Asioiden käsittely tuottaa paljon hyvää. Koen päässeeni eteenpäin. Silti pinnalla on isoja asioita. Huomaan kuinka monet asiat kytkeytyvät isommaksi kokonaisuudeksi. Olen päässyt lähemmäksi itseäni pienien sirujen kautta, mutta en saanut otetta isommasta kokonaisuudesta.
Tällä hetkellä toivon kovasti voivani saada käsiteltyä hylkäämiseni, koska ne ovat tärkeässä osassa elämässäni. Aiemmat hylkäämiskokemukset vaikuttavat mitä ilmeisemmin parisuhteeseeni ja eroamisen kohtaamiseen. Pelkään kovasti eroa, koska en ole käsitellyt vanhempieni hylkäämistä.
En uskalla kohdata vanhempieni hylkäämistä, koska totuus satuttaa. Järkeni on ottanut tiedon vastaan, mutta sisimpäni ei ole pystynyt hyväksymään tapahtuneita. Tämä heijastuu sitten parisuhteeseen. En kestäisi eroa ja siksi pelkään sitä. En vain tiedä, kuinka pystyn ottamaan vastaan lapsuuden hylkäämiset. Pelkäänkö liikaa, ettei se vain onnistu? Tiedän, että asian kohtaaminen voi tuoda ikäviä asioita eteen, kuten sen eron. Olen järjellä ajatellut, että ehkä se on loppujen lopuksi hyvä asia, että kohtaan sen, jos se on väistämättä edessä. Silti jokin estää minua kohtaamasta sitä.
Mitä hylkäämisen kohtaaminen tarkoittaa? Se että hyväksyn tapahtumat? Se että itken sen surun, jonka hylkääminen on minussa padottuna? Olen yrittänyt ottaa vastaan minussa herääviä asioita, mutta en suoraan hylkäämistä kuin kerran. Pystyisinkö nyt siihen, kun olen alkanut saada suurempaa kuvaa asiasta? Jos en, niin mitä siihen vielä tarvitsen? Aikaa? Rohkeutta? Terapiaa?
Olen yrittänyt etsiä tietoa hylkäämisen pelkoon liittyen. Se usein johtaa minut läheisriippuvuuden pariin. Ymmärrän sen kytkeytyvän tähän. Olisiko ratkaisuni lähteä läheisriippuvuudesta liikkeelle? Jos lähden sitä purkamaan, niin käsittelen samalla hylkäämistä? Ehkä tämä on helpoin tapa minulle, koska en pääse nyt muuhun käsiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti