Olen nyt jonkin tärkeän oivalluksen äärellä. En ole ollut hyvään ystävääni yhteydessä pitkään aikaan, koska hän ei tiennyt, haluaako nähdä minua. Nyt hän oli päivittänyt facebookia. Tulin päivityksestä mustasukkaiseksi. Ajattelin pysähtyä tunteen äärelle.
Makasin lattialla ja kuulostelin itseäni. Kuulin sattumoisin James Bluntin You are beautiful -kappaleen. Ajatukset virtasivat ja sain kiinni ajatuksesta. Kaikki nyt pintaan nousevat asiat liittyvät hylkäämiseen. Ystäväni hylkäsi minut, kun ei halunnut nähdä minua. Ymmärsin myös lasteni syntymän merkityksen. Pelkäsin kovasti, että he hylkäävät minut. Viimeisimmän kohdalla tunne oli hyvin voimakas, vaikkakin tiedostamaton. Pohdittuani asioita etenkin isäni näkökulmasta, sain vahvistusta ajatuksilleni. Minä eikä isä osata päästää irti hylkäämisistä.
Isäni on jollakin tasolla hylätty ja hän hylkäsi minut monesti. Olen joutunut hylkäämään haluamattani ainakin yhden lapsistani. Pelkäsin sisimmässäni, että hän hylkää vielä minut, jos hän kuolee pois. Viimeisimmän lapsen kohdalla oli erittäin vaikea luopua raskaudesta ja lapsesta olla ylipäänsä erossa.
En vielä päässyt kunnolla itkemään itkuja, vaikka kuinka yritin. Miehen läsnäolon vuoksi se jäin vaillinaiseksi. Haluaisin sen itkeä pois. Haluaisin myös itkeä, että minä ja esikoisemme olemme hyviä tällaisena. Esikoinen muistuttaa paljon minua, joten minun on vaikea hyväksyä häntä, koska en hyväksy itseänikään.
Mistäs tuon itkun nyt kaivaisi? Tarvitsisin turvallisen paikan, joko yksin tai jonkun sylissä. Mietin, että pyytäisin miestäni päästä syliin ja itkeä itkuni siinä. En tiedä onnistuuko se, mutta jollakin tavalla kaipaan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti