Olen jo pitkään haaveillut, että saan olla yksin. Tarvitsen aikaa omille ajatuksilleni ja itselleni, jotta pystyn olemaan lapsilleni läsnä. Tarvitsen omaa aikaa, jotta omat ajatukseni eivät häiritse vuorovaikutustani muiden kanssa. Tänään alkoi minun oma aikani. En aio nähdä ketään pariin päivään. En ole tehnyt suunnitelmia viikonlopusta. Aion mennä fiiliksen mukaan.
Ennen kuin mies ja lapset tänään lähtivät, minua suretti jokin asia. Tuntui kuin minun olisi ollut vaikea päästää nuorimmaisestani irti. Itkin ja pidin häntä sylissä. Nukahdimme lopulta molemmat. Ajattelin, ettei heidän lähtö enää saisi minua itkemään. Vilkuttaessani heille kyyneleet nousivat silmiini. Pidättelin niitä hieman. Kun kotiin pääsin, itkin, itkin ja itkin. Teki niin kipeää vilkuttaa. Luovutin pieni maailmalle.
Miehen kanssa ei halattu, ei vaihdettu katseita (mies ei katsonut päin). Vilkutettiin vain. Vaikka itkut voivat olla enemmän peräisin parisuhteestamme. Tällä hetkellä mielessäni on enemmänkin yksinolo ja yksinäisyys.
Tätä viikonloppua odottaessani olen poistanut elämästäni asioita ja ihmisiä, joita en tarvitse. Olen kertonut ihmisille, mitä heiltä odotan. Olen asettanut heille rajoja. Olen kertonut heille tilanteestamme. Olen avannut sisimpäni.
Olen tahtomattani ajanut itseni yksinäisyyteen. Olen luopunut ihmisistä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Olen sanonut ihmisille, etten tällä hetkellä jaksa muiden elämästä olla kiinnostunut. Olen jäänyt yksin. Sisimmässäni tiedän, että osa ihmisistä on kanssani, kun se hetki koittaa. Siitä huolimatta olen nyt yksin.
Se että tänä viikonloppuna ei ympärilläni ole perhettä, antaa tilaa minulle itselleni. Sisimpäni saa tilaa tämän myötä. Se ettei ympärilläni ole nyt ihmisiä, pakottaa minut kohtaamaan asiat yksin. En voi turvautua kehenkään muuhun. Tiedän selviytyväni yksin, vaikka ensimmäiset ajatukset yksin jäädessäni oli, kenelle voisin soittaa tässä kivussa. Päätin, etten tänään ole yhteydessä kehenkään. Huomenna sitten, jos siltä vielä tuntuu. Nyt selviän yksin.
Minulla toki on ristiriita. Olen jollakin tavalla aina yrittänyt selvitä yksin enkä ole uskaltanut näyttää heikkouttani muille. Mietinkin olisiko nyt pitänyt tehdä niin? Heikkouttani olen näyttänyt muutamille ihmisille. Yksin en ole tainnut koskaan yrittää selvitä näin aikuisiällä. Nyt on sen vuoro.
Olo on jo helpottunut, kun ensimmäiset itkut on itketty. Ei silti, etteikö tekisi mieli soittaa jollekin, joka lohduttaisi, joka näyttäisi välittävänsä. En silti aio soittaa. Kuuntelen, mitä syvältä sisältäni nousee pintaan. Yksin ollessani kukaan muu ei pääse vaikuttamaan minuun. Se varmaan onkin tärkeä syy, miksi haluan olla yksin, jotta saan etsiä itseäni.
En ole esikoisen syntymän jälkeen juurikaan ollut yksin. Vaikka ympärillä ei ole ollut muita ihmisiä, niin perhe on ollut. Olen aina pelännyt hylätyksi joutumista. Perheemme olemassaolon aikana sitä ei ole tarvinnut pelätä. Nyt kun jäin yksin, minä koen tämän jonkinlaiseksi hylkäämiseksi. Ehkä minä olen hylkääjä, mutta hylkäystilanne tämä minulle on. Parisuhteemme aikana pelkäsin nähdä miestäni, jos olimme olleet pitkään erossa. Ehkä yhdistän tämän tilanteen menneisyyteen. Pelkään todellisuudessa jälleennäkemistä. Pelkään millaiset meidän fiilikset silloin ovat. Olemmeko löytäneet jotakin uutta, joka mullistaa suhteemme. Oli niin tai näin, niin paljon tähän liittyy. Ehkä vain odotuksia ja pelkoja, ehkä jotain muutakin.
Vaikka ei nyt ajattelisi parisuhdetta, niin nyt kohtaan yhden peloistani. Olen yksin. Minulla ei ole ketään turvana. Minulla ei ole edes näennäistä turvaa. Olen yksin, mutta en yksinäinen. En tiedä mitä ajatuksia olen valmis ottamaan vastaan, se selviää parin päivän aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti