Kuuntelen Vain elämää -ohjelmassa esintyneen Vesa-Matti Loirin esitystä Armo -kappaleesta. Se kertoo niin tämän hetken tilanteestani. Yritän saada fiiliksestä kiinni. Minua ei itketä. Minulle ei tule minkäänlaisia ajatuksia. Tunnen vain painoa rintakehässä.
Kun uskaltaudun musiikin mukaan, itken. Kuuntelen kappaleen monta, monta kertaa. Itken itkemistäni. Kaipaan lapsiani. Haluan ottaa heidät syliini ja rakastaa heitä. Näyttää, että he ovat tärkeitä ja rakkauden arvoisia.
Ajatukseni eivät pysähdy, vaan jatkavat matkaansa. Seuraavaksi mietin terapiassa käytyjä keskusteluja rakkaudesta. Kerroin, ettei minua ole koskaan rakastettu eikä kukaan ole rakastanut minua. Mieheni sanoi rakastaneensa/rakastavansa minua. En osannut sanoa, miksi olen kohdellut miestäni niin kuin olen kohdellut, vaikka mieheni on rakastanut minua tai ainakin pitänyt hyvänä.
Musiikkia kuunnellessani tajusin, että ehkä mieheni on rakastanut minua tai ainakin välittänyt minusta. Minä en vain osannut ottaa sitä vastaan hylkäämisen pelossa ja siksi olen kohdellut häntä huonosti. En ole rakastanut itseäni ja siksi en ole osannut ottaa hyvää vastaan. Toisaalta olen halunnut sitä, mutta en viimekädessä kokenut olevani hyvän arvoinen.
Minulle Armo -kappale kertoi rakkaudesta. Turha minun on rakkautta pelätä ja paeta. Nyt on aika kohdata se ja oppia myös rakastamaan muita. Rakkaus on ollut minulle pelottavaa, koska en ole lapsuudessani ollut rakastettu.
Kuuntelun jälkeen palaan Antti Pietiäisen Tunne, antitunne, perimä -kirjan pariin. Kirjassa sanotaan, että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys joko itseä tai toisia kohtaan. Tunnistan itsessäni molempia. Ensiksi olisin sanonut, että minussa on enemmän välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan. Nyt huomaan, että olen välinpitämätön itseni lisäksi lähinnä miestäni kohtaan. En tiedä miksi. Ehkä hän muistuttaa isääni ja siksi en suostu alistumaan hänen kohdallaan.
Olipa kummasta muodosta tahansa, niin taustalla on kyvyttömyys tai haluttomuus pitää lapsesta huolta tai lapsi on "kloonattu". Alkusyyt on kolmen vuoden iässä, jolloin lapsen uhmaan on suhtauduttu väärin. Minun tapauksessani uhma on kovin ottein lannistettu, jolloin olen kokenut tulleeni hylätyksi ja eristäydyin omaan maailmaan ja olen tuntenut joutuvani selviytymään yksin.
Aikuisena olen ymmärtänyt, etten halua toimia niin kuin äitini eli alistua ja uhrautua. Olen alkanut toimia toisin miestäni kohtaan. Olen ollut välinpitämätön häntä kohtaan, vaikka hän on yrittänyt olla hyvä minulle. En ole uskaltanut ottaa hyvää vastaan. Uskon, etten ole kyennyt pitämään itsesäni huolta, joten en ole osannut ottaa mieheltäni hyvää vastaan. En ole rakastanut itseäni, joten en ole pystynyt rakastamaan miestäni. Huomautuksena, ettei mies luultavasti osa pyyteettömästi rakastaa minua. Sanoisin, että hän on välittänyt, mutta aidoksi rakkaudeksi en sitä kutsuisi.
Täältä rakkauteen liittyvät asiat juontavat juurensa. Minut on hylätty, jätetty vaille rakkautta. Haluan rakkautta, mutta en osaa ottaa sitä vastaan. Siksi olen käyttäytynyt välinpitämättömästi. Olen yrittänyt suojata itseäni uusilta hylkäämisiltä, mutta olen aiheuttanut pahaa miehelleni.
Musiikin myötä aloin kohdata kiellettyjä tunteita. Häpeää, pelkoa, syyllisyyttä ja vihaa. Niiden alta paljastui rakkaus. Vielä tuskin pääsin kokemaan aitoa rakkautta, mutta pääsin lähemmäksi sitä. Uskon päässeeni lähemmäksi myös siten, että aloin kaivata lapsiani kovasti. Minuun sattui kovasti, kun ajattelinkin heitä. Ilman rakkautta se ei olisi mahdollista. Lapseni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti