Lasten tahto ja minun haluni kontrolloida

Tänään on kipristellyt taas vatsaa. Kuunnellessani elimistöäni ajatukset pyörivät kontrolloinnissa.

Olin tänään lasten kanssa liikkeellä, kun kipristely alkoi. Pinna alkoi kiristyä. Mietin syitä nopeaan mielialan muutokseen. Minua alkoi suututtaa, kun lapsi ei totellut minua. Vaikka olen tiennyt, että minun on vaikea sietää lapsen omaa tahtoa, niin nyt näin asian uusin silmin. Ymmärsin todella, että vahvasta kontrollinhalusta on luovutta. Se on parasta sekä itselleni että lapselleni tässä tilanteessa. Minun on vain sopeuduttava siihen, että lapsella on oma tahtonsa. Näiden ajatusten myötä tunsin kuinka lupasin itselleni muuttua tässä asiassa.

Pohdintojen aikana oli lähellä purskahtaa itkuun, mutta julkisella paikalla yritin pidättää itkua. Itku olisi tehnyt hyvää. Se olisi voinut olla silaus päätökselleni hillitä kontrollointiani lapsiani kohtaa. Syitä miksi itku tuli pintaan, olivat paha mieli lasten vuoksi sekä kontrollinhalun herättämä paha olo. Miksi toimin näin, jos se ei tee minulle eikä lapsilleni hyvää?

Hallinnasta luopuminen ei todennäköisesti ulottunut joka asiaan, vaan vain lapsiini. Mielessäni kävi, että miestäni kohtaan pitäisi myös hellittää kontrollia. Niitä pohdintoja en samalla käynyt. Myönsin silti itselleni, että mahdollisimman pian pitää tähänkin tarttua. Olen hyvä manipuloimaan ja mies toimii toiveideni mukaan. En halua tätä, mutta en täysin osaa vielä päästää irti. Nykyään usein tiedostan, että tässä pitäisi toimia toisin, mutta joku estää toimimasta. Askel se on tuokin eteenpäin.

Kontrolloimisen tarve

Kontrolloiminen on vahvasti osa minua. Olen aina pitänyt kaiken siististi järjestyksessä ja ollut hyvin hillitty. Lapsena kaikki oli tiptop. Tuntui, että muistin kaikki asiat ja pystyin organisoimaan asiat hyvin.

Aikuistuessa asioiden ja tavaroiden määrä kasvoi, joten kontrolloiminen ei ole ollut enää niin helppoa. Nyt olen mennyt ääripäähän ainakin kodin tavaroiden suhteen. Meillä on sotkuista kuin mikäkin. Löysääminen on ollut tietoinen valinta, mutta ei tässä määrin.

Kontrolloimisen takana on todennäköisesti pelko. En vain tiedä mitä pelkään. Lapsena olisin voinut pelätä hyväksytäänkö minut tällaisena ja minua hylätä. Pyrin ja pyrin edelleen minimoimaan riskit, mikä voisi selittyä epäonnistumisen pelkona ja sitä kautta se olisi myös hyväksynnän hakemista. Todennäköisesti nämä ovat edelleen samoja syitä, mutta eivät ilmene niin vahvasti enää. En osaa sanoa pelkäsinkö lapsena, mutta ainakin nyt pelkään, että minuun sattuu ja siksi kontrolloin.

Huomaan kuinka kontrolloiminen tuntuu vatsassa ja erityisesti vatsalaukussa. Tunnen kuinka vatsalaukku jännittyy ja toisinaan rentoutuu. Vaikka en koe kipua, niin tunne on inhottava ja ahdistava. Oireet ovat vasta viime vuosina ollut selviä tai silloin ne ovat alkaneet häiritä. Todennäköisesti en ole aiemmin halunnut kohdata niitä, joten en ole niihin niin paljon kiinnittänyt huomiota. Oli miten oli. Haluan näistä eroon! En jaksa fyysisiä oireita, henkiset kestän paremmin.

Minulle luopuminen on vaikea. Luopumisen vaikeus ja kontrollointi liittyvät todennäköisesti toisiinsa. Joissakin tilanteissa huomaan selvän yhteyden. Toivon työskentelyn jatkuvan tämän asian parissa. Haluan niin kipeästi muutosta tähän.

Lasten kiukun ja oman tarvitsevuuden yhteentörmäys

Yksi päivä pohdin, miksi toisinaan siedän lasten kiukuttelua hyvin ja joskus en. Sinällään on normaalia, että aina pinna ei veny. Silti minulle jäi tunne, että aihetta voisi pohtia enemmänkin.

Väsymys, nälkä ja muut perustarpeiden vajeet kiristävät minun pinnan nopeasti. Pinna ei tietenkään veny loputtomiin, joten myös runsas kiukuttele saa pään välillä räjähtämään. Listalle pääsi vielä minun oma tarvitsevuus. Toki osan siitä voi laskea perustarpeiksi, mutta aiemmin tarkoitin enemmänkin fyysisiä tarpeita. Nyt enemmän muita.

Huomaan usein olevani kiukkuinen, kun tarvitsen omaa aikaa, kun tarvitsen halauksen, kun tarvitsen syliä, kun tarvitsen huomiota jne.. Tämän voisi tiivistää omaan tarvitsevuuteen. En jaksa lasten kiukuttelua, kun omat tarpeeni nousevat etualalle. Silloin minun on vaikea asettaa niitä sivuun ja kestää lapsen tarvitsevuutta.

Äitinä oleminen on luonnollisesti paljon lasten tarpeiden täyttämistä ja on tietenkin ymmärrettävää, että omat tarpeet joutuvat usein odottamaan. Minun tarpeitani ei ole koskaan liiemmin noteerattu ja tyydytetty, mutta nyt siihen olen toivonut muutosta. Nämä kaksi osuvat törmäyskurssille, koska tällä hetkellä oma tarvitsevuuteni on suurempi kuin niiden täyttyminen. Tilanne vaatii minulta enemmän sopeutumista ja opettelua kuin lapsettomana.

Kun tein oivalluksen, miksi en aina kestä kiukunpuuskia, minun ei tarvinnut soittaa miehelle, kun lapset seuraavan kerran kiukuttelivat. Jaksoin yllättävän hyvin. Sain siirrettyä omat tarpeeni sivuun ja annettua lapsilleni tarvitsemansa. En silti kokenut joutuvani luopumaan mistään, vaan annoin lapsilleni tarvitsemansa täydellä sydämellä. Miehelle tulee soitettua vastaavissa tilanteissa usein, koska haluan ymmärrystä, huomiota ja kiitosta.  Nyt minun ei tarvinnut soittaa.

Viha miestäni ja isääni kohtaan

Viha - tuo mysteeri tunne minulle, vaikka sitä paljon tunnenkin. Toisaalta tunnistan tunteen, toisaalta en. Viha vie minua välillä niin kovasti mennessään, että mistään ei tule mitään. Ehkä tuo tunne on ollut mysteeri, koska en ole saanut otetta sen todellisista syistä.

Huomaan vihastuvani usein miehelleni. Tyypillisesti vihan tunteet ovat läsnä, kun mies lähtee omille menoilleen tai ei huomioi minun tarpeitani.

Olen miettinyt kohdistuuko viha väärään ihmiseen. Mies ei ole paljon poissa kotoa, joten yleensä menot ovat ansaittuja. Minun huomioimisessa hän voisi tsempata, mutta usein reaktioni on turhan voimakas. Mietin onko vihani todellinen kohde isäni? Hän on ollut fyysisesti läsnä, mutta ei henkisesti. Hän on hylännyt meidät. Nämä voisivat selittää vihan tuntemuksia vastaavissa asioissa miestäni kohtaan.

Miehen ollessa poissa ihan fyysisesti tai henkisesti, tulen vihaiseksi lapsille, koska joudun silloin hoitamaan heitä. Tulen vihaiseksi, kun joudun vaihtamaan kakkavaippoja usein, lapset eivät tottele tai lapset kiukuttelevat. Totta kai tunne noissa tilanteissa on joskus myös normaalia, mutta tuskin minun tapauksessani. Minun tekisi monesti mieli soittaa miehelle ja kertoa kuinka rankkaa on. Usein niin teenkin. Toivoisin mieheltä myötätuntoa ja kiitosta. Miksi? Haluanko oikeasti isältäni kiitosta ja arvostusta? Vai mistä tässä on kyse? Miehellä olisi tsempattavaa tässä, mutta en näe sen olevan asian ydin.

Tiedän olleeni isälleni vihainen, mutta en ole tajunnut olevani vieläkin. Olen osan vihastani käynyt hänen kanssaan läpi, mutta en selvästikään kaikkea.

Nyt kun alan yhdistää paloja toisiinsa, ongelmana on päästä näistä tuntemuksista eroon. Koen olevani kädetön. En tiedä kuinka tarttuisin asiaan. Mieheen ei pitäisi purkaa, mutta kaipaan vaihtoehtoista toimintamallia. Ennenkaikkea pitäisi käsitellä ajatukset.

Yksin tapa on varmaan se, että en anna tunteen viedä niin mennessään, että soittaisin miehelleni, vaan kuuntelisin itseäni. Tänään tein sen ja pystyi olemaan soittamatta. Ei ollut paha :) Siitä tuli kaikinpuolin hyvä olo.

Itseni asettaminen viimeiseksi

Alunperin edellisen postauksen tarkoituksena oli käsitellä itseni asettamista viimeiseksi, mutta se muotoutuikin lähinnä päätöksentekoon. Nyt laajennan näkökulmaa.

Päätöksenteossa olen aiemmin ajatellut vain muita, etten pahoita toisen mieltä. (Nyt opettelen tuosta pois.) Suhtaudun itseeni kautta linjan toisia huomioiden. Minun tarpeeni tulevat viimeisenä, jos silloinkaan. Riipuu jääkö aikaa ja voimia.

En osaa ottaa aikaa itselleni. Olen opetellut sitä, mutta se on vaikeaa. Osin se liittyy siihen, etten poissaollessani pysty hallitsemaan kaikkea. Todellisen syyn luulen olevani siinä, että minua yksinkertaisesti hävettää panostaa itseeni ja omaan hyvinvointiin (kun on kyse sellaisista asioista). En ajatellut, että syyllisyys olisi myös mukana tässä, mutta taitaa olla. Koen syyllisyyttä siitä, jos en huomioi muiden tarpeita tai jos pahotan toisen mielen.

Ehkäpä taustalla on myös rakkauden puute itseäni kohtaan. Koen nimittäin välillä inhoa, jos pitää tehdä itselleni jotain. Lapsille voin tehdä saman asian, mutta en sitten jaksa enää tehdä itselleni samaa. Esimerkiksi viikkaan lasten vaatteet kaappiin, mutta omiani en saa kaappiin asti.

Kotona äiti teki kaiken muille ja asetti itsensä viimeiseksi. Minä opin tämän mallin häneltä. Tällainen toimintatapa on kuluttava, koska asioista ei osaa nauttia. Mielessä on liioitellusti vai muut ihmiset ja heidän tarpeensa. Omat halut ja toiveet painetaan maan alle.

Se minua ihmetyttää, miksi koen häpeää. Mitä hävettävää siinä on, että huolehdin itsestäni? Minulle on ollut vaikeaa esim. sanoa miehelleni meneväni  urheilemaan. En keksi muuta syytä kuin sen, että tuon julki haluni, toiveeni, iloni kohteet , asiat joista nautin. Siihen en ole tottunut. En ole tottunut kertomaan positiivisia asioita enkä omia mielipiteitä, haluja ja toiveita.

En saa täysin otetta näistä ajatuksista ja tuntemuksista. Tarvitsisin näiden pohdintojen tueksi jotain luettavaa. Minun pitäisi lainata Häpeän monet kasvot -kirja. Ehkä se toisi lisää ajattelemisen aihetta.

Päätöksenteon vaikeus ja miellyttämistaipumus

Näen, että olen pohjimmiltani aina asettanut muiden tarpeet omieni eteen. Olen tehnyt ratkaisut sen pohjalta, että muilla on hyvä olla. Ratkaisutilanteissa olen usein kohdannut ahdistusta. En aiemmin ole tiedostanut sen johtuvan siitä, että haluaisin tehdä toisen ratkaisun kuin mihin olen päätymässä. Olen ajatellut ahdistuksen johtuvan vain valinnan vaikeudesta, kaksi hyvää vaihtoehtoa.

Valintoja tehdessä olen harvemmin ajatellut miellyttäväni toista ja asettavani itseni toiseksi. Niin olen kuitenkin erittäin usein tehnyt. Syy tällaiselle käytökselle juontaa juurensa lapsuudenkotiin. Siellä äiti toimi samoin kuin minä. Lisäksi meidän ei annettu tehdä päätöksiä, vaan vanhemmat tekivät ne. En siis ole joutunut tekemään paljon päätöksiä. Kolmas syy on häpeä. Minua hävettää olla itsekäs ja toimia omien etujen mukaan. Minua hävettää myös panostaa omaan hyvinvointiin.

Koska olen toiminut muita ajatellen vuosikymmeniä, huomaan, ettei minulla ole omia mielipiteitä ja tahtoa. En tiedä mitä oikeasti haluan, mistä oikeasti pidän, mikä tekee minut iloiseksi, mikä on minulle tärkeää jne..

Olen tehnyt joitakin päätöksiä (isojakin) niin kuin itse halusin enkä pohjannut päätöstäni muiden toiveisiin. Tilanne ahdisti, koska en halunnut pahottaa toisen mieltä. Olin silti tyytyväinen ratkaisuuni. Toisen ihmisen kohtaaminen oli sen jälkeen vaikeaa. Tiesin pahoittaneeni toisen mielen. Nyt kun olen uskaltanut ajatella asiaa, niin eivät muutkaan tee päätöksiä miellyttääkseen minua. Miksi minä sitten miellyttäisin jatkuvasti muita? Ahdistun mieluummin siitä, että pahoitan toisen mielen kuin omani. Toki välillä on kompromisseja tehtävä eikä ylimielinen saa olla, mutta itsekäs pitää osata olla. Elän elämääni itselleni, en muille.

Vaikka näen pohjimmiltani olleeni ja edelleen olevani muiden miellyttäjä, niin kotona en sitä ole. Ikävä kyllä mies saa usein tuntea sen nahoissaan turhan voimakkaasti. Aluksi ajattelin sen johtuva siitä, että kotona on turvallista harjoitella omien mielipiteiden sanomista ja niistä kiinnipitämistä. Todennäköisempi syy on se, etten halua joutua samaan tilanteeseen kuin äitini. Tiedän, etten mieheni kanssa joudu alistumaan. Järkeni ei sitä silti noteraa. Mikä sitten on perimmäinen syy käytökselleni? Voi olla että kannan kaunaa lapsuudenperheelle tästä käyttäytymismallista ja puran kaiken vääryyden ja vihan mieheeni. Minun pitäisi luopua negatiivisista tuntemuksista ja nykyisistä käyttäytymistavoista ja alkaa elää tässä ja nyt, koska nyt tilanne on kaukana menneisyydestä. Näiden pohdintojen jälkeen minulla on tunne, etten ole käsitellyt tätä vielä loppuun. En kuitenkaan nyt saa tästä enempää irti.

Oivalluksia on nyt tullut ja se on helpottanut oloa. Tuli kevyempi ja vapautuneempi olo kuin hetki sitten. Ymmärrän taas enemmän itseäni. Sain myös lisää ajateltavaa.

Rakkaus lapsiani, itseäni ja miestäni kohtaan

Olen yllättynyt kuinka paljon ajatuksia on viimeaikoina herännyt. Kauan aikaa sitten tajusin, etten ole uskaltanut kohdata asioita ja sen takia mikään ei ole muuttunut. Kun olen uskaltanut luopua peloistani edes hiukan, elämässä on tapahtunut paljonkin uutta.

Olen käynyt jo vuosien ajan vyöhyketerapiassa aina silloin tällöin. Välillä useita kertoja peräkkäin ja välillä vain kerran. Minulle se on antanut paljon. Siellä tulee hyviä keskusteluja, jotka auttavat ongelmien käsittelyssä. Fyysinen hoito vielä päälle niin mikä sen parempaa.

Minulla on parhaillaan menossa muutaman kerran hoito. Huomasin siellä monia asioita. Elämässä tällä hetkellä on paljon negatiivisten asioiden käsittelyä. Positiivista olikin huomata, että olen oppinut rakastamaan lapsiani. Kuulostaa kauhealta, aivan kuin en olisi aiemmin välittänyt heistä. Muutos on tapahtunut siinä, että olen uskaltanut rakastaa lapsia täysillä. Se tietenkin tarkoittaa myös sitä, että kipukin on kovempaa. Olen kauan kaivannut elämässä sisäistä hyvää oloa, juuri tätä rakkautta. Ihana tunne, kun on joku, josta välittää ja sen saa näyttää.

Joudun myöntämään, että materiaalilla olen yrittänyt paikata puuttuvia hyvänolontunteita, vaikka minulla ei materiaalia liiemmin ole ollut. Aikuisena enemmän ja silloin se on korostunutkin. Tosin tämän vuoden aikana olen halunnut luopua materiaalista. Se on tuntunut hyvältä. Olen opetellut samalla minulle vaikeaa luopumista. Luulen, että materiaalista ei tule minulle lähellekään merkityksetöntä. Tavoite on, etten materiaalilla pyri näyttämään mitään enkä pyri välttämään ongelmien kohtaamista. Lapsille olen halunnut tarjota materiaalin vaihtoehtona kokemuksia ja yhdessäoloa.

Tänään kun otin lapsen viereeni, tuntui tosi hyvältä. Koin vielä vaikeutta päästää lapsi henkisesti lähelle, siitä huolimatta tilanne oli rentouttava. Uskon lapsenkin nauttineen, kun hän nukahti pian viereeni. Molemmilla oli hyvä olo.

Olen edistynyt rakastamaan lapsiani, mutta miehessä ja itsessäni on vielä tekemistä. Vyöhyketerapeuttini pyysi tekemään mielikuvitusharjoituksen. Hän pyysi kuvittelemaan lapsen. Minä kuvittelin suloisen ja ihanan 6-7 -vuotiaan tytön. Seuraavaksi minun piti mennä tytön luokse. Menin iloisesti vilkuttaen. Kun minun piti ottaa tyttö syliin, koin oloni hieman hankalaksi, mutta sain otettua tytön syliin. Viimeiseksi minun olisi pitänyt sanoa tytölle, että rakastan häntä ja pidän hänestä huolta. Valitettavasti se ei onnistunut. Ensimmäisellä kerralla vatsa lievästi koutisteli ja vei huomioni muualle. Kyynelehdin harjoituksen ajan. Seuraavilla kerroilla keskittyminen herpaantui. Tämä on minulle tyypillistä, että pelko vie voiton. Vielä aion onnistua tuossa, vaikka en sillä hetkellä onnistunutkaan. Terapeutti kysyi jossakin vaiheessa harjoitusta, kuka tuo lapsi on. Kuvittelin itseni siihen. Mielestäni oma reaktioni kertoi juuri siitä, etten vielä kykene rakastamaan itseäni ja hyväksymään itseäni tällaisena.

Pelko liitetään usein vatsaan. Kouristuksia minulla on ollut vatsassa. Ennen hoidon aloittamista kerroin vatsaongelmistani ja hoidossa sain paljon apua siihen. Toivottavasti se on pysyvää. Vatsani ei ole vielä täysin kunnossa, mutta muutosta on tapahtunut aiempaan nähden.

Toisinaan muutokset tuntuvat tapahtuvan liian hitaasti, mutta nyt olen huomannut selkeitä muutoksia omassa olossani ja se auttaa jaksamaan itsetutkiskelun parissa. Toivon muille vastaavia kokemuksia.

Vahvat hylätyksi tulemisen tunteet

Parin päivän ajan on aktivoitunut voimakkaat hylätyksi tulemisen tunteet. Minulle tuli tosi paha olo, ahdistunut olo.

Pohdinnat alkoivat aidosta hylkäämisestä. Minulta vietiin oikeus kuulua tiettyyn ryhmään, koska en ole ollut hetkeen aktiivinen. Kyyneleet virtasivat ja olo oli ahdistava ja synkkä. Enkö taaskaan kelpaa? Missä minun paikkani on? Missä minun porukkani on? Tiedän, ettei hylkääminen ollut henkilökohtaista, vaan ryhmän päättämien sääntöjen pohjalta tehty päätös. Ei se silti vähennä tuskaani.

Samat pohdinnat jatkuivat lapsen kadotettua pehmolelunsa. Mietin miksi minua ahdisti kovasti tilanne. Tajusin, että tilanne oli hylkäämistilanne. En halua lapsen kokevan samaa ahdistusta kuin minä olen kokenut. Ahdistuin kovasti lapsen puolesta, koska omat hylätyksi tulemisen kokemukset nousevat pintaan.

Itkin asiaa lapselleni ja koin hänen ymmärtävän tilanteen siinä määrin, että hän hymyili vapautuneesti. Aivan kuin lapsi olisi vapautunut minun tuskastani. Onneksi ero pehmolelusta oli äidille kovempi paikka kuin lapselle.

Lapsuudessa olen kokenut muutaman kerran hylkäämistä vanhempien taholta ja aikuisena myös. Muutamat hylätyksi joutumiset lapsuudessa ovat olleet väistämättömiä eivätkä vanhemmat niille ole voineet mitään. Olennaisena tekijänä hylätyksi tulemisen pelon synnyssä on todennäköisesti kotona vallinnut tunnekylmyys ja vanhempien henkinen etäisyys. Nämä jättivät isot ja kipeät jäljet minuun, jotka nousevat ajoittain pintaan.

Olen kärsinyt yksin jäämisen pelosta, yksinäisyydestä, kokenut voimakasta mustasukkaisuutta ja olen ollut riippuvainen ihmisistä. Vihdoinkin löysin näille yhteisen tekijän: hylätyksi tulemisen pelko. Suurinta osaa luettelemistani koen edelleen, mutta en kaikkia jatkuvasti ja hallitsevasti niin kuin lapsena ja nuorena. Mietin onko minulla ollut jopa läheisriippuvuutta. Nämä pohdinnat väsyttävät niin kovin, etten jaksa läheisriippuvuutta pohtia nyt enempää.

Aiemmin reaktioni ihmissuhdeasioissa oli pienistäkin asioista tilanteeseen nähden turhan voimakas. Teininä suutuin, jos minun puheluihin ei vastattu. Tulin herkästi mustasukkaiseksi muiden ystävyyssuhteista. Otin herästi etäisyyttä, jos joku halusi kaveerata minun bestiksen kanssa.

Aikuisena pelkäsin erota lyhyeksikin aikaa poikaystävistä. En osannut silloin selittää pelkoa itselleni, mutta nyt osaan. Pelkäsin silloin, että poikaystävä ei haluakaan olla enää kanssani, vaan hylkäisi minut. Nyt kun jään yksin, soitan mielelläni jollekin. Selitys on hylätyksi tulemisessa. Vaikka erotilanne on normaalia, niin minä otan sen tavallista voimakkaampana erotilanteena. Ahdistun siitä ja yritän puhelulla lieventää ahdistusta.

Minun elämääni rajoittaa voimakkaasti torjutuksi tulemisen pelko. Sen takia en uskalla pyytää ystäviäni mihinkään lyhyellä varoitusajalla. Uskon myös tarpeellani kontrolloida asioita olevan tekemistä  hylkäämisen kanssa. Yritän välttää torjutuksi ja hylätyksi joutumista ja siksi kontrolloin kaikkea.

Pohdittuani näitä asioita minulle valkeni monta asiaa omasta käytöksestä. En ole aikaisemmin uskaltanut ajatella hylkäämiseen liittyviä asioita. Niiden ajatteleminen on tehnyt liian kipeää. Nyt ymmärrän paremmin itseäni ja omia tuntemuksia. Kirjoittaessani huomaan, että tämä työskely on kuitenkin vielä pahasti kesken, koska en saa tekstistä niin jäsenneltyä kuin voisin saada.

Yksinäisyys ihmissuhteissa

Yksinäisyys kuvaa hyvin minun elämääni. En ole osannut luoda läheisiä ihmissuhteita, vaikka kovasti haluaisin niitä. En saanut siihen mallia kotoa. Tästä syystä en uskalla epävarmana lähteä tuntemattomille vesille.

Huomaan kaipaavani rinnalleni ystäviä, joiden kanssa voin puhua kaikesta, joille voin soittaa iloistani ja suruistani, jotka haluavat jakaa syvimmät ajatukset kanssani. Tällaisia minun elämässäni ei ole ollut. Pohtiessani lähipiiriäni, uskon monen toivovan itselleen samaa. Heillä ei ole kuvaamallani tavalla läheisiä ihmisiä.

Yksinäisyys tulee minulla nimenomaan siitä, että ihmissuhteet ovat pinnallisia. Ihmissuhteita minulla siis on. Huomaan uusien ystävien olevan enemmän toiveideni kaltaisia, koska olen antanut itsestäni enemmän. Kerron itsestäni aiempaa enemmän, otan kontaktia rohkeammin ja pyrin vastavuoroisuuteen. Olen ollut hyvin ujo eikä kukaan ole ollut minusta kiinnostunut. Se tuntui pahalta. Rohkaistuessani olemaan sosiaalisempi ihmiset ovat ottaneet rohkeammin kontaktia.

Ongelmani kuitenkin on ylläpitää näitä suhteita. Minun on usein vaikea pyytää ihmisiä mihinkään. Jos minua pyydetään jonnekin, lähteminen on vaikeaa ja mielellään peruisin menoni. Harvemmin perun, koska minulla yleensä on kivaa. Koti on minulle turvapaikka ja siellä osaan toimia. Muiden ihmisten tapaaminen ja ulosmeneminen on omalta mukavuusalueelta poistumista, joka on minulle haastavaa. Pelon tunteet ovat silloin läsnä. Todennäköisesti pelkään epäonnistumista ja kasvojen menetystä.

Parisuhteessa minulla on samantyylisiä ongelmia, mutta pysty päästämään puolison lähemmäksi ja siksi koen läheisten ystävyyssuhteiden puuttumisen häiritsevän minua enemmän.

Yksinäisyyden ongelmat näkyvät myös, kun minun pitäisi olla yksin kotona. Silloin helposti tartun puhelimeen ja soitan muutamalle ihmiselle. Uskoisin löytäväni vastauksia, jos kuuntelisin omia ajatuksia tällaisina hetkinä. Mitä pelkään yksinäisyydessä? Mikä selittää yksinäisyyden?

Huonot ihmissuhteet

En ole vielä pitkään kirjoittanut blogia. Siitä huolimatta olen yllättynyt, että en ole vieläkään kirjoittanut muutamasta aiheesta. Yksi niistä aiheista koskee ystävyyssuhteita.

Olen koko elämäni kärsinyt huonoista ystävyyssuhteista. Olen usein joutunut hyväksikäytetyksi ja muiden pompoteltavaksi. Minun ystäviäni haluavat olla dominoivat ja itsekeskeiset ihmiset, koska minua on helppo ohjailla. Olen harmitellut, etteivät ihmissuhteeni ole olleet tasavertaisia.

Meillä lapsuudenkodissa ei koskaan käynyt vieraita, eikä vanhemmillani ollut kavereita. En siis oppineet heidän kauttaan hyvien ystävyyssuhteiden luomisen ja ylläpitämisen mallia.

Taustastani johtuen mietin monesti, että haluaako joku oikeasti olla minun ystäväni vai haluavatko he vain toteuttaa omia tarpeitaan. Puhuin joku aika sitten erään ihmisen kanssa tästä aiheesta. Hän sanoi, että joku päivä opin luottamaan omaan vaistooni tässä asiassa. Minulla nimittäin oli muutama ihminen mielessä, joiden motiiveista en ole ollut varma. Nyt olen kallistumassa siihen, että he haluavat olla aidosti ystäviäni. Koen saavani heiltä iloa enkä ole vain toisten tarpeiden toteuttaja. Se että minua kuunnellaan, minua halutaan nähdä ja minun annetaan olla sellaisia kuin olen, on aitoa ystävyyttä.

Olen kokenut koko elämäni aikana yksinäisyyttä, vaikka ihmisiä on ollut ympärillä. Vanhemmat ovat olleet etäisiä. Sisaruussuhteet ovat olleet riippuvaisuuteen taipuvaisia. Ystävyyssuhteet ovat yleensä vieneet enemmän voimia kuin antaneet. Olen roikkunut niissä, kun ei ole ollut parempaa tarjolla enkä ole uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin. Parisuhteissa olen ollut riippuvainen. Mikään suhteeni ei ole ollut tasavertainen ja voimaannuttava.

Vaikeiden ihmissuhteiden ja huonojen ihmissuhdetaitojeni vuoksi en ole uskaltanut luottaa ihmisiin. Minun on vaikea luoda läheisiä ihmissuhteita. En uskalla päästä ihmisiä lähelle, koska pelkään heidän satuttavan minua. Olen avautunut asioista, jos minulta on kysytty. Muuten en ole puhunut henkilökohtaisusta asioista. Olen siis toiminut muiden odotusten mukaisesti.

Nyt olen uskaltanut kohdata ja miettiä suhteitani ihmisiin. Joissakin olen nähnyt potentiaalia syveneviin suhteisiin. Jotkut suhteet kuolevat jossakin vaiheessa. Sitten on ne suhteet, jotka elävät omaa elämäänsä. Tulen olemaan niihin ihmisiin yhteydessä, mutta odotukset eivät ole suuret. Ne suhteet jäävät todennäköisesti pinnallisiksi, mutta ei kaikkien tarvitsekaan olla syvällisiä. Tärkeintä on, että hyväksyn sellaisen suhteen enkä ole siinä vain toisen takia tai riippuvuuden vuoksi. Se jo tekee minut iloiseksi, että olen tietoinen omista toiveista.

Parisuhteesta kiinnipitämistä

Edellisessä postauksessani käsittelin luopumista. Kirjoittaessani mietin, että olen valmis luopumaan voimia vievistä ihmissuhteista. Parisuhteesta en kuitenkaan halua luopua. Parisuhde ei vielä vie voimia, mutta antaa vähemmän kuin toivoisin. Tästä syystä mietin parisuhteeni tilaa ja sen jatkoa paljon.

Kotoa olen oppinut mallin, ettei perhettä jätetä. Siksi parisuhde ja perhe ovat tärkeitä minulle. Olisin kuitenkin halunnut oppia itsekunnioitusta ja oppia arvostamaan itseäni. Jos huomaa tehneensä virheen, niin ei ole väärin muuttaa tilannetta ja jatkaa elämää eteenpäin. Jos tämän olisin oppinut, olisin tehnyt joitakin asioita ihmissuhteissani toisin. Olen mielestäni oppinut pitämään tärkeistä ihmisistä kiinni vääristä syistä mm. miellyttääkseni toista. Myös muutoksen pelko ja epätietoisuus tulevaisuudesta saavat pitämään kiinni epätyydyttävistä ihmissuhteista. En ole uskonut selviytyväni yksin, ja siksi olen jättänyt tekemättä joitakin päätöksiä elämässäni.

Jäin aiemmin miettimään miksi en parisuhteesta ole valmis luopumaan, vaikka se ei täysin tyydytä meitä. Ystävyyssuhteissa ei yleensä pyritä yhteiseen päämäärään samassa suhteessa kuin parisuhteessa. Minun on helpompi päästää irti toisesta, kun en ole luvannut itselleni ja toiselle mitään. Lapset ovat myös meitä toisiimme sitovia. En halua heille kahta kotia. Suurin syy olla tässä tilanteessa on kuitenkin lasten jäljeen riippuvuus, muutoksen pelko ja yksin olemisen pelko.

En suoranaisesti pysty sanomaan mieheen liittyviä syitä olla suhteessa, kuten rakkaus häntä kohtaan. Tämä johtuu siitä, että olen ollut suhteessa vääristä syistä. Rakkaus ei ole täysin sammunut, mutta sitä on liian vähän. Onneksi rakkautta on. Jotkut onnenhetket ovat sellaisia, että toivon suhteelle jatkoa. Aidosti näen, että meillä on tulevaisuus, vaikka joskus epäilenkin sen olevan enemmänkin toiveeni.

Myönnän olleeni hankala kumppani kaikkien ongelmieni kanssa ja se on vaikuttanut paljon parisuhdeongelmiimme. Itsetutkiskelulla voin ja aion muuttaa tapojani ja siten parantaa parisuhdettani. Mieheltä en voi liikoja odottaa, koska silloin ollaan väärällä pohjalla. Mieheni on hyväsydäminen, joten uskon meidän olevan onnellisempia, kun olen tyytyväinen itseeni. Jos näillä ei päästä eteenpäin, niin eroamista pitää miettiä.

Se mikä meitä kantaa vielä eteenpäin on, suhteemme muutos parempaan suuntaan. Lämpöä on enemmän kuin vuosiin. Tiedän myös voivani olla onnellinen mieheni kanssa.

Luopumisen tuska

Surupohdinnat jatkuivat tänään musiikkia kuunnellessa. Pohdintojen pohjalta päädyin siihen, että surun tunne on minulle yksi tutuimmista tunteista. Tästä syystä musiikin kautta saan otteen tunteesta. Toisin kuin monista muista tunteista.

Musiikin kautta pääsen surun tunteeseen hyvin käsiksi, jos kappale vain nostaa tunteet pintaan. Surun tunteen valloilleen päästäminen on vielä hankalaa, mutta usein saan tunteesta ja sen taustoista kiinni.

Muutamaa viimeaikoina tunteita herättänyttä kappaletta yhdistää surun lisäksi luopuminen. Kuunnellessani toista näistä, ajatuksia virtasi päässä. Minulle on sanottu, että minun on vaikea luopua asioista. Tunnistan piirteen, mutta en oikein ole saanut siitä otetta. Tiesin, että piirre on minussa hallitseva, mutta muuta en siitä ole osannut sanoa.

Musiikkia kuunnellessa mietin paljon äitiäni. Olen aina ollut äidin pieni. Hän ei osannut päästää minusta irti, vaan olin kaikkeen liian pieni, liian taitamaton, liian nuori jne.. Näitä ei tietenkään sanottu ääneen, mutta käytöksestä sen huomasi. Kaikessa haluttiin suojella ja tehdä päätökset minun puolestani. Kommunikointikin oli omalaatuista. Äiti mm. lässytti minulle vielä ollessani aikuinen. Tämän taustalla toki on myös äidin taitamattomuus tuoda tunteitaan ja ajatuksiaan julki. Toista sisarustani kohtaan lässytys ei ollut niin vahvaa niin kuin ei mielestäni äidin riippuvuuskaan sisarustani kohtaan.

Muutettuani pois kotoa olin paljon yhteydessä etenkin äitiin. Perheessämme tapahtui jotain, jonka vuoksi yhteydenpito oli tiivistä äitiin. Tiiviistä yhteydenpidosta tuli tapa. Normaali itsenäistyminen ei päässyt vieläkään alkamaan. Muutettuani pois kotoa äitini hermostui tiuhaan yhteydenpitoon ja otti etäisyyttä. Minulle tuli hylätty olo. Minun olisi pitänyt nuoruudessa ottaa irtiotto, mutta sitä ei minulle sallittu. On niin väärin, että äiti teki sen enkä minä. Hylkäämiseen palaan, kunhan aihe tulee käsittelyn alle.

Yllä kirjoittamalla tarkoitan sitä, ettei minulle annettu mahdollisuutta irrottautua äidistä ja kokeilla siipiäni. En oppinut lapsuudessani luottamaan itseeni. Ihmissuhteissa olen usein riippunut toisessa ihmisessä, koska en ole oppinut arvostamaan itseäni ja tekemään ratkaisut niin kuin parhaaksi näen. En siis oppinut luopumaan ja antamaan periksi. Takerrun siihen mihin vain voi takertua. Luopumisen vaikeus koskee muitakin osa-alueita kuin ihmissuhteita, mutta ihmissuhteissa piirre on ollut hallitseva.

Näiden ajatusten myötä tulee mieleen, että pitäisikö minun nyt luopua jostakin ihmissuhteesta. Ystävyyssuhteita olen karsinut  ja mietin edelleen osan aitoutta. Irti aion päästää, jos ne vievät enemmän kuin antavat. Parisuhteestani en halua päästää irti, mutta siihen saatan päätyä, jos muutosta ei tapahdu.

Nämä aiheet tuovat surun tunteen pintaan, koska en haluaisi, että minua saa kohdella miten vain. Haluan arvostaa itseäni ja luopua ihmissuhteista, jotka imevät minusta liikaa energiaa. Olen aiemmin hyväksynyt huonoa kohtelua, mutta en enää. Olen mallin saanut kotoa, mutta en halua sitä välittää omille lapsilleni.

Surun salaisuus

Kuuntelen monesti tunteita herättäviä musiikkikappaleita (useita kertoja) ja yritän miettiä, miksi ne herättävät tunteita ja mitä ne yrittävät minulle kertoa. Usein musiikki herättää nimenomaan surun tunteita. Tykkään myös katsella koskettavia ohjelmia tv:stä. Jokin syy näihin on, mutta en pääse siihen käsiksi. Onko syynä vain tapa käsitellä surua, yritys päästä tunteeseen käsiksi vai jokin muu?

Olen ajatellut, että olen surun kanssa sujut.  Minulle ei ole elämässä tapahtunut paljon surullisia asioita tai sitten vähättelen niitä. Monesti surulliset asiat kuittaan sillä, että tapahtumat ovat väistämättömiä. Todellisuudessa surun kohtaamisessa minulla on omat vaikeudet. En vain ole saanut siitä otetta.

Lapsuudessa surun tunnetta näin paljon, etenkin äidin kautta. Äiti itki paljon, mutta tästäkään tunteestaan ei puhuttu. En muista, että meitä olisi edes epäsuorasti kielletty itkemästä. Äiti tosin meni usein omiin oloihinsa itkemään, joten sillä se viesti, ettei julkisesti itketä.

Tunteiden näyttämisen koin lapsena epäluontevana. Lapsena yritin usein pidättää kyyneleitä. En muista, että olisin montaa kertaa itkenyt vanhempien nähden. En myöskään muista montaa kertaa, että minua olisi lohdutettu tai edes kysytty mikä on.

Joitakin vuosia sitten itkin paljon miehen nähden. Nyt en enää niin paljon. Osin siksi, ettei enää ole ollut syytä. Osin siksi, että haluan rauhassa pohtia asioita. Häpeää selittää osan piilossa itkemisestä, mutta vain pienen osan. Mies ei oikein osaa suhtautua suruuni, vaan ignooraa minut usein silloin, kun itken. Olen sanonut, mitä toivoisin. Hän ei silti huomaa minua. Tällä on todennäköisesti vaikutusta toiseen huoneeseen sulkeutumiseen ollessani surullinen. Miksi itkisin miehen nähden, jos olen edelleen yksin? Lapsille haluan näyttää, ettei itkemisessä ole mitään pahaa. Olisi kiva, että lapset näkisivät myös, kuinka toista voi lohduttaa.

Surun tunnetta aion edelleen työstää. Olen vasta tajunnut, ettei suru olekaan minulle niin helppo tunne kuin olen luullut. Kuuntelemalla musiikkia ja tutkimalla, mitä ajatuksia sillä hetkellä nousee pintaan, minulle voi aueta vielä surun salaisuus. Tällä keinolla uskon pääseväni ainakin lähemmäksi sitä.

Kiukun ja pahan olon kohtaaminen

Eilen koettua ja kirjoitettua: Tänään vihdoinkin jotain loksahti paikoilleen. Olen lasten kanssa ollut hyvin lyhytpinnainen. Onneksi hermot eivät enää mene niin herkästi kuin aiemmin, mutta kärsivällisyyttä olen kaivannut lisää.

Tänään esikoinen taas kiukutteli. Hermot kiristyivät nopeasti, mutta jaksoin sinnitellä lähes 30 minuuttia. Yritin siinä hetkessä päästä käsiksi tilanteen minussa herättämiin tunteisiin. Minulle tuli surullinen olo. Tuntui pahalta lapsen puolesta, mutta ennenkaikkea itseni. Tajusin, että minä joudun usein kohtaamaan lapseni ja mieheni kiukut ja pahan olon.

Tässä yhteydessä tajusin, ettei kukaan jaa minun pahaa oloani ja kiukkuani. Kukaan ei lohduta ja auta jaksamaan eteenpäin. Minun silti pitäisi jaksaa muiden kiukkuja.

Samalla ymmärsin, ettei kukaan ole koskaan ottanut pahaa oloani vastaan. Olen lapsuudessani oppinut niin kiltiksi, etten kapinoinut ja osoittanut pahaa oloani eli vanhempien ei ole tarvinnut kohdata sitä. Ehkä ihan pienenä lapsena näytin, mutta en ikävä kyllä muista siitä mitään. Luulisin, etteivät vanhemmat osanneet kohdata minun kiukkuani lapsuudessa, josta juontaa juurensa minun tapani kohdata lapseni kiukku.

Lapsena surua aiheuttavan pahan olon yritin kätkeä, mutta kyyneleitä oli vaikea salata. Eipä kukaan silti koskaan osoittanut huomaavansa niitä. Koulussa minua kiusattiin, mutta ei siitä kotona koskaan puhuttu. Taas kannoin taakan itse.

Samoja fiiliksiä koen nyt. Kukaan ei huomaa tai reagoi pahaan olooni. Saan itkeä kaikkien nähden. Ainoa joka reagoi tilanteeseen on esikoinen.

Paska fiilis, kun ajattelen tätä kaikkea. Olen kuin ei mitään muille.

Tähän tilanteeseen ja menneeseen peilaten ei ole ihme, jos en jaksa lapsen ja etenkään miehen kiukuttelua kuunnella. Näiden ajatusten myötä voin pyrkiä muutokseen. Tarkemman tien tai päämäärän löytäminen on oma juttunsa.

Syyllisyyden taakka

Olen tämän viikon aikana miettinyt syyllisyyttä. En tunnista tuota tunnetta voimakkaasti minuksi, vaikka tiedän sillä olevan joissakin asioissa iso sija elämässäni. Sen takia en näe tunteen vaikutusta, koska olen sisäistänyt sen liian paljon osaksi minua jo pienestä lapsesta asti. Toisinaan tunteiden, niin kuin syyllisyyden, nimeäminen ja tunnistaminen epäonnistuu. Lapsuudessani tunteitani ei tunnistettu, nimetty tai noteerattu, joten tätä nyt harjoittelen.

Meillä oli kotona selkeä hierarkia. Vanhemmat, etenkin isä, päätti asioista. Lapsien mielipiteitä ei kysytty. Kuri ei ollut ulospäin tiukkaa, mutta säännöt oli iskostettu ainakin pelolla lapsiin. Lapsena minulle ei tarvinnut sanoa, että olin tehnyt väärin, koska tiesin sen sanomattakin. Olin tässä asiassa itseohjautuva, jopa liiankin. Soimasin itseäni asioista, joista ei olisi tarvinnut ja tietenkin myös aiheesta. Minua ahdisti vietävästi, kun rikoin sääntöjä tai toimin vastoin vanhempieni toiveita. Myös vuosia kotoa muuttamisen jälkeen.

En koe syyllisyyttä niinkään muiden tahoilta, koska tiedän liiankin hyvin oikean ja väärän eron (ainakin vanhempien ajatusmaailman). Maalaisjärjenkäyttöä olen joutunut opettelemaan. Tunnistan myös usein hyvin ihmisten toiveet. Syyllistän niiden epäonnistumisesta itseäni, jos olen tuottanut pettymystä. Pahin syyllistäjä olen siis minä itse.

Tilanteita, joissa huomaan syyllistäväni itseäni ja ahdistuvani liittyvät mm. miehen toiveisiin. Hän toivoisi kodin olevan siistimpi kuin se on. Haluaisin toki pitää asunnon siistinä, mutta tässä elämäntilanteessa se on suuri haaste. Olen tässä asiassa päässyt eteenpäin. Uskon kuitenkin, että asunto on sotkuisempi kuin mihin oikeasti pystyisin. Syystä että taistelen syyllisyyden, ahdistuksen ja omien toiveiden kanssa. Haluaisin tietää milloin toimin syyllisyyden ohjaamana.

Itseni syyllistäminen todennäköisesti rajoittaa tekojani ja valintojani enemmän kuin tajuankaan. Olen omaksunut asian liian hyvin, että olisin tietoinen syyllisyyden vaikutuksesta elämääni. Kun havaitsen syyllistyväni jostakin ja haluaisin päästä siitä eroon, en löydä rakentavaa tapaa toimia. Mene helposti toiseen ääripäähän.

Syyllisyyttä pohtiessani ajatuksiin nousee myös häpeä. Tätä en vielä ole tässä yhteydessä työstänyt. Siihen palaan, kunhan tunne on työn alla. Uskon häpeän työstämisen myötä aukeavan lisää myös syyllisyydestä.

Blogin takana

En halua paljastaa itsestäni liikaa, vaikka tuskin minua tunnistettaisinkaan. Haluan kuitenkin kertoa jotain itsestäni.

Tällä hetkellä elämääni hallitsee perhe-elämä eli mies ja lapset. Oman työni kautta joudun paljon miettimään itseäni ja omaa toimintaani, mutta lasten myötä itsetutkiskelu on saanut uudet sfäärit. Lasten kautta omia heikkouksia ei voi olla kohtaamatta. Olen kokenut heikkouksieni kohtaamiset niin ahdistavina ja tuskastuttavina, että en halua enää paeta niitä. Jos en käsittele niitä, niin ne seuraavat minua koko elämäni. Lapset toimivat erinomaisina peileinä vanhemmille. Nyt haluankin käyttää tilanteet kehittymistä varten enkä vain ahdistua niistä.

Muutama vuosi sitten ajattelin vielä, että lapsuuteni oli onnellinen. Nyt täytyy myöntää, ettei se niin onnellinen ollut kuin olin pitkään ajatellut. En vain halunnut kohdata ikäviä asioita. Mitään dramaattista ei koskaan tapahtunut, mutta minulle ja ennen kaikkea kehitykselleni merkittäviä asioita.

Tässä vaiheessa lähinnä luettelen asiat. Pureudun niihin myöhemmin tarkemmin. Lapsuudenkodissani kommunikointitaidot olivat puutteelliset. Asioista ei keskusteltu eikä lähelle päästetty. Vanhempien ja lasten välissä oli iso kuilu. Läheisyyttä ei osattu antaa, lähelle ei päästetty, eikä tunteista puhuttu. Käytännönasioihin sain mielestäni paljonkin tukea, mutta henkisellä puolella oli puutteita, joita nyt käsittelen.

Voimavarani ovat lapset, liikunta, ystävät ja käsityöt. Olen vasta viimeaikoina osannut nauttia näistä. Toivoisin voivani käyttää näitä paremmin hyödyksi, mutta uskon pystyväni tähän, kunhan pureudun enemmän kipukohtiini. Listasta puuttuu puoliso. Sen haluaisi voida lisätä listaan mahdollisimman pian. Jos olen rehellinen, niin se ei siihen vielä kuulu, vaikka paljon positiivista puolisossani on.