Taas olen monttu auki elämän kanssa. Elämä todellakin tuo eteen asioita, joita ei ole käsitellyt. Huomaan kieltäneeni erään vahvan suvussani kulkevan asian. Olen paennut ja piilottanut tuota osaa itsessäni. En halua sitä yleensä korostaa tai tuoda edes julki. Olen saanut kuulla siitä asiasta negatiivisessa sävyssä, mikä on saanut minut unohtamaan koko asian niin pitkälle kuin se on mahdollista.
Suvussa kulkeva piirre on niin vahva, etten voi sitä kieltää itsesessäni enkä itseltäni. Elän valheessa, jos en kohtaa asiaa ja hyväksy sitäkin osaksi itseäni. Puhun hyvin vahvasta asiasta, joten se voi myös muuttaa elämääni. Sitä minä todellakin pelkään. En enää jaksaisi muutoksia etenkään isoja.
Kohtaamalla ja hyväksymällä asia osaksi itseäni pääsen lähemmäksi sitä, kuka olen ja elämään totudellista elämää. Olisin vain niin valmis asettumaan aloilleni, mutta ehkä olen vielä liian kaukana siitä, kuka olen. Tilanne ei siis mahdollista hetken hengähdystaukoa. Elämä on jatkuvassa muutoksessa, joten se on vain hyväksyttävä. Silti oman paikan löytäminen on se, jota kaipaan.
torstai 25. tammikuuta 2018
lauantai 20. tammikuuta 2018
Näkymätön miesten silmissä
Miehet elämässäni ovat olleet ainakin yhdeltä ominaisuudeltaan samanlaisia. He eivät ole minua huomanneet. He eivät ole kyenneet yhteyteen ja aitoon vuorovaikutukseen niin kuin en minäkään. Olen jäänyt yksin heidän kanssaan.
Eron jälkeen olen viihtynyt yksin ja nauttinut yksin olemisesta vieläpä kokoajan enemmän ja enemmän. Silti minussa on kaipuuta miehen lähelle. Läheisyyttä ei ole paljon ollut eron jäljeen. Olen ollut näkymätön suurimmalle osalle miehistä, enhän ole ollut valmis suhteeseen. Silti oma näkymättömyys on mietityttänyt.
Viime päivien tapahtumasarja on saanut minut tajuamaan, että en ole itkenyt yksinäisyyttä, jota minulla on miehiin liittyen. Olen paremmin onnistunut purkamaan minussa olevaa estyneisyyttä naisten kanssa, mutta miesten kanssa minun on edelleen vaikea olla. Etenkin sellaisten miesten seura tuottaa vaikeuksia, joiden kanssa voin päästä yhteyteen. Pelkään sitä, vaikka sitä haluan. Minulla ei ole mallia siitä, kuinka olla yhteydessä miehen kanssa. Pelkään myös mitä todennäköisemmin rakkautta ja rakastumista. Pelkään myös syvällistä ihmissuhdetta miehen kanssa kaveripohjaltakin. Onhan kaikki tämä minulle vierasta.
Olen kiitollinen, että elämässäni on nyt muutama mies, joiden kanssa näitä selvästikin harjoittelen. Koen itseni pieneksi ja mitättömäksi heidän seurassaan, mutta tiedän myös, että he ovat tukenani tällä matkalla. Haluaisin, että minut vihdoinkin nähdään ja pääsen aitoon yhteyteen ihmisten ja etenkin miesten kanssa.
Eron jälkeen olen viihtynyt yksin ja nauttinut yksin olemisesta vieläpä kokoajan enemmän ja enemmän. Silti minussa on kaipuuta miehen lähelle. Läheisyyttä ei ole paljon ollut eron jäljeen. Olen ollut näkymätön suurimmalle osalle miehistä, enhän ole ollut valmis suhteeseen. Silti oma näkymättömyys on mietityttänyt.
Viime päivien tapahtumasarja on saanut minut tajuamaan, että en ole itkenyt yksinäisyyttä, jota minulla on miehiin liittyen. Olen paremmin onnistunut purkamaan minussa olevaa estyneisyyttä naisten kanssa, mutta miesten kanssa minun on edelleen vaikea olla. Etenkin sellaisten miesten seura tuottaa vaikeuksia, joiden kanssa voin päästä yhteyteen. Pelkään sitä, vaikka sitä haluan. Minulla ei ole mallia siitä, kuinka olla yhteydessä miehen kanssa. Pelkään myös mitä todennäköisemmin rakkautta ja rakastumista. Pelkään myös syvällistä ihmissuhdetta miehen kanssa kaveripohjaltakin. Onhan kaikki tämä minulle vierasta.
Olen kiitollinen, että elämässäni on nyt muutama mies, joiden kanssa näitä selvästikin harjoittelen. Koen itseni pieneksi ja mitättömäksi heidän seurassaan, mutta tiedän myös, että he ovat tukenani tällä matkalla. Haluaisin, että minut vihdoinkin nähdään ja pääsen aitoon yhteyteen ihmisten ja etenkin miesten kanssa.
tiistai 16. tammikuuta 2018
Luottamus, rauha ja lapsenomainen innostus tuntemattomasta muutoksesta
Tunnen kuinka jotain elämässäni alkaa tapahtua. Haluaisin kovasti kirjoittaa siitä, mutta en tiedä mitä. Minulla on vahva tunne kauan odotetusta muutoksesta ja jonkinlaisesta kotiin pääsemisestä, mutta sen tarkemmin en vielä tiedä tulevasta. Jollakin tasolla minulla on olo, että elämäni tulee muuttumaan monellakin tavalla. Uskon ja ennen kaikkea luotan.
Luopumalla minua palvelleista ja aikansa eläneistä asioista (eli käytännössä koko elämästäni) ja välitilassa elämisen jälkeen nyt on aika saada tilalle uutta. Merkit viittaavat vahvasti siihen. Huomaan kuinka olen alkanut kuulla sydämeni toiveita ja luottanut pikkuhiljaa ansaitsevani ne. Usko hyvän kuulumiseen myös minulle avaa ovet moneen. Merkit ovat ilmassa, mutta konkretia puuttuu. Asioiden selkiytyminen on vahvimmista merkeistä, että saan haluamani. Tuntuu uskomattomalta, että voin oikeasti saada joitakin asioita, mutta silti minussa on rauha ja luottamus, jopa lapsenomainen innostus.
Voih, en malta odottaa mitä elämä tuo tullessaan.
Vetovoiman laki luopumisessa
En aiemmin ymmärtänyt luopumisen merkitystä. Se oli minulle vain tuskaa, kun joku päättyi ja oli aika päästää irti. Vasta nyt alan ymmärtää luopumisen rikkauden. Toki eron myötä aloin saada jotakin kuvaa siitä, mitä luopuminen voi antaa tilalle. Tänään pääsin astetta syvemmälle.
Irtipäästämällä luovun jostakin, joka ei palvele minua tai ole minua enää. Kun annan sen jatkaa elämää, elän enemmän omannäköistä elämää. Se taas auttaa vetämään puoleeni lisää asioita, jotka ovat minua. Mitä enemmän elän omannäköistä elämää, sen onnellisempi olen. Sain konkreettisesti elämässäni tuntea tämän tänään ja se tuntui hyvältä. Sain luottamusta siihen, että seuraan omaa polkuani siitä viis, mitä muut ajattelevat.
Irtipäästämällä luovun jostakin, joka ei palvele minua tai ole minua enää. Kun annan sen jatkaa elämää, elän enemmän omannäköistä elämää. Se taas auttaa vetämään puoleeni lisää asioita, jotka ovat minua. Mitä enemmän elän omannäköistä elämää, sen onnellisempi olen. Sain konkreettisesti elämässäni tuntea tämän tänään ja se tuntui hyvältä. Sain luottamusta siihen, että seuraan omaa polkuani siitä viis, mitä muut ajattelevat.
Oivalluksia kiitollisuudesta
Yllätyksiä elämässä. Intuitio on vienyt minua uuden asia äärelle. Kiitollisuuden äärelle. Olen ajatellut olevani hyvä kiittämään siitä hyvästä, mitä olen saanut. Tottahan se on, mutta.... niin mutta se ei ole lähtenyt kiitollisuudesta, vaan pelosta. Pelosta, mitä minusta ajatellaan, jos en kiitä. Pelosta, että minut hylätään, jos en kiitä. Aito kiitollisuus on ollut kaukana kiitoksessa.
Ympärilleni on alkanut tulla ihmisiä, jotka aidosti sydämestä antavat minulle. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei minulle ole luontevaa kiittää tai edes ottaa hyvää vastaan. En lähde siihen keskusteluun mukaan, jos joku puhuu minusta kauniisti. En kestäisi sitä, joka sen myötä nousee pintaan. Suru, että joku oikeasti näkee minut hyvänä ja haluaa aidosti hyvää. Surua, että tätä olen jäänyt vaille ja tätä minä haluan.
Minun on helpompi itselleni jollakin tasolla myöntää, että tätä haluan, kuin muille. Tunnetasolla en kuitenkaan vielä täysin tai usein pysty sitä myöntämään itsellenikään, vaan mieluummin pakenen.
Kaiken tämän pohdinnan myötä minussa herää kysymys. Jos en pysty kiittämään hyvästä, jota saan, voinko vetää puoleeni hyviä asioita. Eihän pelko tuo sydämeni toiveita, vaan pelkojani elämään.
Kuinka antautua sille hyvälle, mitä ansaitsen ja mitä elämällä olisi tarjottavana? En tiedä vastausta. Ainoa asia joka voi viedä lähemmäksi itseäni on kohdata tunteeni. Myöntää, että tämä koskettaa minua ja se on minulle tärkeä. Myöntää, että olen aidosti kiitollinen. Voisitko elämä tuoda minulle lisää elämään hyviä asioita jotta voin opetella kiitollisuutta? Olisin valmis avautumaan sille hyvälle ja näyttämään sen ulospäin. Haluan elämän täyttyvän kiitollisuudesta ja kiitollisuuden kyynelistä.
Jos en aidosti näe hyviå puoliami, voinko vetää puoleeni sydämen toivetta koska pelkään
Ympärilleni on alkanut tulla ihmisiä, jotka aidosti sydämestä antavat minulle. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei minulle ole luontevaa kiittää tai edes ottaa hyvää vastaan. En lähde siihen keskusteluun mukaan, jos joku puhuu minusta kauniisti. En kestäisi sitä, joka sen myötä nousee pintaan. Suru, että joku oikeasti näkee minut hyvänä ja haluaa aidosti hyvää. Surua, että tätä olen jäänyt vaille ja tätä minä haluan.
Minun on helpompi itselleni jollakin tasolla myöntää, että tätä haluan, kuin muille. Tunnetasolla en kuitenkaan vielä täysin tai usein pysty sitä myöntämään itsellenikään, vaan mieluummin pakenen.
Kaiken tämän pohdinnan myötä minussa herää kysymys. Jos en pysty kiittämään hyvästä, jota saan, voinko vetää puoleeni hyviä asioita. Eihän pelko tuo sydämeni toiveita, vaan pelkojani elämään.
Kuinka antautua sille hyvälle, mitä ansaitsen ja mitä elämällä olisi tarjottavana? En tiedä vastausta. Ainoa asia joka voi viedä lähemmäksi itseäni on kohdata tunteeni. Myöntää, että tämä koskettaa minua ja se on minulle tärkeä. Myöntää, että olen aidosti kiitollinen. Voisitko elämä tuoda minulle lisää elämään hyviä asioita jotta voin opetella kiitollisuutta? Olisin valmis avautumaan sille hyvälle ja näyttämään sen ulospäin. Haluan elämän täyttyvän kiitollisuudesta ja kiitollisuuden kyynelistä.
Jos en aidosti näe hyviå puoliami, voinko vetää puoleeni sydämen toivetta koska pelkään
perjantai 5. tammikuuta 2018
Oma heimoni
Yksi ympyrä sulkeutui. Tämän oven mentyä kiinni olen valmis toivottamaan heimoni tervetulleeksi elämääni koska vain. Minä tämä heimo on ja millaista heimoa toivon itselleni?
Minulle heimo on kuin perhe, mutta se ei ole ydinperhe eikä se välttämättä koostu verisukulaisista. Se kuitenkin tietyllä tavalla on sama asia. Se on ryhmä, jossa tunnen olevani kuin kotona. He hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen ja minä heidät. Olemme läheisiä ja kuljemme rinnalla, mutta meillä ei ole velvollisuuksia ja odotuksia toisiamme kohtaan. Me vain olemme.
Me annamme toisillemme paljon olemalla niitä keitä me olemme. Tuemme ja kannustamme toisiamme omien voimiemme mukaan. Haluamme aidosti toisillemme hyvää eikä toisten onni ole muilta pois. Ennen kaikkea haluamme auttaa toisiamme kasvamaan ja toteuttamaan itseämme.
Meillä ei ole kuoria toistemme edessä, vaan olemme paljaita ja avoimia. Saamme olla niitä ketä me olemme ja olemme silti hyväksyttyjä ja rakastettuja.
Heimoon kuuluu sekä naisia että miehiä. Pyyteetön rakkaus yhdistää meitä. Me voimme nähdä erilaisilla kokoonpanoilla ja vietämme aikaa eri tavoin. Kaikki perustuu fiilikseen, vapaaehtoisuuteen ja ennen kaikkea pyyteettömään rakkauteen. Yhteydenpito perustuu aitoon haluun tulla kuulluksi ja nähdyksi sekä kuulla ja nähdä toiset juuri sellaisena kuin he ovat. Heimon kesken on helppo olla omana itsenä.
Vihdoinkin olen kahleista vapaa ja valmis ottamaan tämä vastaan. Tuokoon elämä minulle yhteenkuuluvuutta, yhteyttä, pyyteetöntä rakkautta ja kotiin pääsyn. Kiitos!
Minulle heimo on kuin perhe, mutta se ei ole ydinperhe eikä se välttämättä koostu verisukulaisista. Se kuitenkin tietyllä tavalla on sama asia. Se on ryhmä, jossa tunnen olevani kuin kotona. He hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen ja minä heidät. Olemme läheisiä ja kuljemme rinnalla, mutta meillä ei ole velvollisuuksia ja odotuksia toisiamme kohtaan. Me vain olemme.
Me annamme toisillemme paljon olemalla niitä keitä me olemme. Tuemme ja kannustamme toisiamme omien voimiemme mukaan. Haluamme aidosti toisillemme hyvää eikä toisten onni ole muilta pois. Ennen kaikkea haluamme auttaa toisiamme kasvamaan ja toteuttamaan itseämme.
Meillä ei ole kuoria toistemme edessä, vaan olemme paljaita ja avoimia. Saamme olla niitä ketä me olemme ja olemme silti hyväksyttyjä ja rakastettuja.
Heimoon kuuluu sekä naisia että miehiä. Pyyteetön rakkaus yhdistää meitä. Me voimme nähdä erilaisilla kokoonpanoilla ja vietämme aikaa eri tavoin. Kaikki perustuu fiilikseen, vapaaehtoisuuteen ja ennen kaikkea pyyteettömään rakkauteen. Yhteydenpito perustuu aitoon haluun tulla kuulluksi ja nähdyksi sekä kuulla ja nähdä toiset juuri sellaisena kuin he ovat. Heimon kesken on helppo olla omana itsenä.
Vihdoinkin olen kahleista vapaa ja valmis ottamaan tämä vastaan. Tuokoon elämä minulle yhteenkuuluvuutta, yhteyttä, pyyteetöntä rakkautta ja kotiin pääsyn. Kiitos!
Tervetuloa heimoni elämääni
Sidos elämässäni on katkennut. Ihmissuhteeni ovat olleet riippuvuussuhteita. Eron myötä katkaisin yhden tärkeän riippuvuussuhteen ja siitä on alkanut olemassa olevien ihmissuhteiden läpikäyminen yksi kerrallaan. Nyt olin tärkeän ystävyyssuhteen parissa.
Olin jo jonkin aikaa kipuillut tätä ystävyyssuhdetta. En voinut siinä hyvin. Ymmärsin, että haluan ihmissuhteen energisoivan puolin ja toisin, mutta viime aikoina sain harvoin iloa elämään tapaamisistamme. Koin, että minulta vaaditiin asioita. En kuullut sisintäni, joten usein suostuin ystäväni tahtoon. Voin pahoin, koska en kuullut itseäni ja pitänyt rajoistani kiinni. En ollut siihen silloin vielä valmis.
Otettuani etäisyyttä aloin nähdä, että monet asiat tapahtuivat tavan vuoksi tai koska ei ollut muuta tarjolla. Nyt minulla oli rohkeutta kuunnella itseäni ja ottaa etäisyyttä. Samalla otin riskin, että tulen hyvätyksi. Se ei silti pelottanut. Muutamat muut ihmiset ovat tehneet minulle samoin ja kipuilujen jälkeen siitä on seurannut paljon hyvää. Arvostan heitä entistä enemmän ja koen yhteyttä heihin aiempaa enemmän.
Kokonaisuuden hahmottuessa aloin ymmärtää, että ystävyyssuhde perustui riippuvuuteen. En halua enkä tarvitse sellaista ihmissuhdetta enää, joten olin valmis ottamaan askeleen kohti omaa voimaani ja samalla riskin tulla hylätyksi.
Elämäni on tullut siihen pisteeseen, ettei minulla enää ole yhtään ihmissuhdetta, joka perustuisi riippuvuuteen. Minulla on ihmissuhteita, mutta olemme yhteydessä fiiliksen mukaan. Ei ole odotuksia ja vaatimuksia toisilta. Enää ei tarvitse ketään kannatella tai kukaan ei kannattele minua. Me seisomme omilla jaloillamme ja nautimme toistemme seurasta, kun se molemmille sopii. Toki tasapainoilen edelleen rajojeni kanssa, mutta eri tavalla.
Tähän pisteeseen pääseminen yllätti minut täysin, koska se tapahtui vaivihkaa. Olin tätä toivonut, mutta en huomannut työstäväni asiaa. Kun olen tähän pisteeseen päässyt, pystyn paremmin tulkitsemaan itseäni ja tunteita ja toimimaan sen mukaan. Nyt kun minulla ei ole enää "kyynärsauvoja", en enää tarvitse ketään kannattelemaan itseäni. Kannattelenhan jo nyt itseäni. Olen avoin uusille ihmissuhteille ja valmis löytämään oman heimoni. Se ei aiemmin ollut mahdollista, koska heimoni tiivis yhteys ei liity riippuvuuteen. Se perustuu ehdottomaan rakkauteen ja hyväksyntään, aitouteen ja yhteyteen.
Tuokoon vuosi 2018 minulle oman heimoni kuin myös Sinulle, jos et ole sitä vielä löytänyt.
Olin jo jonkin aikaa kipuillut tätä ystävyyssuhdetta. En voinut siinä hyvin. Ymmärsin, että haluan ihmissuhteen energisoivan puolin ja toisin, mutta viime aikoina sain harvoin iloa elämään tapaamisistamme. Koin, että minulta vaaditiin asioita. En kuullut sisintäni, joten usein suostuin ystäväni tahtoon. Voin pahoin, koska en kuullut itseäni ja pitänyt rajoistani kiinni. En ollut siihen silloin vielä valmis.
Otettuani etäisyyttä aloin nähdä, että monet asiat tapahtuivat tavan vuoksi tai koska ei ollut muuta tarjolla. Nyt minulla oli rohkeutta kuunnella itseäni ja ottaa etäisyyttä. Samalla otin riskin, että tulen hyvätyksi. Se ei silti pelottanut. Muutamat muut ihmiset ovat tehneet minulle samoin ja kipuilujen jälkeen siitä on seurannut paljon hyvää. Arvostan heitä entistä enemmän ja koen yhteyttä heihin aiempaa enemmän.
Kokonaisuuden hahmottuessa aloin ymmärtää, että ystävyyssuhde perustui riippuvuuteen. En halua enkä tarvitse sellaista ihmissuhdetta enää, joten olin valmis ottamaan askeleen kohti omaa voimaani ja samalla riskin tulla hylätyksi.
Elämäni on tullut siihen pisteeseen, ettei minulla enää ole yhtään ihmissuhdetta, joka perustuisi riippuvuuteen. Minulla on ihmissuhteita, mutta olemme yhteydessä fiiliksen mukaan. Ei ole odotuksia ja vaatimuksia toisilta. Enää ei tarvitse ketään kannatella tai kukaan ei kannattele minua. Me seisomme omilla jaloillamme ja nautimme toistemme seurasta, kun se molemmille sopii. Toki tasapainoilen edelleen rajojeni kanssa, mutta eri tavalla.
Tähän pisteeseen pääseminen yllätti minut täysin, koska se tapahtui vaivihkaa. Olin tätä toivonut, mutta en huomannut työstäväni asiaa. Kun olen tähän pisteeseen päässyt, pystyn paremmin tulkitsemaan itseäni ja tunteita ja toimimaan sen mukaan. Nyt kun minulla ei ole enää "kyynärsauvoja", en enää tarvitse ketään kannattelemaan itseäni. Kannattelenhan jo nyt itseäni. Olen avoin uusille ihmissuhteille ja valmis löytämään oman heimoni. Se ei aiemmin ollut mahdollista, koska heimoni tiivis yhteys ei liity riippuvuuteen. Se perustuu ehdottomaan rakkauteen ja hyväksyntään, aitouteen ja yhteyteen.
Tuokoon vuosi 2018 minulle oman heimoni kuin myös Sinulle, jos et ole sitä vielä löytänyt.
Tilaa:
Kommentit (Atom)