintaani toisin. Olemme hyvin samalaisia, joten katsomalla miestäni, näen itseäni. Näen myös kuinka olen kehittynyt.

Yhdessä liikkuessamme huomaan kuinka hän lähes juoksee paikasta toiseen. Olen ollut samanlainen. Nyt olen ymmärtänyt tällaisen kiireen järjettömyyden. Minne ihmisellä voi olla jatkuvasti kiire? Tuntuu pahalta nähdä muiden ihmisten kiire, etenkin mieheni. Tämä johtuu siitä, että se kertoo luultavasti sisäisestä pahasta olosta tai sisäisestä eksymisestä.

Toinen tilanne, joka pisti minut tänään miettimään oli, kun olimme asioilla. Mies yritti selvittää yhtä asiaa. Kun kukaan ei pystynyt auttamaan häntä, mies loukaantui. Ymmärrän turhautumisen, mutta vaikutti siltä, että mies koki syvästi tulleensa loukatuksi. Näen toimineeni itse juuri noin. Kaikki tuntui hyvin henkilökohtaiselta. Ajattelu on hyvin itsekeskeistä eikä kokonaiskuvaa hahmoteta ollenkaan. Kurjaa nähdä miehen paha olo, mutta samalla näin päässeeni samassa asiassa eteenpäin. Miehen reaktio tuntui kummalliselta ja oudolta, kun en enää toimi samoin.

Kolmas tilanne tältä päivältä oli, kun mies teki ajovirheen. Häntä selvästi hävetti mokansa ja se sai kiukun pintaan. Koin kiukun turhana, vaikka ymmärrän mekanismit sen takana. Miehen paha olo on erittäin suuri, kunpa hän vain pääsisi sitä keventämään. En haluaisi hänen kärsivän noin pahasta olosta.

Kaikessa näissä näin pitkälti mennyttä toimintatapaani. Näin kuinka olen päässyt eteenpäin. Näin miten paha olo minullakin on ollut. Näin miehen pahan olon toisesta valosta, kun en ollut itse tunteella mukana. Toivon mieheni saavansa asiat käsiteltyä, jotta elämä antaisi hänelle enemmän hyvää.

Ystävyyssuhteen nostamia fiiliksiä

Tällä hetkellä ilmassa on jännitystä. Otimme jokin aika sitten yhteen ystäväni kanssa. Ilmaisin, mitä halusin ja asetin hänelle rajat. Hän ei ole tiennyt rajojani, koska en ole niitä aiemmin ilmaissut. Minua on harmittanut, että hän on ylittänyt niitä. En silti voi syyttää häntä, koska en ole tehnyt selväksi, etten halua hänen toimivan niin kuin on toiminut.

Emme ole nähneet tai soitelleet toisiamme muutamaan viikkoon. Hän kuulemma halusi antaa minulle tilaa. Minä kaipasin tilaa. En halunnut, että hän vaikuttaisi asioihini. Ei hän niin ole tehnyt, mutta olen herkkä vaikutteille. Soitin hänelle yksi päivä. Keskustelu oli ihan hyvä. Ei meidän välit silti entisellään ole.

Kyselin hänen kuulumisiaan muutama päivä sitten. Ehdotin myös tapaamista. Hän ei ole varma tapaamisesta. Jännityin hänen viestistään. En vielä ole saanut otetta, mikä minua jännittää.

Pohdin paljon, mitä minä haluan tapaamiselta. Päätin, ettei nyt ole sopiva aika tapaamiselle. Pohdin pakenenko tilanteesta. Voi toki olla sitäkin, mutta koin ettei minun tarvitse ehdottaa hänelle päivää, jos hän on epävarma. En jää odottelemaan peruuko hän menon tai sopiiko se hänelle. Katsotaan treffejä, kun aika on sopiva.

Ystävän viesti nosti minulle pelkoa. Pelkään, että hän hylkää minut. Asetin rajat hänelle, jotka hän silloin otti hyvin vastaan. En usko, että asia on näin kivuton, koska hän haluaa pohtia asioita. Minun fiilikseni on, että hän haluaa sanoa minulle jotain, mutta hänellä ei ole sanoja nyt. Siksi hänestä ei tunnu hyvältä tapaaminen.

Vaikka pelkään hylkäämistä, olen silti valmis tarvittaessa luopumaan hänestä. Hän kylläkin ilmaisi hyväksyvänsä rajani, mutta jos hän ei hyväksy, sitten en jää haikailemaan hänen peräänsä. En silti usko, että tästä on kyse. Todennäköisesti hän nostaa omia rajojaan keskustelun alle. Tiedän olevani herkkä sellaiselle. Tämä on yksi syy sille, etten halunnut nyt sopia tapaamista. Haluan sulatella asiaa.

En aio paeta tilannetta. Minä asetin rajani, joten aion kuunnella hänen rajansa. Pelkään vain sitä, millaista kritiikkiä tulen saamaa. Ensimmäinen ajatukseni on, etten aio hänen vuokseen muuttua. Se on puolustusta. Toisaalta en aio mukautua toisen toiveiden mukaisesti. Hän toki voi nostaa asioita esille, jotka totean itsekin kehittymisen arvoiseksi. Haluan silti itse ensiksi käydä asian läpi ja todeta asia sellaiseksi, että haluan muuttua siinä.

Jos sellainen tilanne tulee vastaan, jossa hän haluaa keskustella ystävyyssuhteestamme, se tulee olemaan minulle vaikeaa. Tämä johtuu siitä, että joudun kohtaamaan pelkoni. Joudun kohtaamaan epätäydellisyyteni. Joudun kohtaamaan ongelmakohtani. Kaikesta huolimatta alan jopa jo innoissani odottaa kohtaamistamme. Koen, etten peloistani huolimatta ole niin heikko. Voin myöntää virheeni enkä silti ole itselleni arvoton. Voin jopa saada siitä tilanteesta enemmän kuin ajattelin. Olen kohdannut jo nyt osan pelostani. Viestin lukeminen ei enää herätä voimakkaita tunteita, joita se aluksi teki.

Uni näkyväksi tulemisesta

Ihanaa, taas näin unta. Unessa käsittelin kahta asiaa toinen oli näkyväksi tuleminen. Toista aihetta en pysty palauttamaan mieleeni, vaikka aamulla se tuntui selkeältä. Muistaakseni positiivisen fiiliksen sekin antoi.

Unessa asuin ilmeisesti mieheni kanssa kahdestaan, kun päätin tutustua naapuriini. Naapurini oli joko Kari Tapio tai Vesa-Matti Loiri. Minua hävetti mennä soittamaan ovikelloa, koska minulla ei ollut muuta asiaa kuin tutustua häneen. Soitin ovikelloa, mutta hän ei ollut kotona. Olin kotona miehen kanssa, kun hän soitti meidän ovikelloa. Vaihdoimme muutaman sanan. Ei sen kummempaa. Minua jännitti ja hävetti tekoni, mutta olin ylpeä rohkeudestani.

Tilanteesta teki vaikean se, että kyseessä oli julkkis. Pelkäsin, mitä hän ajattelee, kun haluan tutustua häneen. Ajatteleeko hän, että olen julkisuuden perään tai että yrittäisin saada jotakin hänen siivellään.

Unessa tein itsestäni näkyvän. Otin riskin, että hän ajattelee minusta pahaa, vaikka tarkoituksena oli hyvä. Otin riskin, että minut hylätään. Tapahtuman jälkeen fiilis oli ihan hyvä eli olin onnellinen, kun rohkaistuin kohtaamaan pelkoni.

Henkistä kasvua nähtävissä

Mielialani on hyvin ailahteleva. Olen lukenut Virtahepo työpaikalla -kirjaa, mikä on saanut mielialani paranemaan. Olen huomannut kuinka olen päässyt eteenpäin ongelmien kanssa. Huomaan kuinka olen ohittanut joitakin vaiheita ja selkeästi saanut otetta ongelmiini.

Kirjassa käsiteltiin mm. näkymätöntä lasta ja taakankantaja lasta. Tunnistin näistä itseni. Parasta oli silti huomata, että tunnistamisen lisäksi olen alkanut muuttua. En enää halua olla näkymätön, vaan olen ottanut riskejä ja alkanut tulla näkyväksi. Olen alkanut tunnistaa myös rooliani taakankantajana. Olen kieltäytynyt ottamasta taakkaa kannettavaksi ja vielä useammin tunnistanut tilanteita, joissa otan taakan kantaakseni.

Haluni ja rohkeuteni tarttua ongelmiini saa minut iloiseksi, koska otan vastuun elämästäni. En enää suostu elämään muita varten, vaan elån itseäni varten. Tulen iloiseksi, kun ajattelen mihin kaikkeen prosessini voi johtaa. Minusta voi tulla itseeni luottava, itseäni rakastava, itseäni arvostava ja sisäistä minua toteuttava aikuinen. Uskon siihen mitä teen ja tavoittelen unelmiani. En ole pinnallinen, vaan elämäni täyttyy syvällisillä asioilla. Ympäriltäni poistuu toivonmukaan epäaitous ja minut ympäröi välittävä ja rakastava maailma. Tuntuu, että kaikki tämä työ on sen arvoista.

Näen muutoksen itsessäni näkyvän parhaiten työelämässä ja parisuhteessa. Se miten työelämä ja parisuhde pystyvät vastaamaan muutokseeni selviää vasta myöhemmin. Uskon vahvasti olevani oikealla tiellä. Työhön liittyvät muutokset eivät pelota, koska itsevarmuutta on tullut paljon lisää. Parisuhteeseen liittyvät asiat mietityttävät enemmän, koska muutokseni edellyttävät muutosta myös  mieheltäni. Ratkaisut eivät nyt ole ajankohtaisia, mutta tulevaisuus näyttää kasvammeko syvällisesti yhteen vai erillisiksi.

Henkinen kasvu on tuonut minulle onnellisuutta ja rohkeutta. Olen onnellinen, että kuuntelen enemmän itseäni ja toteutan itseäni. Otan riskejä elämässä ja kohtaan pelkojani. Muutoksen myötä minusta on tullut rohkeampi ja nautin elämästä enemmän. Kun kirjoitan havainnoistani, huomaan kuinka myös kehoni nauttii muutoksista. Tunnen kuinka vatsani vapautuu ja juhlii kanssani. En malta lopettaa kirjoittamista, koska haluan kuulostella hyviä fiiliksiä. Nautin siitä, että huomaan kehoni ja mieleni yhteyden. Kehoni voi hyvin, kun mieleni voi hyvin. Tätä yhteyttä haluan vaalia, vaikka se vaatiikin erityisiä ponnisteluja minulta.

Otin tänään omaa aikaa itselleni ja tuntui hyvälle huomata, kuinka sitä tarvitsin. Nautin, kun uskalsin kuunnella kehoani. Oli ihanaa, kun sain tehdä, mitä halusin. Parasta oli, että tunnistin eilen vihani ja lähdin kuuntelemaan vihan sisältämää viestiä. Seurattuani haluani, oloni oli mitä parhain. Ei tiedä kuinka pitkälle vapaa kantaa lasten kanssa puuhaillessa, mutta olen hyväksynyt tarpeeni omaan aikaan. Vähintään kerran viikossa saan nauttia omasta ajasta. Ihanaa, minulla on siihen lupa ja oikeus. Elämä on ihanaa!

Uni - nettikirjoitteluni aiheutti kuoleman

Eilen illalla keskustelin miehen kanssa omasta ajastani ja tarpeesta keskittyä itseeni. Mies oli ihan ymmärtäväinen. Näin unta tähän liittyen.

Olin yhden lapseni kanssa matkalla jonnekin, kun minulle selvisi, että nettikirjoitteluni oli aiheuttanut jonkun kuoleman. En tiedä mikä kuolintapa oli ollut, mutta kauppakeskuksessa se oli tapahtunut. Olin siinä lähellä tapahtuman jälkeen. Siinä nurkilla minulle selvisikin kuolemantapaus.

Lähdin kävelemään kohti ostoskeskusta. Koin jonkinverran syyllisyyttä. Ihmettelin silti, mitä olin tehnyt. En mielestäni ollut tehnyt mitään väärää. Olin osallistunut räjähdekeskusteluihin, jossa olin antanut väärää tietoa. Tässä luulossa ainakin olin. Nähtyäni kirjoitukseni, en mielestäni edes ollut kirjoittanut mitään sopimatonta. Pelkäsin silti tuomiota.

Kävelin kauppakeskuksessa, joka muistutti enemmänkin monikerroksista uimahallia (mahdollisesti ala-asteaikainen uimahallia muistuttava) kuin kauppakeskusta.

Minulle ei koskaan selvinnyt kuka kuoli. Pelkäsin kävellessäni ostoskeskuksessa, että minut otetaan kiinni. Kävelin siitä huolto matta siellä . Rohkeutta oli jonkin verran kohdata asia. Olin lähdössä pois, kun näin ruumiin ja paljon ihmisiä ympärillä. Uni päättyi siihen. Minulle ei selvinnyt pääsenkö normaalisti jatkamaan matkaa. Tässä kohtaa rohkeuteni loppui.

Uneni kertoi mielestäni vihastani, koska tapoin jonkun. Olin eilen vihainen, josta uneni mielestäni voisi kertoa. On oikeuteni ottaa omaa aikaa, mutta koen syyllisyyttä siitä. Samalla tavalla kuin unessani. En ollut tarkoittanut kirjoitteluni johtavan kuolemaan, mutta niin vain kävi. Pelkäsin kohdata syyllisyyteni niin kuin omien tarpeideni ilmaisussa pelkään. En uskaltanut unessa mennä loppuun asti, mutta eilen vein asian päätöksen. Tänään aion ottaa omaa aikaa, jotta jaksan.

Tappo unessa kertoi siitä, että purin vihaani unen kautta. En usko aivan täysin käsitelleeni asian, koska en pystynyt kohtaamaan syyllisyyttäni. Syyllinen olin kuolemaan, mutta se ei ollut tarkoitus. Minun olisi silti pitänyt kohdata syyllisyyteni eli kirjoitteluni. Ehkä en täysin uskalla kohdata syyllisyyttäni, kun kyse on omista tarpeistani. Välttelen niitä tilanteita usein.

Vihaa taas itseäni kohtaan

Vitutuskäyrä on taas huipussaan. Mies on ollut viikonloppuna menossa. Ei paljon, mutta pari kertaa. Määrällisesti ei paljon, mutta ei sillä ole väliä vitutuksen kannalta. Jäin pohtimaan tätä, kun en jaksaisi enää pestä lasten perseitä. Tämä siis tulee siitä, että olen päivät lasten kanssa ja sitten pitää vielä miehen menot viettän lasten kanssa. En jaksa, en jaksa enkä varsinaisesti haluakaan.

Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi olla lasten kanssa, vaan siitä, että haluan oman elämäni myös. Haluan tehdä muutakin kuin olla muiden käytettävissä. Haluan tehdä asioita, jotka minua kiinnostavat ja silloin kun minua huvittaa.

Aiemmin tänään kirjoitin siitä, että olen läheisriippuvainen. Tässä sen huomaa, kun pitää olla äärirajoilla, ennen kuin otan itseni todesta. Minulla pitää olla vihaa ja raivoa ennen kuin pystyn toteuttamaan sisäistä minua. Hyvä että edes silloin, mutta syö voimia venyä aina näin. Ei ole muillekaan kivaa, että olen vittuuntunut.

Olen jo aiemminkin yrittänyt, että edes yksi päivä viikossa olisi minun iltani. Se ei vaan ole onnistunut. En jaksaisi aina lähteä pois kotoa, mutta muuten en saa olla rauhassa. Mies ei koskaan kysynyt tai huolehtinut vapaastani. Enpä sitten itsekään huolehtinut ja tässä sitä ollaan. Tiedän, ettei mies ole vapaitani vastaan tai ainakaan sano sitä. Ei hän tosin osoita sen olevaan myöskään tärkeä, joten päätelkää siitä sitten.

Nyt ajattelin, että vaadin kahta päivää viikossa vapaata. Kai minun on sitten vaan lähdettävä pois kotoa. Aion kirjoittaa kyseisistä vapaapäivistä muistutuksen jääkaapin oveen. Enkä suostu perumaan omaa vapaatani millään ehdolla. Tiedän kyllä, ettei tuo tule pitämään eikä toisaalta tuollainen joustamattomuus ole hyväksi. Tiedän vain lipeäväni pikkuhiljaa samaan vanhaan, jos perun menoni. Pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja pysyttävä siinä. Tästä ei muuten tule mitään. En koskaan pääse vihan kanssa sinuiksi, jos en jotain tee asialle.

Läheisriippuvuudesta irtirepäisemisen pohdintoja

Ymmärsin tänään, että vaikeuteni poistua kotoa liittyy läheisriippuvuuteeni. Aiemmin riippuvuuteni on enemmän ollut nähtävillä suhteessa mieheeni. Lukiessani artikkelia läheisriippuvuudesta ymmärsin siirtäneeni riippuvuuden enemmän lapsiin.

Minulle on hyvin selkeää läheisriipuvuuteni juuret. Äitini on läheisriippuvainen myös. Hän eli kauheassa suhteessa, mutta ei koskaan lähtenyt siitä. Hän ripustautui sekä isääni että meihin lapsiin ja erityisesti minuun. Huomaan tekeväni samaa. Olen tarrautunut mieheeni, vaikka hän ei anna henkisellä tasolla minulle tukea ja kannustusta. Hän ei pysty näyttämään rakkauttaa minulle. Siitä huolimatta olen tässä suhteessa, vaikka niitä asioita juuri haluan, joita jään ilman. En tiedä, miksi takertuvuuteni on siirtynyt nyt lapsiin. Tämä on yksi syistä, miksi en lähde usein omille menoilleni. Haluan liikaa kontrolloida asioita. Se on iso osa läheisriippuvuutta.

Pohdin edellisessä postauksessa hylkäämisen pelkoa ja yhdistin sen läheisriippuvuuteen. Mainitsin, että läheisriippivuuteen minun on helpompi tarttua kuin hylkäämisen pelkoon. Tämä sen takia, että ymmärrän paremmin asiat, jotka ovat yhteydessä läheisriippuvuuteen. Minun on alettava elää omaa elämää eikä toisten ihmisten kautta.

Minun ei pidä ajatella, mitä toiset ajattelevat ratkaisuistani, vaan tehdä asiat ajatellen itseäni. Tiedän tarvitsevani omaa aikaa, joten minun on otettava sitä, vaikka mieheni kiukkuilisi siitä minulle tai lapsillemme. En ole vastuussa heidän suhteesta. Minun on sanottava mielipiteeni, jotta voin tulla kuulluksi. Minun on päästettävä sellaiset ihmiset menemään, joihin takerrun läheisriippuvuuteni takia. Minun on kuulosteltava, mitä itse haluan, enkä voi ajatella, mitä muut haluavat. Nämä samat asiathan liittyvät hylkäämisen pelkoon. Siitä huolimatta minun on  helpompi poimia näitä, kun ajattelen läheisriippuvuutta.

Muuttaessani toimintaa lähestyn eroa, koska miehelle jää kaksi vaihtoehtoa. Toinen on jatkaa samalla tavalla. Tämä vaihtoehto vie meidät eroon miehen tai minun aloitteesta. Mies ei välttämättä kestä muutoksia ja pakenee silloin eroon. Toinen vaihtoehto on, että mies alkaa itse prosessoida asioita ja meidän suhde todennäköisesti alkaa toimia. Haluan jälkimmäistä ja näen siitä merkkejä. Toivon, että se on miehestä lähtöisin eikä minun ohjailun ansiosta. Paljon kipeitä asioita on käyty läpi, mutta se on johtanut avoimempaan ja läheisempään suhteeseen.

Nyt pitäisi vain uskaltaa toteuttaa edellä mainittuja asioita. Käytännössä saatan tilanteet tunnistaa, mutta rohkeus ei aina riitä toimimaan toisin. Nykyään tosin olen alkanut toimimaan tilanteen havaitessani, koska muutosta ei tapahdu sillä, että tiedostan tilanteet. Vielä vain usein saattaa olla niin, etten tiedosta tilanteessa omia tarpeitani, haluja ja ajatuksiani, enkä siis tiedä miten olisi kannaltani parasta toimia.

Hylkäämisen pelko ja läheisriippuvuus

Asioiden käsittely tuottaa paljon hyvää. Koen päässeeni eteenpäin. Silti pinnalla on isoja asioita. Huomaan kuinka monet asiat kytkeytyvät isommaksi kokonaisuudeksi. Olen päässyt lähemmäksi itseäni pienien sirujen kautta, mutta en saanut otetta isommasta kokonaisuudesta.

Tällä hetkellä toivon kovasti voivani saada käsiteltyä hylkäämiseni, koska ne ovat tärkeässä osassa elämässäni. Aiemmat hylkäämiskokemukset vaikuttavat mitä ilmeisemmin parisuhteeseeni ja eroamisen kohtaamiseen. Pelkään kovasti eroa, koska en ole käsitellyt vanhempieni hylkäämistä.

En uskalla kohdata vanhempieni hylkäämistä, koska totuus satuttaa. Järkeni on ottanut tiedon vastaan, mutta sisimpäni ei ole pystynyt hyväksymään tapahtuneita. Tämä heijastuu sitten parisuhteeseen. En kestäisi eroa ja siksi pelkään sitä. En vain tiedä, kuinka pystyn ottamaan vastaan lapsuuden hylkäämiset. Pelkäänkö liikaa, ettei se vain onnistu? Tiedän, että asian kohtaaminen voi tuoda ikäviä asioita eteen, kuten sen eron. Olen järjellä ajatellut, että ehkä se on loppujen lopuksi hyvä asia, että kohtaan sen, jos se on väistämättä edessä. Silti jokin estää minua kohtaamasta sitä.

Mitä hylkäämisen kohtaaminen tarkoittaa? Se että hyväksyn tapahtumat? Se että itken sen surun, jonka hylkääminen on minussa padottuna? Olen yrittänyt ottaa vastaan minussa herääviä asioita, mutta en suoraan hylkäämistä kuin kerran. Pystyisinkö nyt siihen, kun olen alkanut saada suurempaa kuvaa asiasta? Jos en, niin mitä siihen vielä tarvitsen? Aikaa? Rohkeutta? Terapiaa?

Olen yrittänyt etsiä tietoa hylkäämisen pelkoon liittyen. Se usein johtaa minut läheisriippuvuuden pariin. Ymmärrän sen kytkeytyvän tähän. Olisiko ratkaisuni lähteä läheisriippuvuudesta liikkeelle? Jos lähden sitä purkamaan, niin käsittelen samalla hylkäämistä? Ehkä tämä on helpoin tapa minulle, koska en pääse nyt muuhun käsiksi.

Yhteenvetoa unimaailmasta

Kävin läpi kirjoittamiani unia läpi. Niistä hyppäsi muutama asia selkeästi silmille. Pelko ja ennen kaikkea eroon, hylkäämiseen ja yksinjäämiseen. Häpeä ja rakkaus toistuivat myös unissa.

Yhdistäisin nämä kaikki toisiinsa. Koska en ole kokenut rakkautta, vaan hylkäämistä ja välinpitämättömyyttä, pelkään rakkaudettomuuden aiheuttamaa kipua. Pelkään jääväni yksin. Pelkään, että minut hylätään. Kaikista pahinta olisi ero.

Parisuhteeseen liittyvät unet ovat laidasta laitaan. Toisaalta suhteeseen liittyvää hyvää, mutta enemmän pelkoa ja suhteen epäkohtia. Unien tulkinta on ollut vaikeaa eikä jälkeenpäin unien lukeminen avaa asioita enemmän kuin silloin. Herkästi ajattelen, että monet unet liittyisivät eroon ja parisuhteeseen. Näin ajattelen, koska pelkään sitä. Toisaalta se saattaa estää minua näkemästä asioita toisin. Unessa ei välttämättä ole kyse isoista asioista, vaan esim. yksittäisestä asiasta tai tilanteesta. En vain usein saa niistä kiinni.

Unissa asioiden prosessointi on kivaa, mutta ei se niin paljon välttämättä avaa kuin mitä toivoisi. Se myös harmittaa, etten usein osaa sanoa, mistä unessa on kyse. Siitä huolimatta uskon, että olen kehittynyt unien tulkinnassa ja kehityn edelleen. Vaikeimpia tulkintoja on tehdä parisuhteeseen liittyen, koska siihen liittyy paljon pelkoja.

Uni - uppoava laiva

Näin unta, että olin menossa tapaamaan entisiä kollegoja, joiden kanssa pidetään yhteyttä. Matkalla pienin lapseni joutui jumiin häkinnäköiseen koppiin. Sain lapseni sieltä pois, kun joku avasi kopin. Joku sattumalta avasi sen. Hän ei siis avannut sitä lapseni takia.

Matka jatkui yhden kollegan luokse. Sinne emme koskaan päässeet, vaan seuraavaksi olin laivalla Hesessä. En muistaakseni pystynyt ostamaan ruokaa, kun henkkarini oli varastettu. Hesen työntekijä näki, että pitkä silmälasipäinen mies oli käynyt henkkareillani ostamassa ruokaa. Lähdin etsimään miestä. Löysin laivasta kuvauksiin sopivan miehen ja menin tutkimaan hänen lompakkoaan, mutta sieltä ei löytynyt henkkareitani.

Menin takaisin kysymään Hesen työntekijältä miehestä. Näin ravintolan tallentamasta videokuvasta miehen kuvan. Olin ilmeisesti käynyt oikean miehen luona. Lähdin etsimään häntä.

En koskaan löytänyt miestä, koska laivaan alkoi tulla vettä. Oli kiire pois laivasta. Sillä aikaa vierelleni oli tullut mieheni ja muut lapseni. Lähdimme yhdessä laivasta pois. Olin ollut ottamassa kuvaa, kun laivaan alkoi tulla vettä. Siinä yhteydessä linssinsuojus hävisin. Kävin hakemassa kameraliikkeestä uuden. Sain sen ilmaiseksi, kun otin kuvan työntekijästä, joka makasi lähes kuolleena maassa. Hän siis vain näytteli, mutta hänellä ei ilmeisesti ollut aikomusta paeta laivasta.

Olin nuorimman lapsen kanssa poistumassa laivasta. Tiesin, että mies on jossakin lähellä, mutta en nähnyt häntä enkä muitakaan lapsia. Pääsimme laivasta pois. Mies istahti maahan ja totesi, ettei enää koskaan lähde lasten kanssa minnekään. Uni päättyi siihen.

Olimme tämän yön anopin kämpässä, jossa hän ei ollut paikalla. Mies heräsi lasten kanssa ja oli kiukkuinen, kun joutui herämään aikaisin.  Ääniä ei kuulunut, joten oletin lasten katsovan tv:tä. Jos ääniä kuului, mies oli kiukkuinen.

Mistä unessa oli kyse? Alusta en osaa sanoa mitään. Loppua mietin enemmän. Olemme perheemme kanssa uppoavassa laivassa. Tilanne pelotti minua, mutta en ollut paniikissa. Selvisimme maihin koko perhe. Olemmeko perheen kesken selvinnyt jostakin? Olemme käsitelleet miehen kanssa paljon tilannettamme ja olemme päässeet eteenpäin. Se on selviytymistä, vaikka suhde ei vieläkään ole varmalla pohjalla.

Miehen kiukkuilu tuli suoraan tästä aamusta ja monista muistakin vastaavista tilanteista. Hän ei osaa päästää vihastaan ja kiukustaan irti. Ymmärsin eilen, että minun on jatkettava elämääni, vaikka mies kiukuttelee. En voi rajoittaa omaa elämääni sen takia. Jos se johtaa eroon, sitten se on molempien parhaaksi.

Henkkareiden katoaminen kuvastaa minulle identiteettivarkautta. Unessa ollut mies ei kuvasta isääni, mutta ajattelen, että sitä uneni tarkoittaa. Uppoavalaiva tässä yhteydessä voi tarkoittaa, että selviämme siitä yhdessä perheenä, vaikka en henkkareita saanutkaan takaisin. En silti haluan ajatella, etten koskaan saisi omaa identiteettiäni, vaikka en unessa saanutkaan sitä. Me selviämme tästä kaikesta perheenä.

Ensimmäisenä herättyäniä mietin heti, kertoiko uneni erosta. Pelkäsin sitä. Nyt olen sitä mieltä, että uneni kertoi ongelmistani, joista selviämme yhdessä. Juttelimme eilen mieheni kanssa siitä, kuinka vaikea lapsuuteni on ollut. Luin erästä kirjaa, jossa oli samanlaisia tapauksia kuin minulla. Niissä suositeltiin terapiaa. Se satutti. Onko tilanteeni niin huono? Kertoessani miehelleni tästä ja jutellessamme. Ymmärsin, että olen oppinut avautumaan ja kohtaamaan häpeää. Minulla oli tunne, että me selviämme yhdessä. Ehkäpä uneni kertoi tästä.

Pohdittuani unta myöhemmin uudestaan, minulle tuli erilaisia ajatuksia. Selviytyminen voi kertoa myös siitä, että selviän yksinkin. Mieshän oli jossakin, eikä tukenut minua. Olemme keskustelleet siitä, etten saa mieheltäni haluamaani tukea. Siitähän uneni myös kertoi. Sivuhuomiona oivallus tuesta. Olen hakenut ja saanut tukea exältäni. Mies ei siitä ole iloinen. Tajusin, etten voi ajatella miestäni asiassa. Jos mieheni ei pysty antamaan tukea, minulla on oikeus hakea sitä muualta. Jos ei mies sitä kestä, se on hänen ongelmansa.

Kontaktin ottaminen ihmisiin ja ystävyyssuhteet

Minun on aiemmin ollut erittäin vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska en ole uskaltanut ottaa kontaktia ihmisiin. Jos olen kontaktia saanut, harvoin siitä on mitään syntynyt. Nyt huomaankin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni ovat siinä toisen aloitteesta. Jos olen itse tehnyt aloitteen, harvoin siitä on ystävyyttä tullut.

Aiemmin jäin ihmettelemään, kun ihmiset saattoivat kertoa jotain hyvin henkilökohtaista minulle, miksi he minulle kertovat. Harvoin sellaista taphtui, mutta joskus. Nyt ymmärrän paremmin ihmetystäni. Silloin en ymmärtänyt, että he ehkä haluavat syvllisempää ihmissuhdetta tai purkaa pahaa oloaan. Jälkimmäiseen olin suostuvainen ja tähän tarkoitukseen kelpasinkin. Ensimmäiseen en uskaltanut lähteä, vaikka en sitä tajunnut. Vastavuoroisia suhteista ei muodostunut.

Viimeaikoina olen huomannut, että avoimuuteni myötä ihmiset ovat olleet hyvin avoimia myös minulle. Kun olen ensimmäistä kertaa jutellut tuntemattomien ihmisten kanssa, he ovat kertoneet mm. lapsensa kuolemasta ja synnytysvaurioista. Toki tällaiset ihmiset voivat kertoa herkästikin tällaisia asioita. Olen silti iloinen, että pääsen ihmisten kanssa keskustelemaan muutakin kuin "säästä". En koe enää olevani vain ihminen, jolle voi purkaa asioita. Koen suhteen vastavuoroiseksi. En luo kontaktia sellaisiin ihmisiin, jotka haluavat hyötyä vain minusta. Astun silloin askeleen taaksepäin ja katselen, josko muuta olisi tarjolla.

Vielä minulla on kynnys lähestyä ihmistä, jotta suhde muodostuisi ystävyyssuhteeksi. Tosin viimeisimmän vuoden aikana itsetutkiskelu on vienyt halun lähestyä ihmisiä. Toki ihmistä voisi tavata vain joitakin kertoja, mutta en ole halunnut lähteä sille linjalle. Olen prosessoinut asioita rauhassa ja antanut itselleni tilaa. Myöhemmin otan tilaa ystävyyssuhteille, kun olen päässyt itsestäni enemmän jyvälle. En halua tutustua ihmisiin vain täyttääkseni ihmissuhdekiintiön. Uskon, että kohta on aika uusille ihmissuhteille.

Lantio - lapsuus, äitini, vanhempien ero

Haen epätoivoisesti ratkaisuja tilanteeseeni. Ehkä pitäisi vain odottaa ja kuunnella kehoa, mutta en jaksa vain odottaa. Luin mitä Kehosi salattu kieli -kirja sanoo lantiosta.

Ongelmat ja erimielisyydet perheessä. Tunne, että on hyväksikäytetty, vailla arvostusta, vihainen, petetty, huijattu, jätetty oman onnensa nojaan, vieraannutetttu. Rasitus, turhautuminen, syyllisyys, tuen puute, liian paljon velvollisuuksia. Tunne, ettei ole saanut tunnustusta vaan muut käyttävät hyväkseen ja manipuloivat.

Kappale on tilannettani hyvin kuvaava. Olen kirjoittanut siitä, kuinka olen pakollinen paha. Koen, ettei minua ole arvostettu. Minua on käytetty hyväksi ja jätetty sitten oman onneni nojaan. Olen turhautunut, rasittunut ja vihainen, että en ole saanut tukea, mutta velvollisuuksia senkin edestä.

Tänään minulle nousi ajatuksia tuen tarpeesta työn alle. En koskaan ole saanut tukea ja sitä kovasti olen aina toivonut. Koen vanhempien tehtäväksi tukea lapsiaan. Sen puute on saanut minut kokemaan vihaa. Enkö todellakaan ole minkään arvoinen? Enkö todellakaan ansaitse rakkautta ja tukea? En enää niele sitä.

Allekirjoitan, että meillä oli lapsuuden perheessä ongelmia ja erimielisyyksiä, mitkä lakaistiin maton alle. Kannan näitä mukanani. Nyt pintaan nousee ajatuksia vanhempieni erosta. Siitä kuinka se tapahtui. Siitä kuinka se satutti minua. Siitä mitä siitä seurasi. Eron myötä en vieläkään päässyt itsenäistymään, vaan olin äitiäni varten enkä omaa elämääni varten.

Kirjassa kysytään seuraavaa. Ketä tai mitä kannattelet lantiosi alueella? Kenestä kannat vastuuta? Ketä tuet? Ensimmäinen ajatukseni oli äiti. Kun muutin pois kotoa, vanhemmat erosivat. Äiti on ollut vanhemmistani läheisempi. Soittelin usein äidilleni, jotta hän selviäisi erosta. Kannattelin ja tuin häntä, vaikka minun olisi pitänyt itsenäistyä juuri silloin. Vastuuta en varmaankaan ole kantanut. En osannut päästää irti äidistäni ja tavastani. Erosta seuraavat 10 vuotta soitin tavan vuoksi lähes päivittäin. En itseasiassa jaksanut kuunnella äidin asioita enää, (vaikka hän ei itsestään paljon puhunutkaan) mutta en osannut olla soittamattakaan. Vasta viimeisimmän vuoden aikana olen ottanut etäisyyttä niin, että en enää soittele usein. Puheluiden pituuskin on lyhentynyt reilusti. En enää juttele vain velvollisuudesta. En jaksa eikä ole tarvekaan toteuttaa enää samalla tavalla toisten toiveita.

Satuttaa ajatella, että pitäisi vielä enemmän päästää äidistäni irti. Äiti on hyvin hauras ihminen ja haluaisin tukea häntä. Ymmärrän, että minun on löydettävä itseni ensiksi ennen kuin voin aidosti tukea äitiäni. Siispä aion katkaista kaikki riippuvuuder äitiini. En tee asioita syyllisyyttäni tai velvollisuudesta. Minun tehtäväni ei ole kannatella äitiäni. Äitini kuuluu luoda sellainen elämä, että lapset eivät ole ainoita tukihenkilöitä.

Rakkaus, häpeä ja kontrolli

Palaset loksahtavat siten yhteen, että kytken rakkauden, häpeän ja kontrollin yhteen. Olen jäänyt lapsuudessa vaille rakkautta, ymmärrystä ja vastavuoroista ihmissuhdetta, mikä on aiheuttanut minussa häpeää. Olen kokenut olevani huono, koska minua ei ole voitu rakastaa. Häpeä on aiheuttanut tarpeen miellyttää muita. Olen halunnut rakkautta ja hyväksyntää, jotta minun ei tarvitsisi kokea häpeää. Jokainen pienikin hylkääminen ja erotilanne ovat horjuttaneet sisintäni ja pahentaneet häpeää. En ole kestänyt hylätä muita, koska tiedän sen kivun.

Koska en ole kestänyt hylkäämisiä, olen alkanut miellyttää muita, jotta he eivät hylkäisi minua. Olen alkanut tutkailemaan muiden tahtoa ja pyrkinyt toteuttamaan sitä. Olen kontrolloinut itseäni, jotta pystyn toteuttamaan muiden toiveita. En olisi kyennyt elämään muiden toiveiden mukaan, jos minulla olisi ollut oma tahto.

Ymmärrykseni mukaan minun olisi uskallettava kohdata häpeäni. Minun olisi uskallettava luopua kontrollista, jotta pääsisin lähemmäksi häpeää. On uskallettava heittäytyä ja olla. Liiallinen suunnitelmallisuus ja joustamattomuus ovat kontrollia, jotka minimoivat yllättävät tilanteet ja vähentävät häpeän kohtaamista.

Erityisen vaikea tilanne minulle on ihmissuhteet. Pelkään nolaavani itseni. Pelkään sitä erityisen paljon siksi, että siihen liittyy hylkäämisen pelkoa. Luultavasti erityisen vaikeaa on menettää kasvonsa minuun välinpitämättömästi suhtautuvan silmissä. Toivon erityisesti heiltä hyväksyntää. He symboloivat minulle etäisiä ja välinpitämättömiä vanhempiani. Meinasin kirjoittaa, ettei mieheni kuulu tähän kastiin, mutta kyllä hän siihen kuuluu. Ei ehkä alkuvaiheessa, mutta nykyään kuuluu.

En osaa sanoa liittyykö mieheni etäisyyteen vai mihin, että kontrolloin itseäni seksuaalisesti. Todennäköisesti muuhun, koska se on ollut ongelmani aina. En uskalla heittäytyä täysin miehen armoille seksissä. Uskon taustalla olevan häpeä ja kaikista syvimmällä häpeä ja pelko mahdollisesta hylkäämisestä. Onhan ihminen kaikista haavoittuvimmillaan seksissä. Syvällä sisimmässäni pelkään olevani riittämätön. Pelkään heittäytymällä miehen huomaavan, ettei todellinen minä olekaan se, mitä hän haluaa. Järki sanoo, että silloinhan ero on hyväksi molemmille. Pelko huutaa, etten uskalla kohdata eron tuomia muutoksia. Pelko huutaa kovempaa kuin järki, jolloin kontrolli voittaa.

Olen uskaltanut heittäytyä seksiin paremmin ja paremmin. Saan siitä nautintoa, mutta silti koen usein jotain puuttuvan. Huomaan tarvitsevani turvallista oloa, mutta sekään ei aina riitä. Olemme puhuneet asioista. Se on auttanut paljon. En vain tiedä, mikä on esteenä tai ennemminkin miten sen esteen poistaisi. Haluan kohdata kaiken tulevan, mutta sisin ei siihen suostu. En tiedä, kuinka vakuuttaa sisimpäni ottamaan riskin. Uskon kaiken lopulta päättyvän hyvään, nautintoon. Vaikka ero olisi edessä, sekin lopulta päättyisi hyvään ja sitä kautta nautintoon. Silti pelko vie voiton vielä toistaiseksi.

Omaa elämänlankaa pohtimassa

Olen alkanut hahmottaa jonkinlaista kokonaiskuvaa tilanteestani. Näen, että isälläni on ollut narsistisia piirteitä, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet lapsuudenkodissani. Isä oli kaiken keskipiste. Asiat tehtiin miellyttääksemme isääni. Äiti pyrki miellyttämään isääni sivuuttamalla tarpeitaan. Minä lapsena opin äidin esimerkkinä ja isän käytöksestä johtuen sivuuttamaan omat tarpeeni. Todennäköisesti en ole koskaan tunnistanut omia tarpeita liiemmin, koska sille ei ole ollut koskaan tilaa. Ihan primääritarpeet olen lapsena tunnistanut, mutta en muuta.

Kasvaessani olen oppinut tunnistamaan, mitä ennen kaikkea isäni on halunnut ja sitä olen pyrkinyt toteuttamaan. Olen oppinut aistimaan vanhempieni mielialoja varhain ja toimimaan sen mukaan. Minulle ei ole jäänyt tilaa etsiä itseäni ja omaa tahtoani, vaan olen yrittänyt selvitä arjestani mukautumalla. Tämä toimi hyvin lapsena. Halusin asioita, joita vanhempani halusivat.

Näin lapsuudessa, etten halua olla samanlainen alistuja kuin äitini. Kapinoin sitä vastaan. Jätin sellaiset miehet, jotka yrittivät saada minua siihen muottiin. Sitten löysin mieheni, joka ei yrittänyt saada minua alistumaan. Minä taistelin itseäni vastaan, etten vain alistuisi. Menin ääripäähän ja aloin käyttäytyä kuin isäni. Otin miehestäni otteen. Alistin häntä, mutta en ymmärtänyt sitä. Kuvittelin olevani jämäkkä ja itsenäinen. Jokaiseen miehen yritykseen neuvotella asioista, pistin stopin. Ei, mieheni ei kävele ylitseni. En nähnyt mieheni käytöstä terveenä tapana kommunikoida. Sivuutin edelleenkin todelliset tarpeeni, koska vastustin kaikkea, mitä mies sanoi. En kuunnellut itseäni. Kuulin vain miehen yritykset neuvotella asioista vihollisen puheena. En silti lähtenyt, koska sain tahtoni käytännössä aina läpi.

Tapani toimia miehen kanssa ei ilmennyt muualla. Olin muualla edelleen alistuja, miellyttäjä ja mukautuja. Kärsin tästä, mutta en ymmärtänyt sitä. Kärsin kovasti, että kontrolloin itseäni enkä ollut minä. En ollut koskaan ollut minä, joten en tiennyt millainen olen.

Kontrollini on lisääntynyt kokoajan. Aikuistuessani olen entistä enemmän ollut ihmisten kanssa tekemisissä. Olen joutunut miellyttämään paljon ihmisiä. Olen joutunut kontrolloimaan itseäni entistä enemmän. Olen kehittynyt hyväksi tunnistamaan ihmisten tarpeita. Olen kehittynyt hyväksi tukahduttamaan omat tarpeeni. Olen lopulta kadottanut yhteyden itseeni ja nyt myös perustarpeisiini.

Ei riittänyt, etten tiennyt mitä haluan, mistä pidän, mitä ajattelen ja mitä tunne. En enää tunnistanut tarpeitani  aitoon läheisyyteen. En enää tunnistanut nälkää ja janoa. En enää tunnistanut vessahätääni. En enää tunnistanut itseäni. Olen niin jännittynyt, niin kontrolloiva, niin hukassa. En enää osannut olla tässä ja nyt. En pystynyt pysähtymään. Minun piti kokoajan suorittaa, olla valppaana tunnistamaan ympäristön tarpeita ja lopulta täyttämään toisten tarpeet.

Sitten tulin siihen pisteeseen, että voin tosi pahoin. En romahtanut, mutta en vain jaksanut. En elänyt sumussa, mutta yksinkertaisesti jaksanut ongelmiani enää. Siitä kasvuni on pikkuhiljaa lähtenyt. En edelleenkään aina halua tunnistaa tarpeitani tai toimia niiden mukaan, vaikka ne tunnistaisinkin. Sinne haluan, mutta matkaa on.

Toivoisin kovasti voivani kohdata häpeäni ja luopua ajatuksesta olla huono. Järjellä en ajattele olevani huono, mutta jokin osa minusta huutaa huonouttani. Haluaisin heittää kontrollini romukoppaan ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Haluan tunnistaa paremmin perustarpeeni ja löytää niille tyydyttäjä. Haluan olla minä ja nauttia itsestäni, läheisistä ja elämästä. Haluan vapautua elämään. Haluan vapautua elämää rajoittavista tunteista. Haluan löytää minuuden.

Häpeäpohdintoja - sisäistämistä, myöntämistä ja luopumista

Hylkäämis- ja rakkauspohdinnat ovat nostaneet mieleeni häpeän. Poimin nyt satunnaisesti netistä häpeään liittyviä asioita, jos ne auttaisivat pohdinnoissani eteenpäin.

Häpeän juuret ovat lapsuudessa ja nuoruudessa. Vanhempien torjunta, syyllistävät sanat, hylätyksi tuleminen tai pelko hylkäämisestä, mitätöinti, vähättely, nöyryyttäminen ja nujeraminen muovaavat lapsen minäkuvaa. Tunne siitä, ettei ole vanhemmille riittävän tärkeä ja arvokas ja ettei pysty täyttämään vanhempien odotuksia synnyttää häpeää. Mitäpä tähän lisäämään. Monet asiat täyttyvät kohdallani.

Häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteesta. Minun lapsuudessani ei ollut vastavuoroisia ihmissuhteita. Olin antavanaosapuolena. Minä olin arvoton vanhemmilleni eli en saanut vastavuoroista kontaktia vanhempiini. Olin pakollinen paha.

Häpeään kuuluu houkutus identiteetin luovuttamiseen. Sen pyrkimyksenä on saavuttaa ristiriidattomuus toisen kanssa ja kelvata toiselle. Olen täysin luovuttanut identiteettini. Tällä kasvuprosessilla yritän löytää, kuka minä olen. Minulle ei ole edes rakentunut omaa identiteettiä tämän takia.

Häpeä halutaan piilottaa, koska häpeä on raskas ja vaikea kohdata. Minulle sopivia kohtia piilottaa häpeää: Suojamuuri, joka näkyy täydellisyyden, materian ja jatkuvana suoritusten tavoitteluna. Itsekriittisyys, jatkuva syyllisyyden tunne.

Häpeä altistaa työuupumukseen ja henkiseen väsymykseen. Masennukseen ja ahdistukseen. Läheisriippuvuuteen ja muihin riippuvuuksiin. Syömishäiriöihin. Lähes kaikki kuvaavat minua, vaikka ei olekaan diagnosoitu.

Kohtaamaton häpeä vaikuttaa seksuaalisuuteen tukahduttaen ja jarruttaen nautintoa. Jep, en uskalla heittäytyä. Helpompi kontrolloida kuin ottaa riski kivusta, joka heittäytyminen voi tuoda tullessaan.

Häpeän olemassaolosta muistuttaa se, miten reagoimme asioihin ja tapahtumiin. Jokin on koskettanut syvällä olevaa häpeän tunnetta, kun reagoimme epäolellisiin asioihin turhan voimakkaasti suuttumalla, loukkaantumalla tai tuntemalla itsemme hylätyksi tai torjutuksi. Nämä tilanteet auttavat tulemaan tietoiseksi omasta kohtaamattomasta häpeästä. Lukiessani tämän ymmärsin, miksi en pidä siitä, että ihmiset muuttavat tapaamisiamme. Koen silloin tulleeni torjutuksi ja koen häpeää, etten kelpaa.

Miten häpeästä voi vapautua?

Millaisia rooleja olen luonut?
Esitän heikompaa ja huonompää kuin olen, jotta voin vedota siihen, etten ole antanut kaikkeani. Otan herkästi auttajan roolin. Yritän siten toteuttaa toisen toiveita. Minun ei tarvitse pohtia omia tarpeitani. Olen myös miellyttäjä, jotta saisin hyväksyntää.

Minkä taakse suojaudun? Itsekriittisyyden, mustavalkoisen ajattelun tai suorittamisen taakse?
Kaikkien, mutta mustavalkoisesta ajattelusta olen luopunut hyvin. Olen kriittinen itseäni kohtaan siksi soimaan itseäni herkästi. Olen ollut kova suorittamaan. Siitä haluan päästä eroon ja lasten kanssa se on onnistunut, mutta edelleen käyn sisäistä taistelua asian kanssa.

Mitä pyrin piilottamaan?
Epätäydellisyyttäni, virheitäni, hylkäämisestä aiheutuvaa kipua, yksinäisyyttä, huonoja sosiaalisia taitoja, sisintäni, omia ajatuksiani, omia mielipiteitä, omia mieltymyksiä.

Häpeään paneutuessani näen tämän hetken ongelmani olevan häpeässä. Vihani taakse kätkeytyy paljon häpeää. Puran vihaani, koska en uskalla kohdata häpeääni. Olen vihainen, koska en saa olla oma itseni. Olen vihainen, koska olen oppinut kontrolloimaan itseäni. Olen vihainen, koska joudun käymään paljon tuskaa läpi vanhempien häpeän, vihan ja pelon takia.

Mä huudan tukea, ymmärrystä ja kannustusta

Surettaa, mitä menin tekemään. En jaksa lasten jatkuvaa kitinää, kinastelua, huutamista ja vastustelua. Jokaikinen pukemistilanne on yhtä taistelua. Tänään taas olen saanut lapsia houkutella joka asiaan. Oltiin taas menossa ja esikoinen pisti vastaan. Mies oli vieressä, mutta ei millään tavalla yrittänyt auttaa minua. Lopulta mulla paloi hermot. Puin lasta väkisin. En satuttanut, mutta kovin ottein puin ja huusin täysiä lopettamaan. Minusta huokui viha, jota ei voi olla aistimatta. Lopulta lähdin tilanteesta pois. Mies jatkoi pukemista. Mies haukkui lasta vitun mulkuksi. Siinä vaiheessa mun pinna paloi totaalisesti. Miks mies ei voi olla rauhallinen ja tukeva, kun mä en jaksa? Menin väliin ja olisin halunnut rauhallisesti jatkaa lapsen pukemista. Mies ei antanut. En muista, miten tilanne päättyi. Mies kuitenkin lähti lasten kanssa ulos ja minä jäin kotiin.

Laitoin tänään viestiä, etten jaksa, että lapset on vietävä hoitoon. Mies vaan vastasi, että sitten ne pitää viedä. Töistä tullessaan se menee pelaamaan koneelle. Lapset heräävät päiväunilta, mies jatkaa pelaamista, vaikka tietää ruoka-ajasta. Minä hoidan sitten senkin. Hoidan kiukuttelevat lapset. Missä tuki, jota huudan?

Olen yrittänyt etsiä uutta työpaikkaa, mutta huonolla menestyksellä. Nyt tiedän, mitä haluan tehdä, mutta hakijoita on paljon eikä meinaa tärpätä. Turhauttaa. Kerroin miehelleni työpaikasta, joka minua kiinnostaisi ja jota haluaisi hakea. Näin miehestä, ettei hän ole iloinen tästä. Hän ei tapansa mukaan sano mitään. Kun kysyn, sitten hän lyhyesti ilmaisee, että voin hakea, mutta ei hän kovin iloinen ole siitä. Hienoa, että lypsämisen jälkeen saan vastauksen, mutta kiitti taas tuesta! Pikkuhiljaa alkaa hermoja kiristää, että tiedän haluavani työrintamalla muutosta, mutta suunnan kääntäminen ei onnistu niin vain. Haluaisin ymmärrystä ja tukea, mutta jään taas vaille sitä.

Tämänpäiväisessä episodissa mun pinna paloi luultavasti siksi, että mies tiesi mun jaksamisesta, mutta se ei voinut tukea ja auttaa, vaan sitten se alkaa haukkua lasta. Missä on turvallinen vanhempi, kun minä en jaksa?

Vituttaa, että en saa ymmärrystä enkä tukea. Saan kiukuttelevan miehen, kun olisi minun aika saada huomiota. Jään yksin pahan olon kanssa. Tämä kaikki sitten purkautui niin rumasti kuin olla ja voi. Minun olisi pitänyt sanoa tuen tarve ääneen, mutta kun en osannut. Mies ei sitten osannut, halunnut, tajunnut antaa.

Kaikki kärjistyi siihen, että päivän aikana sanoin monta asiaa, joihin olisin toivonut ymmärtäväisempää otetta mieheltä, mutta en saanut. Lapsi sitten kiukutteli sopivasti, jolloin kaikki paska kaatui lapsen niskaan.

Käytöstäni ei voi puolustella millään. Toimin väärin. Käytökseni paljasti, että kaipasin tukea, jota koin jääväni ilman. Olen iloinen, että kauheasta käytöksestä huolimatta ymmärsin oman vihani viestin. Se auttaa minua eteenpäin vihan selättämisessä. Ymmärrän myös sen, että kaipaan tukea mieheltäni niin kuin kaipasin lapsena vanhemmiltani. Molemmissa tapauksissa olen jäänyt ilman. Jatkossa en aio jäädä. Joko mies oppii antamaan tukea tai etsin miehen joka osaa antaa. Toki minullakin on asiassa opeteltavaa.

Uni - pelko yksinolemisesta ja mieheni kaipuu

Olen viime öinä nähnyt paljon unia. Ne vain eivät ole olleet selkeitä, joten en ole niistä kirjoittanut. Viime yönä näin unta, että asuin yksin tai menin tyhjään kotiin. En pystynyt siellä olemaan, vaan ahdisti ja pelotti. Samassa talossa asui tuttuja, joiden luokse menin. En muista oliko unessa muuta.

Uni on selvä pelkouni. Pelkäsin unessa jäädä yksin. Olen tiennyt, että pelkään jäädä yksin. Se ei ole uutta. Aiemmin ahdistuin, jos olin yksin niin kuin unessa. Nyt enemmänkin pelkään, että minulla ei ole ketään ihmistä elämässäni. Sitä kohden olen mennyt. Luovun ihmisistä, jotka eivät anna minulle sitä mitä haluan. En silti usko jääväni yksin, muutama ihminen jää elämääni kaikesta huolimatta.

Kohtasin osan pelostani, kun olin viikonlopun yksin. Ahdistuin kovasti jäädä kotiin, kun muut lähtivät. Erotilanne oli pahin. Ymmärsin pelon liittyvän hylkäämisen tunteisiin. Todellisuudessa viikonloppu yksin oli minun tahtoni. Silti se ahdisti. Viikonloppu meni paremmin kuin osasin odottaa ja alun jälkeen fiilikset olivat hyvät.

Mistä uni sitten kumpusi? Ehkä en täysin voittanut pelkoani. Aiemmin kun jäin yksin, soitin heti jollekin. En kestänyt ollenkaan yksinäisyyttä. Mielestäni uni viittaisi enemmän tällaiseen kuin sellaiseen yksinäisyyteen, jossa ei olisi ihmisiä ollenkaan ympärillä. En tiedä.

Pohdin tietenkin liittyykö uni eroon. En näe sitä sellaisena. Edellisenä yönä näin unta, jossa olimme eronneet. Halusin mieheni takaisin. Minulla oli tunteita häntä kohtaan. Miehellä oli uusi venäläinen puoliso. En tiedä kiinnostuinko miehestä siksi, että hänellä oli uusi. Se olisi minulle tyypillistä. Siksi en halua luopua toisesta ennen kuin tunteet ovat toista kohtaan kuolleet. Minulle jäi unen jälkeen enemmänkin sellainen fiilis, että tunteet olivat aitoja. Tämän unen perusteella ajattelen, että yksinäisyys liittyy muuhun.

Pohdin eilen häpeää. Ymmärsin, että häpeäni liittyy pitkälle hylkäämiseen ja yksinjäämiseen. Uskon viimeisimmän uneni liittyvän tähän. Pelkään siis jäädä yksin, koska se tuottaa minulle häpeää. En halua kohdata sitä.

Nyt olen mennyt sitä kohden ja aion kohdata häpeäni. Unessa en sitä uskaltanut kohdata. En vain tiedä, mitä häpeän kohtaaminen todellisessa elämässä tarkoittaa. Olenhan alkanut luopumaan ihmisistä, joissa roikun lähesriippuvuuttani. Olen konkreettisesti ollut yksin. En soita jäädessäni yksin. En keksi muita vaihtoehtoja enää kuin ero miehestä, luopua kaikista ihmisistä ympärilläni (en usko tähän ollenkaan) tai sitten minun pitää jollekin myöntää häpeäni. On myönnettävä, että häpeän yksinjäämistä. Häpeän, jos minut asetetaan toiseksi. Tämä voisi olla kaikista osuvin, jolla voisin kohdata häpeäni. Myöntämällä tärkeyden saada hyväksyntää. Myöntämällä kipuni ja häpeäni, kun minut torjutaan tai hylätään. Aion kokeilla tätä tänään. Kerron miehelleni tästä. Ehkä kerron jollekin ystävälleni myös, kun näen heitä.

Hylkääminen, luopuminen, rakkaus

Ajatukseni ovat tänään pyörineet hylkäämisissä. En selvästikään ole vieläkään saanut työstettyä isäni hylkäämisiä. Kuunnellessani musiikia ajatuksissa pyöri kaikki hylkäämiskokemukset, jotka vain tulivat mieleen. Niitä on liian monta. Itkin kovasti, sattui ajatella niitä.

Tunteita nostavia kappaleita ovat James Bluntin You are beautiful, Anna Abreun esittämänä Mä annan sut pois ja Veskun esittämä Armo. Nämä biisit nostavat käsittelyyn minulle vaikeita asioita.

Viikonlopun aikana pohtiessani itseäni ymmärrän hylkäämisen merkityksen elämääni entistä enemmän. Pelkään ennen kaikkea parisuhteen katkeamista, koska heijastan siihen isäsuhdettani. En kestäisi hylkäämistä, koska se rinnastuu isän hylkäämisiin, jotka ovat jossakin syvällä sisälläni vieläkin vaikuttamassa. Mieheni ei ole kuin isäni, mutta jostakin syystä kytken nämä tiukasti yhteen. Luultavasti siksi, ettei minun elämässäni ole monta läheistä miestä. Onhan mieheni lapsieni isä, joten ainakin sillä tavalla isyys yhdistää heitä.

Hylkäämiset vaikuttavat minuun siten, että ripustaudun usein ihmisiin ja kiinnyn tavaroihin. Haluan kovasti luoda hyviä ja pysyviä suhteita, mutta ne kääntyvät riippuvuudeksi. Ei muut halua sellaisen kanssa ihmissuhteeseen. Sitten koen hylkäämistä, kun kukaan ei kaipaa minua, ei soittele minulle tai osoita minun olevan tärkeä heille.

Siitä en vain aivan saa kiinni, miksi olen mieheni kanssa. Aluksi mieheni oli huomaavainen ja välittävä, mutta minä en ollut suhteessa samalla tavalla mukana. Halusin elää vielä omaa elämää, olinhan nuori. Jossakin vaiheessa mies ei enää antanut minulle sitä kaikkea, mitä oli antanut. Silti me molemmat olimme suhteessa. Miksi? Mies esim. tekee kotitöitä. Mieheni on luotettava ja kiltti. Minulla ei ollut syytä lähteä. En tiennyt, mitä on rakkaus. En tiennyt paremmasta, koska minulla ei ole ollut parempaa. En siis osannut kaivata muuta. Valitin kyllä hellyyden puutteesta, mutta luultavasti se ei ollut niin tärkeää. En ole nähnyt kotona mallia hellästä ja rakastavasta suhteesta. En ollut tottunut saamaan halauksia ja kosketuksia, joten osasin elää ilman niitä.

Hylkäämiset liittyvät myös luopumiseen, sitähän ne ovat kauniimmin sanottuna. Hylkäämiskokemukset tekevät minulle luopumisesta vaikean. Vaikka itse olisin aloitteentekijänä luopumisessa, se sattuu. En halua toisten kokevan sitä mitä olen itse kokenut. Vaikka luopumisessa olisi kyse tavarasta luopumisesta, sekin on minulle vaikeaa. Siinä luultavasti on enemmän kyse siitä, että menetän jotakin. En ajattele, että samalla saan jotakin.

Lapsuuden trauma ja rakkaus

Kuuntelen Vain elämää -ohjelmassa esintyneen Vesa-Matti Loirin esitystä Armo -kappaleesta. Se kertoo niin tämän hetken tilanteestani. Yritän saada fiiliksestä kiinni. Minua ei itketä. Minulle ei tule minkäänlaisia ajatuksia. Tunnen vain painoa rintakehässä.

Kun uskaltaudun musiikin mukaan, itken. Kuuntelen kappaleen monta, monta kertaa. Itken itkemistäni. Kaipaan lapsiani. Haluan ottaa heidät syliini ja rakastaa heitä. Näyttää, että he ovat tärkeitä ja rakkauden arvoisia.

Ajatukseni eivät pysähdy, vaan jatkavat matkaansa. Seuraavaksi mietin terapiassa käytyjä keskusteluja rakkaudesta. Kerroin, ettei minua ole koskaan rakastettu eikä kukaan ole rakastanut minua. Mieheni sanoi rakastaneensa/rakastavansa minua. En osannut sanoa, miksi olen kohdellut miestäni niin kuin olen kohdellut, vaikka mieheni on rakastanut minua tai ainakin pitänyt hyvänä.

Musiikkia kuunnellessani tajusin, että ehkä mieheni on rakastanut minua tai ainakin välittänyt minusta. Minä en vain osannut ottaa sitä vastaan hylkäämisen pelossa ja siksi olen kohdellut häntä huonosti. En ole rakastanut itseäni ja siksi en ole osannut ottaa hyvää vastaan. Toisaalta olen halunnut sitä, mutta en viimekädessä kokenut olevani hyvän arvoinen.

Minulle Armo -kappale kertoi rakkaudesta. Turha minun on rakkautta pelätä ja paeta. Nyt on aika kohdata se ja oppia myös rakastamaan muita. Rakkaus on ollut minulle pelottavaa, koska en ole lapsuudessani ollut rakastettu.

Kuuntelun jälkeen palaan Antti Pietiäisen Tunne, antitunne, perimä -kirjan pariin. Kirjassa sanotaan, että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys joko itseä tai toisia kohtaan. Tunnistan itsessäni molempia. Ensiksi olisin sanonut, että minussa on enemmän välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan. Nyt huomaan, että olen välinpitämätön itseni lisäksi lähinnä miestäni kohtaan. En tiedä miksi. Ehkä hän muistuttaa isääni ja siksi en suostu alistumaan hänen kohdallaan.

Olipa kummasta muodosta tahansa, niin taustalla on kyvyttömyys tai haluttomuus pitää lapsesta huolta tai lapsi on "kloonattu". Alkusyyt on kolmen vuoden iässä, jolloin lapsen uhmaan on suhtauduttu väärin. Minun tapauksessani uhma on kovin ottein lannistettu, jolloin olen kokenut tulleeni hylätyksi ja eristäydyin omaan maailmaan ja olen tuntenut joutuvani selviytymään yksin.

Aikuisena olen ymmärtänyt, etten halua toimia niin kuin äitini eli alistua ja uhrautua. Olen alkanut toimia toisin miestäni kohtaan. Olen ollut välinpitämätön häntä kohtaan, vaikka hän on yrittänyt olla hyvä minulle. En ole uskaltanut ottaa hyvää vastaan. Uskon, etten ole kyennyt pitämään itsesäni huolta, joten en ole osannut ottaa mieheltäni hyvää vastaan. En ole rakastanut itseäni, joten en ole pystynyt rakastamaan miestäni. Huomautuksena, ettei mies luultavasti osa pyyteettömästi rakastaa minua. Sanoisin, että hän on välittänyt, mutta aidoksi rakkaudeksi en sitä kutsuisi.

Täältä rakkauteen liittyvät asiat juontavat juurensa. Minut on hylätty, jätetty vaille rakkautta. Haluan rakkautta, mutta en osaa ottaa sitä vastaan. Siksi olen käyttäytynyt välinpitämättömästi. Olen yrittänyt suojata itseäni uusilta hylkäämisiltä, mutta olen aiheuttanut pahaa miehelleni.

Musiikin myötä aloin kohdata kiellettyjä tunteita. Häpeää, pelkoa, syyllisyyttä  ja vihaa. Niiden alta paljastui rakkaus. Vielä tuskin pääsin kokemaan aitoa rakkautta, mutta pääsin lähemmäksi sitä. Uskon päässeeni lähemmäksi myös siten, että aloin kaivata lapsiani kovasti. Minuun sattui kovasti, kun ajattelinkin heitä. Ilman rakkautta se ei olisi mahdollista. Lapseni <3

Yksin pitkästä aikaa ja pitkän aikaa

Olen jo pitkään haaveillut, että saan olla yksin. Tarvitsen aikaa omille ajatuksilleni ja itselleni, jotta pystyn olemaan lapsilleni läsnä. Tarvitsen omaa aikaa, jotta omat ajatukseni eivät häiritse vuorovaikutustani muiden kanssa. Tänään alkoi minun oma aikani. En aio nähdä ketään pariin päivään. En ole tehnyt suunnitelmia viikonlopusta. Aion mennä fiiliksen mukaan.

Ennen kuin mies ja lapset tänään lähtivät, minua suretti jokin asia. Tuntui kuin minun olisi ollut vaikea päästää nuorimmaisestani irti. Itkin ja pidin häntä sylissä. Nukahdimme lopulta molemmat. Ajattelin, ettei heidän lähtö enää saisi minua itkemään. Vilkuttaessani heille kyyneleet nousivat silmiini. Pidättelin niitä hieman. Kun kotiin pääsin, itkin, itkin ja itkin. Teki niin kipeää vilkuttaa. Luovutin pieni maailmalle.

Miehen kanssa ei halattu, ei vaihdettu katseita (mies ei katsonut päin). Vilkutettiin vain. Vaikka itkut voivat olla enemmän peräisin parisuhteestamme. Tällä hetkellä mielessäni on enemmänkin yksinolo ja yksinäisyys.

Tätä viikonloppua odottaessani olen poistanut elämästäni asioita ja ihmisiä, joita en tarvitse. Olen kertonut ihmisille, mitä heiltä odotan. Olen asettanut heille rajoja. Olen kertonut heille tilanteestamme. Olen avannut sisimpäni.

Olen tahtomattani ajanut itseni yksinäisyyteen. Olen luopunut ihmisistä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Olen sanonut ihmisille, etten tällä hetkellä jaksa muiden elämästä olla kiinnostunut. Olen jäänyt yksin. Sisimmässäni tiedän, että osa ihmisistä on kanssani, kun se hetki koittaa. Siitä huolimatta olen nyt yksin.

Se että tänä viikonloppuna ei ympärilläni ole perhettä, antaa tilaa minulle itselleni. Sisimpäni saa tilaa tämän myötä. Se ettei ympärilläni ole nyt ihmisiä, pakottaa minut kohtaamaan asiat yksin. En voi turvautua kehenkään muuhun. Tiedän selviytyväni yksin, vaikka ensimmäiset ajatukset yksin jäädessäni oli, kenelle voisin soittaa tässä kivussa. Päätin, etten tänään ole yhteydessä kehenkään. Huomenna sitten, jos siltä vielä tuntuu. Nyt selviän yksin.

Minulla toki on ristiriita. Olen jollakin tavalla aina yrittänyt selvitä yksin enkä ole uskaltanut näyttää heikkouttani muille. Mietinkin olisiko nyt pitänyt tehdä niin? Heikkouttani olen näyttänyt muutamille ihmisille. Yksin en ole tainnut koskaan yrittää selvitä näin aikuisiällä. Nyt on sen vuoro.

Olo on jo helpottunut, kun ensimmäiset itkut on itketty. Ei silti, etteikö tekisi mieli soittaa jollekin, joka lohduttaisi, joka näyttäisi välittävänsä. En silti aio soittaa. Kuuntelen, mitä syvältä sisältäni nousee pintaan. Yksin ollessani kukaan muu ei pääse vaikuttamaan minuun. Se varmaan onkin tärkeä syy, miksi haluan olla yksin, jotta saan etsiä itseäni.

En ole esikoisen syntymän jälkeen juurikaan ollut yksin. Vaikka ympärillä ei ole ollut muita ihmisiä, niin perhe on ollut. Olen aina pelännyt hylätyksi joutumista. Perheemme olemassaolon aikana sitä ei ole tarvinnut pelätä. Nyt kun jäin yksin, minä koen tämän jonkinlaiseksi hylkäämiseksi. Ehkä minä olen hylkääjä, mutta hylkäystilanne tämä minulle on. Parisuhteemme aikana pelkäsin nähdä miestäni, jos olimme olleet pitkään erossa. Ehkä yhdistän tämän tilanteen menneisyyteen. Pelkään todellisuudessa jälleennäkemistä. Pelkään millaiset meidän fiilikset silloin ovat. Olemmeko löytäneet jotakin uutta, joka mullistaa suhteemme. Oli niin tai näin, niin paljon tähän liittyy. Ehkä vain odotuksia ja pelkoja, ehkä jotain muutakin.

Vaikka ei nyt ajattelisi parisuhdetta, niin nyt kohtaan yhden peloistani. Olen yksin. Minulla ei ole ketään turvana. Minulla ei ole edes näennäistä turvaa. Olen yksin, mutta en yksinäinen. En tiedä mitä ajatuksia olen valmis ottamaan vastaan, se selviää parin päivän aikana.

Kipua ja surua - kasvuprosessini kipein paikka

Uskon olevani tällä hetkellä kasvuprosessini kipeimmässä kohdassa. Minuun sattuu niin kovaa. En voi pidätellä itkuani. Sattuu samalla tavalla kuin vanhempieni ero, sattuu samalla tavalla kuin erot aiemmista poikaystävistäni. Kipeämmin ei ole koskaan aiemmin sattunut, mutta samanverran on.

Olen kauan odottanut, että saisin olla yksin. Nyt saan olla koko viikonlopun yksin. Esikoinen on ollut poissa alkuviikosta lähtien ja tänään lähti muu porukka. Ajatus siitä, että pienimmäinen lähtee, sai minut itkemään. Minun on ilmeisesti ollut vaikea luopua pienimmästäni, vaikka hän on ollut minusta aiemminkin erossa. En tiedä itkenkö siksi, että olen alkanut todella rakastaa lapsiani. Olen nimittäin kaivannut esikoistanikin kovasti. Heistä on tullut kovin tärkeitä minulle.

Surua saattaa aiheuttaa myös se, että prosessoin tässä samalla parisuhdettani. Ajattelenko, että tällaista olisi olla ilman lapsia, jos/kun vuoroviikoin lapset olisivat isällänsä.

Surua aiheuttaa myös se, että olen nyt yksin niin yksin kuin vaan voi olla. Ketään ei ole ympärillä.

En nyt lähde enempää käsittelemään näitä. Nämä olivat ajatuksia, jotka jätän ilman. Saatan näistä kirjoitella vielä viikonlopun aikana. Ainakin yksinolemista aion kirjoittaa.

Uni - kolari

Näin unta, että olin itselleni vieraassa paikassa. Olin ehkä ulkomailla. Siellä oli yksi tuttu opiskeluajoilta, johon olin ihastunut. Meillä ei koskaan ollut mitään, vaikka ihastus oli molemminpuolista. Unessa olin ehkä vähän ihastunut häneen, mutta välillämme ei tapahtunut mitään. Meidän piti muutaman ihmisen kanssa tehdä jokin tehtävä. Emme oikein koskaan päässeet edes aloittamaan sitä.

Toisessa unessa lähdin jonnekin junalla. Saatoin olla palaamassa edellisestä paikasta. Junan jälkeen otin äidin auton. Olin ajamassa juna-asemalta äidin luokse. Oli kova lumimyräkkä. Saatoin tässä kohtaa unta olla puhelimessa yhden sisarukseni puolison kanssa. Hän sanoi tulevansa kantamaan tavaroita. En tiedä oliko tällä osuutta siihen, etten huomannut risteyksessä toista autoa ja kolautin edessä olevan auton perään. Ajoin auton sivuun. Minua pelotti ja jännitti minä tapahtuu. Toisen auton kuljettaja lähti ajamaan paikalta pois. Emme selvittäneet asiaa. Olin helpottunut, ettei tilanne mennyt vaikeaksi, vaan selvisin helpolla. Minun uneni päättyi siihen.

Edellisenä iltana puhuimme miehemme kanssa seksiin liittyvistä asioista. Mies oli hyvin turhautunut  nykyiseen tilanteeseen. Hän pohti, että menee kauan ennen kuin asia korjaantuu. Hän turhautui niin, että lähti nukkumaan sohvalle. Hänessä huokui viha. Minusta tuntui pahalle, mutta en antanut ajatusta miehen näkökulmalle. Tuntui pahalta, ettei hän ymmärtänyt minua ollenkaan. Hyvä että mies ei aina ole näissä asioissa ymmärtäväinen. Minua vain alkoi pelottaa, että miehen prosessoidessa asioista, voi mies hylätä meidät. En silti muuttaisi mitään. Kerroin hänelle kaiken rehellisesti, jos hän sen takia minut jättää, on ratkaisu ollut oikea.

Tarvitsen tällä hetkellä etäisyyttä mieheenkin, joten läheisyyttä en pysty paljon antamaan. Uskon omalla tilallani löytävän, mitä haluan. Tällöin pystyn lähestymään miestäni aidosti. Nyt se ei sitä olisi. Nyt en osaa antaa läheisyyttä, vaikka kaipaankin sitä.

Uneni liittyi eilisiin tapahtumiin. En vain näe sen kertovan muusta kuin eilisestä tilanteesta toisin. Fiilikset olivat samanlaisia ja lopputulos myös.

Itseni kohtaaminen lasten kautta pelottaa

Olen viimeisimmän vuoden aikana kohdannut näkyvimpiä elämääni hallitsevia pelkoja. Elämäni on muutoksen myötä muuttunut paljon. Jotenkin on päässyt unohtumaan, että pelkoja vielä olisi. On niitä, ne ovat vain erilaisia.

Edellisessä postauksessa kirjoitin pelostani kohdata itseäni. Siinä käsittelin aihetta enemmänkin päätöksenteossa. Olen huomannut, että pelkään kohdata itseäni myös lasten kautta. Se ei ole uutta, että jännitän uusia ihmiskohtaamisia. Se on minulle silti yllätys, että pelkään kohdata lapsiani. Olen huomannut, etten osaa olla läsnä heidän kanssaan. Tämä johtuu juuri siitä, että pelkään heittää kontrollini pois ja mennä tilanteen mukaan. Lasten kanssa ei voi olla liian suunnitelmallinen, mutta ollessa läsnä joutuisin luopumaan kontrollista vielä enemmän.

On surullista, että en uskalla kohdata itseäni lasten kanssa. Mistä johtuu pelkoni? Siitäkö että joudun kohtaamaan itsessäni mahdollisesti minulle vaikeita asioita? Siitäkö että pelkään kontrollin puutteen tuomaa turvaa? Siitäkö, että pelkään kipua, kun osoitan lapseni olevan tärkeitä? Siitäkö, että osoitan lapseni olevan minulle tärkeitä?