On ihanaa huomata, kuinka intuitio kasvaa. Olen alkanut nähdä asioita selvemmin. Huomaan kaipaavani ihmisiä ympärille, vaikka toisaalta kaipaan paljon yksinoloa. Toisinaan riittää, että saan olla yksin, mutta olen ihmisten ympäröimänä. Suurin yksinäisyys valtaa mieleni silloin, kun olen ollut paljon kotona tai iltaisin, kun lapset ovat isänsä luona. Silloin kaikki pelot hiipivät kaapista.
Yksinolo tuntuu kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta silloin, kun en koe saavani toisilta ihmisiltä sitä, mitä tarvitsen. En enää halua ihmisiä ympärilleni vain siksi, etten pysty olemaan itseni kanssa. Nyt minulla on kaipuu itseni kaltaisten seuraan, yhteyteen. Haluan tuntea olevani kuin kotona. Haluan ihmisiä ympärille, jotka kannustavat minua olemaan minä ja tukevat kasvussani. Ihmisiä, jotka antavat itsestään, avaavat itseään. Olen ottanut askelia siihen suuntaan ja se tuntuu hyvältä.
Yksinäisyyden teema nousee myös lapseni kautta. Minun on vaikea saada häneen yhteyttä, mistä olen erittäin surullinen. Haluan kovasti sitä, mutta pakenen jotakin puolia itsessäni, kun pakenen häntä. En vain ole saanut otetta, mitä pakenen. Onko se juuri yhteydettömyyttä? Enkö kestä sitä, ettei minulla ole yhteyttä häneen ja samalla itseeni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti