Eilen koettua ja kirjoitettua: Tänään vihdoinkin jotain loksahti paikoilleen. Olen lasten kanssa ollut hyvin lyhytpinnainen. Onneksi hermot eivät enää mene niin herkästi kuin aiemmin, mutta kärsivällisyyttä olen kaivannut lisää.
Tänään esikoinen taas kiukutteli. Hermot kiristyivät nopeasti, mutta jaksoin sinnitellä lähes 30 minuuttia. Yritin siinä hetkessä päästä käsiksi tilanteen minussa herättämiin tunteisiin. Minulle tuli surullinen olo. Tuntui pahalta lapsen puolesta, mutta ennenkaikkea itseni. Tajusin, että minä joudun usein kohtaamaan lapseni ja mieheni kiukut ja pahan olon.
Tässä yhteydessä tajusin, ettei kukaan jaa minun pahaa oloani ja kiukkuani. Kukaan ei lohduta ja auta jaksamaan eteenpäin. Minun silti pitäisi jaksaa muiden kiukkuja.
Samalla ymmärsin, ettei kukaan ole koskaan ottanut pahaa oloani vastaan. Olen lapsuudessani oppinut niin kiltiksi, etten kapinoinut ja osoittanut pahaa oloani eli vanhempien ei ole tarvinnut kohdata sitä. Ehkä ihan pienenä lapsena näytin, mutta en ikävä kyllä muista siitä mitään. Luulisin, etteivät vanhemmat osanneet kohdata minun kiukkuani lapsuudessa, josta juontaa juurensa minun tapani kohdata lapseni kiukku.
Lapsena surua aiheuttavan pahan olon yritin kätkeä, mutta kyyneleitä oli vaikea salata. Eipä kukaan silti koskaan osoittanut huomaavansa niitä. Koulussa minua kiusattiin, mutta ei siitä kotona koskaan puhuttu. Taas kannoin taakan itse.
Samoja fiiliksiä koen nyt. Kukaan ei huomaa tai reagoi pahaan olooni. Saan itkeä kaikkien nähden. Ainoa joka reagoi tilanteeseen on esikoinen.
Paska fiilis, kun ajattelen tätä kaikkea. Olen kuin ei mitään muille.
Tähän tilanteeseen ja menneeseen peilaten ei ole ihme, jos en jaksa lapsen ja etenkään miehen kiukuttelua kuunnella. Näiden ajatusten myötä voin pyrkiä muutokseen. Tarkemman tien tai päämäärän löytäminen on oma juttunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti