Väsymys on painanut tänään. Siihen nähden, miten aiemmin on mennyt väsyneenä, nyt on ollut hyvä päivä. Lasten kanssa monesti se on ollut erityisen rankkaa, kun en ole osannut ottaa tilaa itselleni ja tarpeilleni. Tänään on ollut väsymykseen liittyvää kiukkua ja ehdottomuutta. Olen kuitenkin osannut paremmin pysähtyä asioiden äärelle ja korjata tilanteet mielestäni mallikkaasti. Aivan uudella tavalla on auennut se, mitä asioiden takana on. Olen osannut sanottaa lapsille, että minua kiukuttaa, kun he eivät pidä sovitusta kiinni tai mitä se ikinä onkaan. Olemme saaneet tänään hyviä keskusteluja.
Olen myös pystynyt antamaan, itselleni lempeyttä virheitäni kohtaan. Eihän ne virheet hyvälle tunnu, mutta tekemättömäksi niitä ei saa. Samalla olen alkanut tuntea, kuinka aidosti haluan lapsille hyvää. Meditoidessa itkin, kuinka koen, että lasten isän kanssa olisi mahdollista luoda jotain kauniimpaa vanhemmuutta kuin mitä nyt on. Yleisesti asiat hoituvat. Unelmanani olisi jotain suurempaa, lämpimämpää ja kauniimpaa. Valitettavasti en koe siinä onnistuvani, joten tehtävänäni on osata luopua siitä unelmasta. Yksin voin tehdä oman osuuteni, mutta yhteistä vanhemmuutta en pysty luomaan yksin. Sitä surua en ole täysin surru vielä. Päästänyt irti lopullisesti unelmasta. Tuntuu, että olen siinä lähellä. Voin luottaa, että voin tehdä yksinkin paljon. Antaa rakkautta, lämpöä, syliä ja läheisyyttä. Antaa lapsille tila olla sitä, mitä ne ovat. Hyväksyä ne sellaisena kuin ne ovat. Sekin on paljon. Se on vain minun käsissäni eikä sitä kukaan voi viedä minulta pois. Sille antaudun tästä edespäin.
Haluan tähän vielä lisätä, että tässä saattanee nousta myös suvun juttuja. Heidän pettymyksiä omassa vanhemmuudessa ja niistä irtipäästämistä. En suoranaisesti tunnista tätä, mutta koska se tuli mieleen, koen tärkeäksi sen myös kirjoittaa. En voi tietää, mutta koen, ettei edelliset sukupolvet ole osanneet tätä käsitellä.
