Olen alkanut hahmottaa jonkinlaista kokonaiskuvaa tilanteestani. Näen, että isälläni on ollut narsistisia piirteitä, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet lapsuudenkodissani. Isä oli kaiken keskipiste. Asiat tehtiin miellyttääksemme isääni. Äiti pyrki miellyttämään isääni sivuuttamalla tarpeitaan. Minä lapsena opin äidin esimerkkinä ja isän käytöksestä johtuen sivuuttamaan omat tarpeeni. Todennäköisesti en ole koskaan tunnistanut omia tarpeita liiemmin, koska sille ei ole ollut koskaan tilaa. Ihan primääritarpeet olen lapsena tunnistanut, mutta en muuta.
Kasvaessani olen oppinut tunnistamaan, mitä ennen kaikkea isäni on halunnut ja sitä olen pyrkinyt toteuttamaan. Olen oppinut aistimaan vanhempieni mielialoja varhain ja toimimaan sen mukaan. Minulle ei ole jäänyt tilaa etsiä itseäni ja omaa tahtoani, vaan olen yrittänyt selvitä arjestani mukautumalla. Tämä toimi hyvin lapsena. Halusin asioita, joita vanhempani halusivat.
Näin lapsuudessa, etten halua olla samanlainen alistuja kuin äitini. Kapinoin sitä vastaan. Jätin sellaiset miehet, jotka yrittivät saada minua siihen muottiin. Sitten löysin mieheni, joka ei yrittänyt saada minua alistumaan. Minä taistelin itseäni vastaan, etten vain alistuisi. Menin ääripäähän ja aloin käyttäytyä kuin isäni. Otin miehestäni otteen. Alistin häntä, mutta en ymmärtänyt sitä. Kuvittelin olevani jämäkkä ja itsenäinen. Jokaiseen miehen yritykseen neuvotella asioista, pistin stopin. Ei, mieheni ei kävele ylitseni. En nähnyt mieheni käytöstä terveenä tapana kommunikoida. Sivuutin edelleenkin todelliset tarpeeni, koska vastustin kaikkea, mitä mies sanoi. En kuunnellut itseäni. Kuulin vain miehen yritykset neuvotella asioista vihollisen puheena. En silti lähtenyt, koska sain tahtoni käytännössä aina läpi.
Tapani toimia miehen kanssa ei ilmennyt muualla. Olin muualla edelleen alistuja, miellyttäjä ja mukautuja. Kärsin tästä, mutta en ymmärtänyt sitä. Kärsin kovasti, että kontrolloin itseäni enkä ollut minä. En ollut koskaan ollut minä, joten en tiennyt millainen olen.
Kontrollini on lisääntynyt kokoajan. Aikuistuessani olen entistä enemmän ollut ihmisten kanssa tekemisissä. Olen joutunut miellyttämään paljon ihmisiä. Olen joutunut kontrolloimaan itseäni entistä enemmän. Olen kehittynyt hyväksi tunnistamaan ihmisten tarpeita. Olen kehittynyt hyväksi tukahduttamaan omat tarpeeni. Olen lopulta kadottanut yhteyden itseeni ja nyt myös perustarpeisiini.
Ei riittänyt, etten tiennyt mitä haluan, mistä pidän, mitä ajattelen ja mitä tunne. En enää tunnistanut tarpeitani aitoon läheisyyteen. En enää tunnistanut nälkää ja janoa. En enää tunnistanut vessahätääni. En enää tunnistanut itseäni. Olen niin jännittynyt, niin kontrolloiva, niin hukassa. En enää osannut olla tässä ja nyt. En pystynyt pysähtymään. Minun piti kokoajan suorittaa, olla valppaana tunnistamaan ympäristön tarpeita ja lopulta täyttämään toisten tarpeet.
Sitten tulin siihen pisteeseen, että voin tosi pahoin. En romahtanut, mutta en vain jaksanut. En elänyt sumussa, mutta yksinkertaisesti jaksanut ongelmiani enää. Siitä kasvuni on pikkuhiljaa lähtenyt. En edelleenkään aina halua tunnistaa tarpeitani tai toimia niiden mukaan, vaikka ne tunnistaisinkin. Sinne haluan, mutta matkaa on.
Toivoisin kovasti voivani kohdata häpeäni ja luopua ajatuksesta olla huono. Järjellä en ajattele olevani huono, mutta jokin osa minusta huutaa huonouttani. Haluaisin heittää kontrollini romukoppaan ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Haluan tunnistaa paremmin perustarpeeni ja löytää niille tyydyttäjä. Haluan olla minä ja nauttia itsestäni, läheisistä ja elämästä. Haluan vapautua elämään. Haluan vapautua elämää rajoittavista tunteista. Haluan löytää minuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti