Yllätyksiä elämässä. Intuitio on vienyt minua uuden asia äärelle. Kiitollisuuden äärelle. Olen ajatellut olevani hyvä kiittämään siitä hyvästä, mitä olen saanut. Tottahan se on, mutta.... niin mutta se ei ole lähtenyt kiitollisuudesta, vaan pelosta. Pelosta, mitä minusta ajatellaan, jos en kiitä. Pelosta, että minut hylätään, jos en kiitä. Aito kiitollisuus on ollut kaukana kiitoksessa.
Ympärilleni on alkanut tulla ihmisiä, jotka aidosti sydämestä antavat minulle. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei minulle ole luontevaa kiittää tai edes ottaa hyvää vastaan. En lähde siihen keskusteluun mukaan, jos joku puhuu minusta kauniisti. En kestäisi sitä, joka sen myötä nousee pintaan. Suru, että joku oikeasti näkee minut hyvänä ja haluaa aidosti hyvää. Surua, että tätä olen jäänyt vaille ja tätä minä haluan.
Minun on helpompi itselleni jollakin tasolla myöntää, että tätä haluan, kuin muille. Tunnetasolla en kuitenkaan vielä täysin tai usein pysty sitä myöntämään itsellenikään, vaan mieluummin pakenen.
Kaiken tämän pohdinnan myötä minussa herää kysymys. Jos en pysty kiittämään hyvästä, jota saan, voinko vetää puoleeni hyviä asioita. Eihän pelko tuo sydämeni toiveita, vaan pelkojani elämään.
Kuinka antautua sille hyvälle, mitä ansaitsen ja mitä elämällä olisi tarjottavana? En tiedä vastausta. Ainoa asia joka voi viedä lähemmäksi itseäni on kohdata tunteeni. Myöntää, että tämä koskettaa minua ja se on minulle tärkeä. Myöntää, että olen aidosti kiitollinen. Voisitko elämä tuoda minulle lisää elämään hyviä asioita jotta voin opetella kiitollisuutta? Olisin valmis avautumaan sille hyvälle ja näyttämään sen ulospäin. Haluan elämän täyttyvän kiitollisuudesta ja kiitollisuuden kyynelistä.
Jos en aidosti näe hyviå puoliami, voinko vetää puoleeni sydämen toivetta koska pelkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti