Yksi päivä pohdin, miksi toisinaan siedän lasten kiukuttelua hyvin ja joskus en. Sinällään on normaalia, että aina pinna ei veny. Silti minulle jäi tunne, että aihetta voisi pohtia enemmänkin.
Väsymys, nälkä ja muut perustarpeiden vajeet kiristävät minun pinnan nopeasti. Pinna ei tietenkään veny loputtomiin, joten myös runsas kiukuttele saa pään välillä räjähtämään. Listalle pääsi vielä minun oma tarvitsevuus. Toki osan siitä voi laskea perustarpeiksi, mutta aiemmin tarkoitin enemmänkin fyysisiä tarpeita. Nyt enemmän muita.
Huomaan usein olevani kiukkuinen, kun tarvitsen omaa aikaa, kun tarvitsen halauksen, kun tarvitsen syliä, kun tarvitsen huomiota jne.. Tämän voisi tiivistää omaan tarvitsevuuteen. En jaksa lasten kiukuttelua, kun omat tarpeeni nousevat etualalle. Silloin minun on vaikea asettaa niitä sivuun ja kestää lapsen tarvitsevuutta.
Äitinä oleminen on luonnollisesti paljon lasten tarpeiden täyttämistä ja on tietenkin ymmärrettävää, että omat tarpeet joutuvat usein odottamaan. Minun tarpeitani ei ole koskaan liiemmin noteerattu ja tyydytetty, mutta nyt siihen olen toivonut muutosta. Nämä kaksi osuvat törmäyskurssille, koska tällä hetkellä oma tarvitsevuuteni on suurempi kuin niiden täyttyminen. Tilanne vaatii minulta enemmän sopeutumista ja opettelua kuin lapsettomana.
Kun tein oivalluksen, miksi en aina kestä kiukunpuuskia, minun ei tarvinnut soittaa miehelle, kun lapset seuraavan kerran kiukuttelivat. Jaksoin yllättävän hyvin. Sain siirrettyä omat tarpeeni sivuun ja annettua lapsilleni tarvitsemansa. En silti kokenut joutuvani luopumaan mistään, vaan annoin lapsilleni tarvitsemansa täydellä sydämellä. Miehelle tulee soitettua vastaavissa tilanteissa usein, koska haluan ymmärrystä, huomiota ja kiitosta. Nyt minun ei tarvinnut soittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti