Viimeksi kirjoitin ystävyyssuhteestani ja siitä myös jatkan ainakin alkuun. Olin ystävääni yhteydessä, koska olen hämilläni tilanteestamme. Aluksi meinasin avautua epäoikeudenmukaisuuksista, joita olen kokenut hänen kanssaan. Esimerkiksi siitä, että hän antaa minulle aikaa pohtia asioita. Sitten kun olen yhteydessä, hän onkin se joka haluaa etäisyytä. Tuntui pahalta, että hän esitti hyvää, vaikka motiivit olivat muualla. Ajattelin myös avautua siitä, että kun asetan rajat, hän ottaa etäisyyttä. En näistä kuitenkaan hänelle maininnut. Ajattelin antavani lapsellisen kuvan hänelle. Olen kylläkin sitä mieltä, että asioista pitää pystyä puhumaan. Tunnen itseni kuitenkin sen verran, että tiedän loukaantumiseni paistavan läpi. Siksi en niistä maininnutkaan.
Emme ole asiaa vielä käsitelleet loppuun, mutta hän mainitsi, että hänen piti ottaa etäisyyttä negatiivisuuteeni. Tuntui pahalta kuulla asia, mutta pakko myöntää negatiivisuuteni. Inhoan sitä miehessäni, mutta olen itse samanlainen. Sekin harmitti, etten kelpaakaan tällaisena. Kun avaudun jollekin ongelmistani, hän hylkää minut. Viha nousi pintaan. Milloin minut hyväksytään tällaisena? Kuka minut hyväksyy? Ystäväni toki saa asettaa rajansa, mutta tuntuu pahalta, ettei minua sittenkään hyväksytä. Tarvitsenko hänen hyväksyntää? En, mutta ei ole kivaa kohdata sitä, ettei minua aidosti hyväksyvää vielä ole elämässäni.
Ystäväni sanomista ymmärsin, että elämääni on löydyttävä hyvää ja keskityttävä niihin niin kuin olen itsekin sen jo todennut. Negatiiviset asiat eivät poistu elämästäni koskaan, joten ei ne pohtimalla parane. Olen alkanut löytää elämääni hyviä asioita ja olen oppinut nauttimaan arjen pienistä asioista. Siitä kiitos ystävälleni. Se mikä eniten ottaa päähän on se, että en uskalla näyttää hyviä puoliani elämästä muille. En uskalla iloita hyvinstä asioita. En uskalla sanoa, että nautin jostakin kovasti. Silloin paljastan itsestäni muille.
En halua häpeän rajoittavan elämääni, mutta en vain osaa päästää siitä irti. Ehkä pystyn muuttamaan asennetta, kun löydän elämääni hyviä asioita. Onnellisuuden ja iloisuuden näyttäminen muille vain on niin vaikeaa, kun kotona niitä ei lapsuudessa ole saanut näyttää. Mieskään ei sitä taitoa osaa, joten kivinen tie on edessä.
Pohdin, jos palauttaisin kaikki kotona olevat kirjat kirjastoon ja etsisin positiivisuuteen liittyviä kirjoja. Nyt minulla on enemmän ongelmiin pohjautuvia kirjoja. Jos ne veisivät minua enemmän kohti hyvää, unelmia ja onnellisuutta. Täytyy käydä kirjat läpi ja palauttaa ne, jotka eivät sovi tähän hetkeen. Nyt puhaltaa muutokset tuulet taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti