Olen surullinen, kun ajattelen äitiäni. Harmittaa äidin puolesta, ettei hän pysty kohtaamaan asioita. Olen alkanut hyväksyä, että äitini on sellainen. Vaikka toivoisin äidin muuttuvan hänen itsensä takia, en voi sitä tehdä hänen puolestaan. Tuntuu pahalta, että hän elää valheessa.
En enää ajattele vain itseäni, kun ajattelen äitiäni. Tokikaan se ei ole muuttunut, että olisin toivonut itselleni erilaista lapsuutta. Nyt pystyn näkemään asioita entistä enemmän etäämmältä, mikä auttaa hyväksymään asioita. Äitini on vielä enemmän solmussa itsensä kanssa kuin minä. Minä sentään halun kohdata asiat ja muuttaa niitä.
Päästän irti odotuksistani äitiäni kohtaan. Haluan hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. En enää odota äidiltäni mitään (?). Odotukseni ja niiden täyttymättömyys kuluttavat minua. Oivallusteni myötä olen alkanut tuntea myötätuntoa äitiäni kohtaan, kun aiemmin olin vihainen, ettei hän täyttänyt toiveitani ja tarpeitani.
Näiden oivallusten myötä ymmärrän myös exää ja meidän suhdetta paremmin. Hänessä on paljon samaa kuin äidissäni. Hänkään ei pysty kohtaamaan vaikeita asioita. Minä haluan hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Samalla päästän taas hänestä irti. Olemme taas askeleen kauempana suhteestamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti