Surupohdinnat jatkuivat tänään musiikkia kuunnellessa. Pohdintojen pohjalta päädyin siihen, että surun tunne on minulle yksi tutuimmista tunteista. Tästä syystä musiikin kautta saan otteen tunteesta. Toisin kuin monista muista tunteista.
Musiikin kautta pääsen surun tunteeseen hyvin käsiksi, jos kappale vain nostaa tunteet pintaan. Surun tunteen valloilleen päästäminen on vielä hankalaa, mutta usein saan tunteesta ja sen taustoista kiinni.
Muutamaa viimeaikoina tunteita herättänyttä kappaletta yhdistää surun lisäksi luopuminen. Kuunnellessani toista näistä, ajatuksia virtasi päässä. Minulle on sanottu, että minun on vaikea luopua asioista. Tunnistan piirteen, mutta en oikein ole saanut siitä otetta. Tiesin, että piirre on minussa hallitseva, mutta muuta en siitä ole osannut sanoa.
Musiikkia kuunnellessa mietin paljon äitiäni. Olen aina ollut äidin pieni. Hän ei osannut päästää minusta irti, vaan olin kaikkeen liian pieni, liian taitamaton, liian nuori jne.. Näitä ei tietenkään sanottu ääneen, mutta käytöksestä sen huomasi. Kaikessa haluttiin suojella ja tehdä päätökset minun puolestani. Kommunikointikin oli omalaatuista. Äiti mm. lässytti minulle vielä ollessani aikuinen. Tämän taustalla toki on myös äidin taitamattomuus tuoda tunteitaan ja ajatuksiaan julki. Toista sisarustani kohtaan lässytys ei ollut niin vahvaa niin kuin ei mielestäni äidin riippuvuuskaan sisarustani kohtaan.
Muutettuani pois kotoa olin paljon yhteydessä etenkin äitiin. Perheessämme tapahtui jotain, jonka vuoksi yhteydenpito oli tiivistä äitiin. Tiiviistä yhteydenpidosta tuli tapa. Normaali itsenäistyminen ei päässyt vieläkään alkamaan. Muutettuani pois kotoa äitini hermostui tiuhaan yhteydenpitoon ja otti etäisyyttä. Minulle tuli hylätty olo. Minun olisi pitänyt nuoruudessa ottaa irtiotto, mutta sitä ei minulle sallittu. On niin väärin, että äiti teki sen enkä minä. Hylkäämiseen palaan, kunhan aihe tulee käsittelyn alle.
Yllä kirjoittamalla tarkoitan sitä, ettei minulle annettu mahdollisuutta irrottautua äidistä ja kokeilla siipiäni. En oppinut lapsuudessani luottamaan itseeni. Ihmissuhteissa olen usein riippunut toisessa ihmisessä, koska en ole oppinut arvostamaan itseäni ja tekemään ratkaisut niin kuin parhaaksi näen. En siis oppinut luopumaan ja antamaan periksi. Takerrun siihen mihin vain voi takertua. Luopumisen vaikeus koskee muitakin osa-alueita kuin ihmissuhteita, mutta ihmissuhteissa piirre on ollut hallitseva.
Näiden ajatusten myötä tulee mieleen, että pitäisikö minun nyt luopua jostakin ihmissuhteesta. Ystävyyssuhteita olen karsinut ja mietin edelleen osan aitoutta. Irti aion päästää, jos ne vievät enemmän kuin antavat. Parisuhteestani en halua päästää irti, mutta siihen saatan päätyä, jos muutosta ei tapahdu.
Nämä aiheet tuovat surun tunteen pintaan, koska en haluaisi, että minua saa kohdella miten vain. Haluan arvostaa itseäni ja luopua ihmissuhteista, jotka imevät minusta liikaa energiaa. Olen aiemmin hyväksynyt huonoa kohtelua, mutta en enää. Olen mallin saanut kotoa, mutta en halua sitä välittää omille lapsilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti