Tänään on kipristellyt taas vatsaa. Kuunnellessani elimistöäni ajatukset pyörivät kontrolloinnissa.
Olin tänään lasten kanssa liikkeellä, kun kipristely alkoi. Pinna alkoi kiristyä. Mietin syitä nopeaan mielialan muutokseen. Minua alkoi suututtaa, kun lapsi ei totellut minua. Vaikka olen tiennyt, että minun on vaikea sietää lapsen omaa tahtoa, niin nyt näin asian uusin silmin. Ymmärsin todella, että vahvasta kontrollinhalusta on luovutta. Se on parasta sekä itselleni että lapselleni tässä tilanteessa. Minun on vain sopeuduttava siihen, että lapsella on oma tahtonsa. Näiden ajatusten myötä tunsin kuinka lupasin itselleni muuttua tässä asiassa.
Pohdintojen aikana oli lähellä purskahtaa itkuun, mutta julkisella paikalla yritin pidättää itkua. Itku olisi tehnyt hyvää. Se olisi voinut olla silaus päätökselleni hillitä kontrollointiani lapsiani kohtaa. Syitä miksi itku tuli pintaan, olivat paha mieli lasten vuoksi sekä kontrollinhalun herättämä paha olo. Miksi toimin näin, jos se ei tee minulle eikä lapsilleni hyvää?
Hallinnasta luopuminen ei todennäköisesti ulottunut joka asiaan, vaan vain lapsiini. Mielessäni kävi, että miestäni kohtaan pitäisi myös hellittää kontrollia. Niitä pohdintoja en samalla käynyt. Myönsin silti itselleni, että mahdollisimman pian pitää tähänkin tarttua. Olen hyvä manipuloimaan ja mies toimii toiveideni mukaan. En halua tätä, mutta en täysin osaa vielä päästää irti. Nykyään usein tiedostan, että tässä pitäisi toimia toisin, mutta joku estää toimimasta. Askel se on tuokin eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti