Keskustelimme miehen kanssa tämänpäiväisestä kireydestä välillämme. Lopulta keskustelumme meni siihen pisteeseen, että sanoin, etten hyväksy mieheni jatkuvaa kireyttä ja vihaa. Jos hänestä on normaalia, että lapsille vihastutaan aina, kun he eivät tottele, minä lähden samantien tästä parisuhteesta. Tämän sanottuani mies lähti vierestäni eikä puhunut mitään. Hän lähti nukkumaan.
Voisin kuvitella miehen ajattelevan, että hän on ollut minulle niin hyvä ja nyt kohtelen häntä näin huonosti. Tuntuu pahalta hänen puolestaan, mutta otan mieluummin eron kuin jatkuvan takakireyden.
Minun olisi kovasti tehnyt mieli lepyytellä ja ennenkaikkea mennä lähelle. En sitä tehnyt, koska sillä olisin työntänyt syyllisyyteni pois. Kysyin, että keskustellaanko asiasta, mutta hän ei vastannut mitään. Ajattelin olla jankkaamatta asiaa. En halunnut toimia siten, että sivuuttaisin omat tunteeni. Syyllisyys olisi niistä pahin ja sitten pelko, että mies lähtee suhteesta lopullisesti.
Hyvin riskialtista minun käytökseni, mutta otan sen, mitä elämä tuo tullessaan. Jos mies loukkaantuu siitä, että en hyväksy hänen käytöstään, en voi sille mitään. Minun ei tarvitse hänen tunteitaan ottaa omikseni. On miehen ongelma, jos hän ei voi sietää kommentteja. Tässä tapauksessa se oli vielä asiallinen. Ehkä mies ei pitänyt siitä, että sanoin eron olevan vaihtoehto, jos hän haluaa takertua vihaansa. Miehelle se on kova häpeä.
Pyrin käyttäytymään asiallisesti ja rakentavasti, mutta tällaisessa asiassa tunteet ovat voimakkaasti mukana. En siis itsekään ole puhdas kuin pulmunen. Silti tarkoituksenani ei ole loukata. Haluan vain tehdä selväksi, että sellaista ilmapiiriä en aio hyväksyä. Ehkä sanoin vihasesti, mutta minäkin olen ihminen. Jos vihastuin, se johtuu siitä, että olen pitänyt asiaa pitkään sisälläni. Jotta saan asian sanottua, minun täytyy kerätä vihaa sisälleni. Tällöin viesti ulospäin on turhan voimakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti