Miksi tekeminen menee läsnäolon ja olemisen edelle?

Lapsia nukuttaa tunteet olivat pinnassa. Otti päähän, että taas päivä meni siten, etten kunnolla ollut lapsille läsnä. En niin paljon kuin olisin halunnut. Olin pettynyt itseeni niin kuin viimepäivät olen ollut tämän asian tiimoilta.

Tutut nukuttamisen haasteet olivat pinnassa. Nukuttamisen lomassa mieleeni nousi ajatus, että minulla tekeminen menee läsnäolon edelle. Miksi? Olemalla en saa hyväksyntää, jota kovasti kaipaan. En ole hyväksytty sellaisena kuin olen, joten yritän saada tekemällä hyväksyntää. En pysty hyväksymään itse itseäni, vaan kaipaan hyväksyntää muilta. Tästä syystä en voi sallia itselleni vain olemista ja läsnäoloa. Hyväksyntä on saatava hinnalla millä hyvänsä, vaikka ainoa tarvittava hyväksyntä olisi minun oma hyväksyntä.

Haluan olla läsnä, mutta en kykene, kun on paljon asioita hoidettavana. Velvollisuus kutsuu enkä silloin pysty ajattelemaan, mikä oikeasti on minulle ja läheisilleni parasta. Automaattipilootti menee päälle, kun on tekemistä. Nyt minulla on mahdollisuus muuttaa toimintaa, kun ymmärrän, että haen teoilla hyväksyntää. Katsotaan kuinka käy.

Yksinäisyyden tuntemukset haluavat tulla käsittelyyn

Keho on viestinyt viikonloppuna paljon. Se on halunnut nostaa käsittelyyn yksinäisyyden ja hylkäämisen kokemukset.

Olen viettänyt viime kuukaudet paljon itsekseen. Yritin tälle viikonlopulle saada jotakin tekemistä, koska kaipaan ihmisiä ympärille. Monet yritykset kariutuivat, joten olen ollut tahtomattani paljon yksin. 

Tiedän, että minun on löydettävä paikkani ihmisten keskeltä. Sellainen paikka, jossa tunnen olevani kotona. Tiedän, että joudun tästä syystä päästämään irti joistakin ihmissuhteista ja sitä olen tehnytkin. Olen miettinyt, mistä saisin omannäköisiä ihmisiä tilalle. Se asia menee nyt omalla painollaan. Se mitä tämä viikonloppu yrittää minulle antaa tähän asiaan liittyen on, käsitellä yksinäisyyden kokemukset ja olla sinut yksinolemisen kanssa. Jos en näitä käy läpi, en saa yhteyttä ihmisiin, koska en ole yhteydessä itseeni.

Tänä viikonloppuna olen kokenut paljon tunteita. Olen ollut monesti lähellä soittaa jollekin, koska en kestä tunteitani yksin. Ymmärsin, etten koskaan pääse tunteiden kanssa sinuiksi, jos en vain kohtaa niitä itse. Päätin kestää ne ja olenkin kestänyt. Pahinta on se, kun en pysähdy niitä kuuntelemaan, vaan pakenen tekemiseen. Toinen vaikea tilanne on purkaa ne. Viikonloppu ei tältä osin ole ollut helppo, koska tunteita on tullut paljon. 

Uskaltamalla kuulla sisäiset viestini olen uskaltanut kohdalla itseäni. Olen seisonut omilla jaloillani enkä takertunut toiseen. En ole palannut läheisriippuvuusmoodiin. Olen ylpeä itsestäni. Minusta tulee itsenäinen. Se on saanut minut jaksamaan. En halua enää elää niin kuin ennen.

Yksinoleminen on nostanut tunteita yksinäisyydestä. Sain kehon kautta yhteyden lapsuuteen. Siihen, että minut on jätetty lapsena liian yksin. Keho on nyt ollut kovin jännittynyt, koska tilanne on muistuttanut lapsuuden yksinjäämisen kokemuksia. Nyt minulla ei ole hätää, mutta sisäinen lapseni on hädissään. Se kaipaa muita ihmisiä ympärille, koska minä en ole osannut antaa turvaa. Pakenemalla turvaa se ei ainakaan saa. Kohtaamalla ja siten tunteen vapauttamisella sisäinen lapsi pääsee turvaan. 

Täysin en saanut itseäni ja sisäistä lastani vapautettua yksinäisyydestä, mutta astuin askeleen eteenpäin, kun tunnistin kehon viestit yksinjäämisen peloksi. 

Halu takertua toisiin ihmisiin vaikeiden tunteiden ollessa läsnä

Sisin huutaa toista ihmistä pelastamaan mut. Haluaisin jakaa mielessä olevat asiat ja tunteet jonkun kanssa. Tuntuu vaikealta olla yksin niiden kanssa. Osa on hyviä ja positiivisia asioita ja osa minulle vaikeampia tunteita.

Sillä ei yleensä ole väliä mistä tunteesta on kyse, kun koen oloni epämiellyttäväksi. Olen huono muutosten kanssa, joten muutos tunteissa tuo minulle epämiellyttävän olon.

Haluisin jakaa toisen ihmisen kanssa edellisen postauksen oivalluksia. Kaipaan tukea muutokseen. Kaipaan joltakin "hyvä tyttö" -kannustuksia. "Olet menossa oikeaan suuntaan!" "Ei ole mitään hätää!" "Olet vahva!" "Selviät hienosti!"

Kaipaan tsemppausten lisäksi ennen kaikkea myötätuntoa sitä minua kohtaan, joka on kohdellut minua huonosti. Haluan saada lohdutusta, ymmärrystä ja rakkautta. "Teit parhaasi niillä eväillä, jotka sinulla oli!" "Se on nyt jäänyt menneisyyten ja uusi sinä on syntymässä! " Haluaisin sylin, jossa voisin vain itkeä ja päästää irti tästä. Antaa itselleni anteeksi.

Tässä välissä minun oli pakko pitää tauko kirjoittamisesta. Ajattelin minulle erästä tärkeää ihmistä ja meidän kohtaamista. Pyysin mielikuvassani häntä halaamaan minua pitkään. Hän vastasi minulle: "Totta kai rakas!" Minä vain itkin. Sain välittämistä, rakkautta ja syliä, missä pystyin antaa kaikkien kipujen tulla ja puhdistua. Sen myötä tuli olo, että en tarvitsekaan nyt ketään tähän. Tarvitsin toista purkamaan tunnetaakan, mutta muuten haluankin olla yksin.

Olen iloinen, että tunteiden kohtaaminen ja purkaminen yksin ei enää ole niin ahdistavaa kuin se on ollut. Ehkäpä pikkuhiljaa liiallinen tarve tukeutua toisiin ihmisiin alkaa jäädä ja ihmissuhteeni alkavat muuttua tasavertaiseksi rinnallakulkemiseksi. Nyt mielellään haen tukea enkä pysty itse antamaan mitään. Odotan läheisiltäni äidin/isän korviketta. Sellaista, joka ehdoitta antaa tarvitsemani eikä vaadi mitään takaisin. Sitä en halua, koska lohtu on yleensä löydettävä itsestä. En voi olla itsenäinen, jos en osaa seisoa omilla jaloillani. Toki tarvitsen myös muita ihmisiä, mutta on osattava lohduttaa myös itseä ja sitä minä nyt opettelen.

Sisimpäni kuuleminen ruokailussa, liikkumisessa ja elämänrytmissä

Tänään tuli oivallusten suma. Yhdestä asiasta alkoi aueta monta asiaa. Yhteinen tekijä näille oli se, että en ole kuullut tai paremminkin sanottuna uskaltanut kuulla sisimpääni, vaan olen toiminut vastoin itseäni. Vaikka toimintani tarkoituksena ei ole ollut vahingoittaa itseäni, tulen surulliseksi, että toimintani ei ole tehnyt minulle hyvää. 

Olen surenut sitä, etten ole osannut kuulla ruokaan liittyviä tarpeitani. Olen syönyt aivan vääränlaista ruokaa ja aivan liikaa. Nyt ymmärrän, että tässäkin asiassa olen yrittänyt noudattaa yleisesti hyväksyttyjä "terveellisiä elämäntapoja". Kukaan ei voi minun puolestani sanoa, mikä minun keholleni sopii. Jokin ruoka voi olla yleisesti tervellistä, mutta se ei silti välttämättä ole minulle paras mahdollinen. 

Liikunnan kanssa on sama juttu. Olen aiemmin käynyt rankoissa jumpissa, vaikka en ole siitä nauttinut täysin. Olen tuntenut huonoa oloa, mutta ajatellut, että sehän kuuluu asiaan. Kävin myös rauhallisemmilla tunneilla ja niistä nautin. En silti ymmärtänyt, että teen myös liian kovaa treeniä. Nyt olen siirtynyt täysin rauhallisempaan liikuntaan ja se tuntuu hyvältä. Kovempaa liikuntaa tarvitsen, mutta haluan kuunnella kehoa siinäkin asiassa. Se odottakoon vielä minua.

Oivalsi myös sen, että minun elämänrytmini on erittäin rauhallinen. Olen yrittänyt olla tehokas ja tehdä paljon asioita jne... Oikeasti nautin rauhallisista aamuista, lähdöistä ja olemisesta. En ole erityisen liikkuvainen ihminen, vaan kotoilu tai vain vähän tekemistä päivässä ovat minun parhaaksi. Monessa paikassa ravaaminen on vastoin sisintäni. 

Olen yrittänyt venyä näissä kaikissa asioissa ja sitten kiukkuillut, kun en jaksa tai en edes ole halunnut tehdä asioita. En silti ole pystynyt näkemään kiukun taakse, vaan pitänyt kiukusta kovasti kiinni. Nyt minun ei tarvitse enää kiukkuilla, koska ymmärrän, mistä on kyse. Nyt minulla on mahdollisuus muuttaa asioita.

Näissä tapauksissa minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, kuka minä olen ja mikä on minun parhaaksi. En ole uskaltanut poiketa valtavirrasta, koska olen halunnut olla kuin muut. Erilaisuus on ollut pelottavaa ja siksi sisimpäni ei ole päässyt kuuluviin. En ole huonompi ihminen, vaikka 110 ei ole lasissa tai en syö niin kuin tietty ryhmä syö tai en joka päivä käy jossakin aktiviteeteissa. 

Vaikka haluan lopettaa itseni satuttamisen ja pahassa olossa elämisen toisin sanoen haluan kuunnella itseäni, silti tuntuu vaikealta muuttaa asioita (luopua näistä asioista). Mikä tästä kerrasta tekisi erilaisen tai tästä muutoksesta tekisi erilaisen? Olenko oikeasti valmis kuuntelemaan itseäni? Ehkäpä tästä tekee erilaisen oivallukseni. Haluanko elää kuin muut ja "saada hyväksyntää" vai voida aidosti hyvin? Haluan oikeasti elää omannäköinen elämää. Se vaatii muutoksia ja muutokset pinnistelyjä, mutta lopulta kaikki on sen arvoista. Kivusta huolimatta olen kiitollinen, että surun kohtaamisen kautta asian muuttaminen on nyt mahdollista. Lopulta voimat kasvavat, kun enää ei tarvitse kuluttaa energiaa itseni pakenemiseen.

Kaipuu yhteyteen ja omieni joukkoon

On ihanaa huomata, kuinka intuitio kasvaa. Olen alkanut nähdä asioita selvemmin. Huomaan kaipaavani ihmisiä ympärille, vaikka toisaalta kaipaan paljon yksinoloa. Toisinaan riittää, että saan olla yksin, mutta olen ihmisten ympäröimänä. Suurin yksinäisyys valtaa mieleni silloin, kun olen ollut paljon kotona tai iltaisin, kun lapset ovat isänsä luona. Silloin kaikki pelot hiipivät kaapista.

Yksinolo tuntuu kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta silloin, kun en koe saavani toisilta ihmisiltä sitä, mitä tarvitsen. En enää halua ihmisiä ympärilleni vain siksi, etten pysty olemaan itseni kanssa. Nyt minulla on kaipuu itseni kaltaisten seuraan, yhteyteen. Haluan tuntea olevani kuin kotona. Haluan ihmisiä ympärille, jotka kannustavat minua olemaan minä ja tukevat kasvussani. Ihmisiä, jotka antavat itsestään, avaavat itseään. Olen ottanut askelia siihen suuntaan ja se tuntuu hyvältä.

Yksinäisyyden teema nousee myös lapseni kautta. Minun on vaikea saada häneen yhteyttä, mistä olen erittäin surullinen. Haluan kovasti sitä, mutta pakenen jotakin puolia itsessäni, kun pakenen häntä. En vain ole saanut otetta, mitä pakenen. Onko se juuri yhteydettömyyttä? Enkö kestä sitä, ettei minulla ole yhteyttä häneen ja samalla itseeni?

Päästän irti itseni rankaisemisesta ja sallin rakkauden ja yhteyden tulla elämääni

Irtipäästämisen teema nousee tiuhaan elämässäni. Huomaan, etten osaa päästää irti siitä, että sallisin elämääni hyvää, vaan lietson kurjia ajatuksia. Vaikka näen, että asiat ovat oikeastaan hyvin eikä syyttä pelkoon ole, mietin pelkoon liittyviä ajatuksia. Tällä hetkellä pinnassa on sairastuminen.

Tiedän, että jotakin häikkää tällä hetkellä on ja olen menossa siksi lääkäriin. Mieleni haluaa kehittää minulle mitä ikävimpiä juttuja, vaikka uskon asian olevan pieni. Rankaisen itseäni ajatuksillani.

Minua pelottaa päästää irti siitä, että minä sairastun. Kyllä, se pitää paikkaansa. Vaikka alan nähdä vahvemmin itseni terveenä ja oikeuteni olla terve, ajatus sairauksista välähtää mielessä. Koen, että ne ovat viimeisiä yrityksiä pitää kiinni siitä, että sairastun vakavasti. Nyt on aika päästää uskomuksista irti. On aika sallia itselleni terveellinen elämä ja lupa nauttia siitä. Tiedän olevani muutoksen portissa ja tiedän minulla olevan rohkeus siihen. Nyt vain päästän irti, päästän irti, päästän irti.

Koen, että päästän samalla irti isosta osasta entistä elämääni. Irtipäästämisen myötä sallin hyvän tulevan elämääni laajemminkin. Alan rakastaa itseäni sen sijaan, että rankaisisin itseäni. Anna anteeksi itselleni ja olen armollisempi itselleni kuin mitä olen ollut. Hyvän on aika virrata elämääni laajasti. Rakkaus ja yhteys ovat tervetulleita elämääni. 

Rauhoittuminen ja valon näkeminen myös pimeydessä

Minulla on ollut suuria vaikeuksia yhden lapsen nukuttamisen kanssa. Aiemmin ajattelin, että hän yrittää kaivaa minusta tunteita esiin. Välillä hän ehkä tekee sitäkin, mutta nyt ymmärsin hänen yrittävän saada minut rauhoittumaan. Koska minä en ole rauhoittunut, ei hänkään rahoitu.

Eron jälkeen minulla on ollut usein tunteita pinnassa, mitkä lapseni aistivat. En ole osannut rauhoittaa itseäni, vaan tunteet vievät mennessään. Etenkin iltaisin kaipaan omaa aikaa ja silloin rauhoittuminen on vaikeaa, kun haluan saada lapset äkkiä nukkumaan, jotta pääsen purkamaan omia tunteitani.

Minulla on tapana jäädä tunteisiin kiinni ja etenkin niihin "negatiivisiin". Haluan rangaista itseäni tai sitten pelkään olla hyvässä oloissa, vaikka onkin elämässä vaikeaa. Tuntuu hyvältä, että keskimmäinen lapsista haluaa auttaa minua. Minun on aika oppia rauhoittumaan tunteitani huolimatta. Sitä minä haluankin ja usein se nykyään on mahdollista, mutta en vain hakua päästä tunteesta irti.

Olen tottunut olemaan "reppana", joten asetun mielelläni uhrin rooliin. On helpompi pitää kiinni lapsuudessa opitusta mallista kuin päästää siitä irti. En enää tarvitse sitä. Nyt tunteet saavat tulla ja mennä. Minä ansaitsen elämääni iloa ja rakkautta. Vaikka on vaikeita asioita elämässäni, voin silti nähdä myös valoa.

Myötätuntoa äitiäni kohtaan

Olen surullinen, kun ajattelen äitiäni. Harmittaa äidin puolesta, ettei hän pysty kohtaamaan asioita. Olen alkanut hyväksyä, että äitini on sellainen. Vaikka toivoisin äidin muuttuvan hänen itsensä takia, en voi sitä tehdä hänen puolestaan. Tuntuu pahalta, että hän elää valheessa.

En enää ajattele vain itseäni, kun ajattelen äitiäni. Tokikaan se ei ole muuttunut, että olisin toivonut itselleni erilaista lapsuutta. Nyt pystyn näkemään asioita entistä enemmän etäämmältä, mikä auttaa hyväksymään asioita. Äitini on vielä enemmän solmussa itsensä kanssa kuin minä. Minä sentään halun kohdata asiat ja muuttaa niitä.

Päästän irti odotuksistani äitiäni kohtaan. Haluan hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. En enää odota äidiltäni mitään (?). Odotukseni ja niiden täyttymättömyys kuluttavat minua. Oivallusteni myötä olen alkanut tuntea myötätuntoa äitiäni kohtaan, kun aiemmin olin vihainen, ettei hän täyttänyt toiveitani ja tarpeitani.

Näiden oivallusten myötä ymmärrän myös exää ja meidän suhdetta paremmin. Hänessä on paljon samaa kuin äidissäni. Hänkään ei pysty kohtaamaan vaikeita asioita. Minä haluan hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Samalla päästän taas hänestä irti. Olemme taas askeleen kauempana suhteestamme.