Haen epätoivoisesti ratkaisuja tilanteeseeni. Ehkä pitäisi vain odottaa ja kuunnella kehoa, mutta en jaksa vain odottaa. Luin mitä Kehosi salattu kieli -kirja sanoo lantiosta.
Ongelmat ja erimielisyydet perheessä. Tunne, että on hyväksikäytetty, vailla arvostusta, vihainen, petetty, huijattu, jätetty oman onnensa nojaan, vieraannutetttu. Rasitus, turhautuminen, syyllisyys, tuen puute, liian paljon velvollisuuksia. Tunne, ettei ole saanut tunnustusta vaan muut käyttävät hyväkseen ja manipuloivat.
Kappale on tilannettani hyvin kuvaava. Olen kirjoittanut siitä, kuinka olen pakollinen paha. Koen, ettei minua ole arvostettu. Minua on käytetty hyväksi ja jätetty sitten oman onneni nojaan. Olen turhautunut, rasittunut ja vihainen, että en ole saanut tukea, mutta velvollisuuksia senkin edestä.
Tänään minulle nousi ajatuksia tuen tarpeesta työn alle. En koskaan ole saanut tukea ja sitä kovasti olen aina toivonut. Koen vanhempien tehtäväksi tukea lapsiaan. Sen puute on saanut minut kokemaan vihaa. Enkö todellakaan ole minkään arvoinen? Enkö todellakaan ansaitse rakkautta ja tukea? En enää niele sitä.
Allekirjoitan, että meillä oli lapsuuden perheessä ongelmia ja erimielisyyksiä, mitkä lakaistiin maton alle. Kannan näitä mukanani. Nyt pintaan nousee ajatuksia vanhempieni erosta. Siitä kuinka se tapahtui. Siitä kuinka se satutti minua. Siitä mitä siitä seurasi. Eron myötä en vieläkään päässyt itsenäistymään, vaan olin äitiäni varten enkä omaa elämääni varten.
Kirjassa kysytään seuraavaa. Ketä tai mitä kannattelet lantiosi alueella? Kenestä kannat vastuuta? Ketä tuet? Ensimmäinen ajatukseni oli äiti. Kun muutin pois kotoa, vanhemmat erosivat. Äiti on ollut vanhemmistani läheisempi. Soittelin usein äidilleni, jotta hän selviäisi erosta. Kannattelin ja tuin häntä, vaikka minun olisi pitänyt itsenäistyä juuri silloin. Vastuuta en varmaankaan ole kantanut. En osannut päästää irti äidistäni ja tavastani. Erosta seuraavat 10 vuotta soitin tavan vuoksi lähes päivittäin. En itseasiassa jaksanut kuunnella äidin asioita enää, (vaikka hän ei itsestään paljon puhunutkaan) mutta en osannut olla soittamattakaan. Vasta viimeisimmän vuoden aikana olen ottanut etäisyyttä niin, että en enää soittele usein. Puheluiden pituuskin on lyhentynyt reilusti. En enää juttele vain velvollisuudesta. En jaksa eikä ole tarvekaan toteuttaa enää samalla tavalla toisten toiveita.
Satuttaa ajatella, että pitäisi vielä enemmän päästää äidistäni irti. Äiti on hyvin hauras ihminen ja haluaisin tukea häntä. Ymmärrän, että minun on löydettävä itseni ensiksi ennen kuin voin aidosti tukea äitiäni. Siispä aion katkaista kaikki riippuvuuder äitiini. En tee asioita syyllisyyttäni tai velvollisuudesta. Minun tehtäväni ei ole kannatella äitiäni. Äitini kuuluu luoda sellainen elämä, että lapset eivät ole ainoita tukihenkilöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti