Kiitollinen vanhemmuuden jakamisesta exän kanssa

En ole paljon kirjoitellut suhteestani exään. Käsittelin sen pitkälle jo siinä vaiheessa, kun pohdin eropäätöstäni. Vaikka erosimme puolisoina, elämämme jatkuu lasten vanhempina.

Eron ja etäisyyden myötä olen alkanut nähdä exää uudella tavalla. Ymmärrän odottaneeni häneltä liikoja ja yritin muuttaa häntä. Toivoisin toki joidenkin asioiden olevan eri tavalla hänen osaltaa kuin ne ovat, mutta olen ymmärtänyt omat vääristyneet ajatukset. En voi muuttaa toista enkä odottaa asioita, voin vain hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Minä voin muuttaa vain itseäni. Näiden ymmärtäminen on auttanut minua suhtautumaan häneen myötätuntoisemmin ja neutraalimmin kuin aiemmin. Oivallukseni on myös auttanut näkemään meidät vahvemmin erillisinä ihmisinä, johon ei aiemmin kyennyt.

Erillisyyden ymmärtäminen on auttanut minua näkemään hänessä myös hyviä asioita sen sijaan, että näkisin vain puutteet ja erilaisuutemme. Osaan arvostaa entistä enemmän ennen kaikkea hänen erilaisuutensa hyviä puolia, jotka näkyvät ennen kaikkea lasten kanssa. Olen myös erittäin kiitollinen siitä, ettei me juurikaan tapella lasten asioista ja voimme viettää aikaa myös yhdessä. Vaikka me ei oltu luodut toisillemme, me jatkamme vanhemmuutta hyvässä hengessä.

Omien tarpeiden kuuleminen ihmissuhteissa

Ihmissuhteet ja nimenoman ystävyyssuhteet ovat mietityttäneet minua viimepäivinä. Ystäväni oli lähiaikoina erityisen aktiivinen suuntaani, mikä alkoi minua ahdistaa. Pidin tietynlaista etäisyyttä, mutta en silti saanut kiinni, mistä oli kyse. Toivon ystävien olevan enemmän yhteydessä ja kertovan omista kuulumisistaan. Sitten kun näin on, alan ahdistua.

Minulla on myös uusi tuttava, josta sain kuvan, että hän viihtyy seurassani. Minulla ei kuitenkaan ole suurta vetoa hänen seuraansa. Toiveiden ristiriita aiheutti minussa ahdistusta.

Molemmissa tapauksissa ahdistus johtunee siitä, että minun on rajattava yhteydenpitoa eli kerrottava, etten nyt kaipaa vuorovaikutusta heidän kanssaan. Ahdistun siitä, mitä rajaaminen ja torjuminen toisessa aiheuttaa. Toisen reaktio pelottaa minua, koska en ole tottunut ottamaan vastaan aikuisen kiukkua ja pettymystä, joka on seurausta minun toiminnasta. Olen koko elämäni vältellyt tilanteita, joissa en ajattele toista, vaan itseäni. Pelkään, etteivät he ymmärrä minua ja lopulta hylkäävät minut. Onhan se minun pahin pelkoni. Vaikka asia tuo edelleen jännitystä, olen silti valmis ottamaan riskin. Haluan olla vapaa tekemään niin kuin itse parhaimmaksi koen, joten otan riskin.

Kirjoittaminen avasi pääsyn myös pelkooni menettää itseni ja sulautua toiseen ihmiseen, jos en kerro omista tarpeistani. Haluan olla minä, erillinen, itsenäinen ja vapaa. Haluan elämääni rinnallakulkijoita, en enää ripustautujia. Toisen kiinnostus jakaa asioita kanssani tai tavata ei toki tarkoita läheisriippuvuutta, mutta se on pelkoni ja toisten kiinnostus herättää tähän liittyvät menneisyyden haamut. Haluan kuulla itseäni ja toimia sen mukaan enkä peloista käsin. Se että ymmärrän tämän, auttaa minua siinä, etten kiukustu. Jos en kuuntele itseäni, tulen kiukkuiseksi. Minä en kuitenkaan pura sitä ulospäin, vaan käännän sen useammin sisäänpäin ja kärsin siitä itse. Nyt minun on mahdollista nauttia ihmisten seurasta, kun olen kontaktissa heidän kanssaan silloin, kun minusta hyvältä tuntuu. Kiukku estää aitoon kontaktiin ja yhteyteen pääsemisen. Super ihanaa!!! Elämä muuttuu kokoajan mielekkäämmäksi, kun voin vaikuttaa asioihin. Tiedän myös sen, että sisällä oleva voimani tuuppii minua oikeaan suuntaan eli kohta tässäkään asiassa minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia niin kuin minulle on parhaaksi.

Omat tarpeet ja toiselle aidosti antaminen

Päivänvaloon on tulossa iso ja tärkeä asia. Olen koko elämäni sivuuttanut omat tarpeeni, koska olen siihen tottunut. Niille ei ole annettu tilaa. Olen tietoisesti ajatellut, että ei minulla ole väliä, kunhan muut. Sitten välinpitämättömyys on muuttunut vihaksi. Minunkin tarpeillani on merkitystä ja olen sen vahvasti ilmaissut muille. Silti minulta on jäänyt kuulematta, mitkä ovat minun todelliset tarpeet. Olen ollut enemmän kiinnostunut siitä, että toiveeni menevät läpi kuin mitkä minun todelliset tarpeeni ovat.

Nyt pinnassa on surua, että en pysty aidosti antamaan toisille ihmisille, koska minun tarpeeni eivät ole tyydytetty. Tulen surulliseksi sekä siitä etten kykene aidosti antamaan kuin myös siitä ettei tarpeitani ole tyydytetty. Jos tarpeeni olisivat tyydytetty, voisin antaa aidosti toisille. Nyt sisäisesti käyn taistelua siitä, että voinko antaa toisille vai onko se minulta pois. Sinällään on ok ajatella, että annanko aidosti toiselle. Pahalta tuntuu se, että joudun puntaroimaan jäänkö niin sanotusti plussan puolelle. Haluan elämän olevan vastavuoroista ja toimia niin kuin sydämessäni parhaimmalta tuntuu.

Olisin valmis tekemään itseni onnelliseksi ja täyttämään omat tarpeeni. En halua jättää sitä muiden vastuulle, koska kukaan muu ei voi sitä tehdä puolestani. Vain kantamalla vastuun itse asiassa voin olla onnellinen. Kun annan itselleni tarpeellisen, voin antaa hyvää myös muille. Haluan molempia sekä parasta itselleni että muille.

Anteeksianto äidilleni

Edellisestä postauksesta minulla lähti aukeamaan asioita.

Kykenemättömyys vihata äitiä tai äidin tekoja avoimesti on siis johtanut siihen, että olen vihannut äidille tärkeitä asioita. Viha on ehkäpä liian vahva sana siihen, miten olen asian ilmaissut. Vastenmielisyys kuvaa sitä paremmin. Viha on kuitenkin se tunne, jota olen tuntenut äidin tekoja kohtaan.

Vastenmielisyys äidille tärkeitä asioita kohtaan on estänyt minua realistisesti arvioimaan omaa mielipidettäni näitä asioita kohtaan. Ei niille ole ollut tilaa, koska en ole pystynyt kohdentamaan vihaani sinne minne se kuuluu eli äitiini. Kun pystyn suuntaamaan tunteeni oikein, jää minulle tilaa nähdä oikea suhtautuminen asiaan. Nyt tämä vihan verho on hieman väistynyt ja olenkin alkanut nähdä asioita toisin.

Nämä kaksi asiaa kytkeytyvät sillä tavoin myös yhteen, että äitini ei ole pystynyt näyttämään aidosti tunteitaan hänelle tärkeitä asioita kohtaan, vaan niihin on liittynyt häpeää. Yritäpä sitten lapsena löytä omat kiinnostuksen kohteet, kun vihaat äidille tärkeitä asioita ja olet oppinut, että itselle tärkeät asiat ovat häpeällisiä. Lisäksi minulla ei ole ollut tilaa omille tarpeilleni, koska isäni tarpeet menivät yleensä edelle. Eipä siis ihme, että minun on ollut vaikea kuulla, mitä MINÄ haluan.

Mielenkiintoista huomata, että olen elämässäni tehnyt sellaisia valintoja, jotka ovat isän kiinnostuksen kohteita. Äitini kiinnostuksen kohteet eivät taas ole kiinnostaneet minua. Nyt kuitenkin joudun huomaamaan, ettei asia välttämättä niin olekaan. Jotkut äidille tärkeät asiat taitavat olla minullekin tärkeitä, mutta en ole kyennyt näkemään sitä, koska en ole pystynyt antamaan äidille hyvää. Estän tällä tavalla antamasta myös itselleni hyvää. 

Eteenpäin meneminen edellyttänee sitä, että kykenen antamaan äidilleni anteeksi, ettei hän pystynyt minun tarpeistani ottamaan vastaan. Jos hän olisi kyennyt ottamaan vihaani vastaan, tilanne olisi toinen. Olisin päässyt erittymään hänestä ja olisin kuullut tarpeeni paremmin. Vieläkin se on mahdollista. 

Olen valmis antamaan anteeksi äidilleni ja myöntämään, että meillä on samoja kiinnostuksen kohteita. Minä myös uskon siihen, että maailmassa on muutakin kuin tämä, mitä me näemme. Tämän nyt näin esimerkkinä.

Vihan ja hyvän sallimisen yhteys

Jokin aika sitten oivalsin, etten oikeasti vihaa sukuani, vaan se viha olikin oikeasti vihaani äitiä kohtaan. Olen vihannut myös asioista, jotka ovat äidille tärkeitä. Sekin viha on kuulunut äidilleni, mutta en ole kyennyt sitä näyttämään hänelle. Hän ei vieläkään kestä vihaani, vaan pelkää, että hylkään hänet. Minun on toki ollut vaikea näyttää, että vihaan sukua ja äidille tärkeitä asioita, mutta olen niitä ainakin vältellyt ja vähätellyt.

Pintaan on noussut myös ajatus siitä, että kohdistamalla vihani äidin sijaan muihin asioihin, kiellän myös itseltäni tärkeitä asioita.

Lapsuudessa meillä ei liiemmin näkynyt hengellisyys kotona, mutta meitä lapsia kyllä vietiin hengellisiin tapahtumiin. En ymmärrä, miksi se oli niin "salaista" kotona. Uskon siihen liittyneen häpeää. Sen sijaan, että asioista olisi keskustelu aloin tuntea vihaa hengellisiin asioihin. Miksi minua tuputetaan sinne, jos se ei kotona näy? Aloin vihata kaikkea hengellisyyteen viittaavaa. Todellisuudessa kyseessä oli viha äitiäni kohtaan.

Nyt ymmärrän, että suuntaamalla vihaa vääriin paikkoihin, olen kieltänyt itseltäni tärkeitä asioita. Olen ajatellut "suku on pahin", vaikka en todellisuudessa ole sitä mieltä. Sama juttu hengellisyyden kanssa. En ole halunnut antaa elämässäni sijaa hengellisyydelle, mutta nyt alan nähdä, että elämässä taitaa olla muutakin kuin tämä maailma.

Jokin minusta ei halua kategorisoitua mihinkään uskonnolliseen kategoriaan, vaan haluan luoda oman näkemyksen asioista. Olen alkanut uskoa, että elämä jatkuu tämän elämän jälkeen jossakin muodossa. Meillä voi olla myös mahdollisuus saada pieni palanen siitä toisesta maailmasta. Siitä minulla ei ole kokemusta, mutta unien kautta saan vahvaa johdatusta ja uskon olevan meitä auttavia näkymättömiä voimia.

Minulle nämä kokemukset ovat tärkeitä, koska minun on helpompi päästää irti ja luottaa elämän kantavan, kun minun ei enää tarvitse sitä yksin tehdä. Minua tuetaan ja kannatellaan oli tilanne mikä tahansa. En myöskään ole yksin. Olen kärsinyt elämässäni paljon yksinäisyydestä ja hylkäämisistä, mutta nyt saan lohtua siitä, etten koskaan ole yksin.

Rakkauden peilit

Kiukuttaa vai mitäköhän minä pohjimmiltani tunnen. Menetin maltin tänään, kun halusin lapselleni hyvää. Hän ei ottanut "lääkettäni" vastaan. Kun hän muuten vain pelleili, minä menetin maltin. Selitin tilanteen ja pyysin anteeksi. Jäin silti syyllisyyteen kiinni. En pystynyt päästämään siitä irti, vaan yritän rangaista itseäni rypemällä syyllisyydessä. Siitäkös paska fiilis jää, kun koko ilta menee harmitellessa.

Lapseni pystyi aika hyvin ottamaan vastaan tiöanteen, mutta minä jäin kiinni tilanteeseen. Hän jopa tuli syliin, mutta en silti pystynyt antamaan itselleni anteeksi. Kiukkuilin hänelle edelleen, kun hän rikkoi rajojani. Toki minulla on oikeus kiukustua asiasta. Syyllisyys nousee vain siitä, että en pystynyt ymmärtämään hetkessä, että ehkä hän purki pahaa oloaan. Sitä hän teki toki jo aiemmin ja tuli syliinkin, mutta ehkä hän silti jotakin kokeili.

Illan aikana oivalsin myös sen, että kiukustun kovasti rakkauteen liittyvissä asioissa. Kipukohtia ovat, jos rakkauttani ei oteta vastaan niin kuin tänään. Haluan lasteni saavan rakkautta ja tuntevansa rakkauden ja ilmaisevan sitä myös. Sattuu, kun koen epäonnistuvani tässä. Haluan erilaisen lapsuuden heille tältä osin kuin itselläni oli, mutta koen, ettei se kelpaa.

Kipukohtani on myös se, että en saa rakkautta. Lapseni kohtelevat minua huonosti. Ymmärrän, että he nyt kokeilevat, kuinka minua saa kohdella. Samalla he purkavat omaa oloa. Olen iloinen, että he uskaltavat tehdä sen, toisin kuin minä. Silti olisi aivan ihanaa kuulla, että rakastan sinua ja saisin ihania haleja ja lempeitä kosketuksia. Toki kaipaan rakkautta ja ystävällisyyttä myös muualta.

Ehkä kaikki tämä vain peilaa minulle sitä, että olen vielä noviisi itseni rakastamisessa. Tiedän, että lempeys ja myötätunto ainakin puuttuvat itseäni kohtaan. Rakkaus menee samaan kategoriaan. Se vain onkin vaikeaa, että kuinka rakastaa itseäni

Syvä kaipuu aitoon, läsnäolevaan ja rakkaudentäyteiseen vuorovaikutukseen

Eilen kirjoitin siitä, kuinka kaipaan läheisyyttä ja fyysistä ihmistä. Sama teema jatkuu, mutta nyt laajemmassa mittakaavassa. Kaipaan kovasti ihmisiä lähelle ja ennen kaikkea yhteyttä.

Muutoksia on tapahtunut ihmissuhteissani ja huomaan ihmisten kanssa olemisen helpottuvan kokoajan. Toisinaan olen hetkellisesti erittäin läsnä tilanteessa, mutta toistaiseksi vain hetkellisesti. Kadotan yhteyden etenkin silloin, kun itse olen äänessä. Usein yhteys on alussa ja sitten se menee poikki.

En jaksa enää tätä. Haluan yhteyden tietenkin itseeni ja samalla kokea sitä muiden kanssa. Kipulen, kuinka kovasti toivon tietyiltä ihmisiltä yhteyttä ja tietynlaista kontaktia. Kaipaan yleisesti fyysistä läheisyyttä, mutta myös sitä, että on hyvä olla. Saa olla sitä mitä on. Rakkautta. Toisinaan se on vain halausta, silitystä, kosketusta tai lohdutusta, turvaa.

Hajoan pirstaleiksi, kun tunnen tilanteeni nyt ja haluni ja tarpeeni ristiriidan. En vain kestä. Minulla on fyysisesti huono olo. Minä haluan jo muuta ja olen siihen valmis. Avaudun ottamaan vastaan hyvää muilta yhteyden, läsnäolon, rakkauden ja läheisyyden muodossa. Olen valmis kohtaamaan me kivut, joita vuorovaikutus muiden kanssa minussa nostaa. Olen kipuillut riittävästi yksin. Toiveeni on nyt heitetty tähtiin. Päästän irti ja annan asioiden tapahtua

Kaipuu läheisyyteen

Itken ja suren, etten lapsena saanut huomiota ja rakkautta. Minut jätettiin niin yksin. Kukaan ei nähnyt kipuani ja sitä, että tarvitsin rinnalla kulkijaa, syliä, kosketusta ja läheisyyttä. Kipulen, etten ole osannut sitä aikuisena pyytää. Jäin yksin exänkin kanssa. Sisimpäni huutaa tulla nähdyksi etenkin kaikki se kipu, joka sisälläni on.

Haluan rakkautta, yhteyttä ja tulla nähdyksi. Voin näitä toki antaa itse itselleni tiettyyn rajaan asti, mutta tällä hetkellä kaipaan syliä, kosketusta ja läheisyyttä. Sitä että toinen on vierelläni ja rakastaa minua. Kaipaan jotakin konkreettista. Tunnetta siitä, että en ole yksin. Kaipaan jotakin suurempaa, jota en voi yksin luoda. Haluan, että minua pidetään hyvänä. Kaipaan miestä.

Olen tallustanut elämääni nyt riittävästi yksin. Haluan opetella elämää toisen kanssa. Vielä en parisuhdetta halua, mutta opetella olemaan uudella tavalla toisen lähellä avoimena ja haavoittuvaisena. Koen olevani valmis tutustumaan lähemmin miehiin. Opettelemaan löytämään rajani, haluni ja tarpeeni. Haluan oppia antamaan toiselle, rakastamaan ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toive on heitetty ilmaan. Jos on sen aika, se tulee kyllä.

Vastaan onnellisuudestani samalla toivon kaikille kaikkea hyvää

Monta asiaa työn alla. Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka minun on ollut vaikea sallia hyvää exälle. Sama pätee itseeni ja äitiini, ja oikeastaan kaikkiin läheisiini. Nyt minua ihan oksettaa, kun haluaisin itkeä tämän itkun pois. Haluaisin sallia hyvän kaikille läheisilleni. Samalla haluan tuntea sen tuskan, jonka koen heidän tilanteesta. Sen jälkeen päästäisiin irti. Minun tehtävänäni ei ole elää heidän elämäänsä, joten siihen en aio puuttua. Haluaisin vain kohdata tunteeni ja antaa niiden valua sitten pois.

Haluan lopettaa valittamisen ja yritykseni syyllistää heitä siitä, että elämäni on tälläistä kuin se on. Muut eivät siitä ole enää vastuussa, vaan kannan siitä itse vastuun. Ottamalla vastuun itselleni, voin asioita muuttaa. Muotoin en siinä onnistu. Valittaminen pitää minua kiinni menneessä.

Minä en ole muut eikä muut ole minä, joten kenenkään onnellisuus ei riipu toisesta ihmisestä. Jonkun onnellisuus ei myöskään ole toiselta pois, joten sitä on turha yrittää ottaa toiselta pois.

Haluan tämän muutoksen, koska haluan lisää hyvää elämää. Jos en salli sitä toisille, en salli sitä myöskään itselleni. Minä ansaitsen onnellisuuden ja kaiken hyvä. Haluan katkaista turhat sidokset ihmisiin tässä asiassa. Vastaan itsestäni ja onnellisuudesta. Piste.

Maailman katsominen menneisyyden kipujen kautta

Suurimpia rajoittavia tekijöitä tällä hetkellä elämässäni on, että elän liikaa menneisyydestä käsin. Kaikki muistuttaa minua menneisyydestä ja sen epäkohdista ja kivuista. En näe asioita niin kuin ne ovat, vaan niin kuin näen me menneisyyden haavoista käsin. En siksi pysty näkemään kauneutta, koska en ole pystynyt kohtaamaan menneisyyden kipeitä tunteita ja antamaan anteeksi.

Myönnän että välillä en edes halua nähdä asioita niin kuin ne ovat, vaan pidän kiinni omista kivuista. Sillä verukkeella toimin niin kuin toimin. En enää halua sitä. Mitä enemmän minulla on kokemusta, mitä hyvää elämä on ilman näitä kipuja, sitä valmiimpi olen valmis päästämään kivuista irti.

Olen kiitollinen vääryyksistä, joita olen kokenut. Ne eivät mihinkään häviä, mutta en ole enää valmis kantamaan näitä taakkoina repussa. Olen valmis kohtaamaan nämä kertaalleen ja antaa niiden valua pois repustani.

Kaikkea hyvää exälle

Meillä on ollut exän kanssa omat hankaluutemme. Minun on ollut vaikea antaa exälle hyvää ja toivoa hänen elämäänsä hyvää. Olen pitänyt kiinni asioista, jotka eivät ole kummankaan edun mukaista. Taustalla on ollut pelko, että hän on onnellinen, mutta minä en sitten olisikaan. Exä myös peilaa minulle äitisuhdetta. Minun on vaikea hänelle antaa hyvää, vaikka samalla suren, että hänen elämänsä voisi olla monessakin mielessä parempi, jos hän vain sen sallisi itselleen.

En ole nähnyt omaa käytöstäni. Olen vain ajatellut, että pidän kiinni siitä hyvästä, joka minulle kuuluu. Nyt päätin antautua ja antaa pelon tulla vastaan. Ex ansaitsee aidon onnen, vaikka minä en olisi onnellinen. Kohdatessani tätä asiaa minussa on noussut pintaan herkkyys. Näen nyt sitä kauneutta, jota hänessä on. Kohtaan sitä kipua, mitä olenkaan menettänyt ja mitä kipua lapset käyvät läpi. Käyn läpi myös sitä kipua, miten en ole osannut tarjota lapsilleni sitä rakkautta, jonka olisi halunnut heille antaa.

Elämässäni on nyt herkkä vaihe. Tiedän tämän vaiheen olevan tarpeellinen ja tiedän sen auttavan minun näkemään kaikkialla hyvää. Sitä olen kaivannut, että voisin elää hyvässä, kauneudessa ja rakkaudessa. Sen aika näyttäisi astuvan elämääni.

Elämä kantaa myös minua muutoksen keskellä

Minua kuvaa vahvasti halu kontrolloida ja vaikeus päästää asioista irti. Edelleenkin nämä kuvaavat minua vahvasti, mutta jotakin tapahtuu kokoajan. Huomaan, että oppiessani elämään elämää uudella tavalla, uusi ja muutos on alkanut jopa kutsua minua uudella tavalla.

Alan nähdä vahvemmin sen, kuinka muutokset ovat hyviä asioita, vaikka luopuminen tuntuu usein vaikealta. Tällä hetkellä luopuminen vanhasta näyttää kauneutensa minulle siten, että olen saamassa jotakin sellaista elämääni, jota olen kaivannut. 

Muutosten välttely on ollut elämäni yksi strategioistani, mutta sen on aika väistyä. Elämässäni on taas väistämätön muutos tulossa. Yritin sitä paeta ja siirtää vastuuta muualle, kunnes tajusin, että tämän muutoksen myötä minä taas seison enemmän ja enemmän omilla jaloillani. Haluan seisoa omilla jaloillani niin paljon kuin se on mahdollista. En halua riippuvuusmielessä tarvita muita ihmisiä ja siihen tämä muutos kutsuu minua.

Se kutsuu myös luottamaan, että vaikka tuntuisi, että jään tyhjän päälle, näin ei ole. Elämä ei tässä tapauksessa voi antaa minulle hyvää ennen kuin päästän irti vanhasta ja luotan. Nyt sen aion tehdä. Odotan kärsivällisesti ja luotan asioiden järjestyvän, koska ne järjestyvät.

Tuntuu hyvältä, että voin luottaa elämän kantavan eikä minun tarvitse stressata ja huolehtia asioista. Elämä kantaa myös minua. 

Kipuaaaa

En halua enää taistella tätä tunnetta vastaan, etten enää jaksa. Mä en jaksa paeta asioita enää, mä en jaksa. Olen väsynyt pakenemaan asioita päähäni, koska se vie minulta liikaa voimia. Olen kyllästynyt olemaan peloissani ja turvaton. Mä en vaan halua sitä enää. MÄ HALUAN TURVAN!

Pyöritän ajatuskehää päässäni, koska en uskalla vain olla ja tuntea. En vain osaa olla enkä osaa muuttaa tilannetta. Minua vituttaa suunnattomasti tämä kaikki. Minussa on valtavaa raivoa, koska tilanne on kestämätön. Haluan tuntea ja antaa tunteiden virrata läpi enkä paeta ja juuttua niihin. Mä olen valmis, mä oikeasti olen valmis. Nyt ollaan ylitetty mun kipupiste. Pliis, missä muutos on?

Samalla pintaan nousee ajatus/tunne, että tämä on heikkoutta, kun en jaksa. Onneksi tiedän tehneeni kaikkeni ennen kuin "luovutan " eli tiedän missä mennään. En usko tämän olevan heikkoutta ja vaikka se olisi, en välitä. Nyt vain haluan muutoksen ja ennen kaikkea turva. Ihan sama, mitä muut ajattelevat tai onko tämä heikkoutta. Olen valmis olemaan heikko, jos se sitä on, kunhan olen vapaa näistä tunteista ja ajatuksista. Haluan TURVAN!

Olen ollut turvaton jo pidempään. Turvattomuutta on nostanut vaikeat tilanteet elämässäni. Olen ollut itselle rehellisenä olemisen äärellä ja hylkäämisen pelon, mitkä kuluttavat minua. Ihan sama, vaikka joku hylkää minut. En halua enkä jaksa välittää siitä, kunhan saan olla minä. Elämä olen valmis tähän, kuuletko minua. OLEN VALMIS! Mä en jaksa enää.

Olen valmis päästämään kiukkuni valoilleen ja irtaantumaan muista terveellä tavalla. Haluan kuulla itseäni ja elää omaa elämääni. Olen valmis ottamaan riskin tulla hylätyksi, olemaan heikko ja kaikkeen siihen, mitä tämä prosessi vaatii. Olen taistellut tätä vastaan jo pitkään, mutta en enää. Kaipaan nyt vahvaa ohjausta tähän, koska en osaa muuten. Olen valmis nöyrtymään, pyytämään anteeksi ja päästämään irti. Nyt on tämän aika!!! Kiitos, kiitos, Kiitos!

Odotuksista kohti täyttymystä

Menen syvemmälle ja syvemmälle ytimeeni. Exään ja äitisuhteeseen liittyvät asiat ovat vieneet minua kohti yksinäisyyttä ja yksin olemista. Palaan siihen kohta.

Odotukseni exää kohtaan ovat todellisuudessa täyttymättömiä toiveita äidiltäni. Äiti ei voi niitä enää täyttää eikä kukaan muukaan ulkopuolinen, vain minä voin. Tämä tarkoittaa minulle sitä, että joudun kohtaamaan yksin asiat ja antamaan itselleni tarvitsemani. Nyt on aika käsitellä se, että täällä lopulta ollaan yksin, mutta ei välttämättä yksinäisiä. Yksin oleminen ei tarkoita sitä, etteikö olisi muita ihmisiä, vaan lopulta kaikki löytyy sisältä eikä muista tai muilta. 

Olen odottanut paljon muilta ihmisiltä ja saanut usein pettyä. Eivät he pysty tarpeitani täyttämään eikä heidän kuulukaan, vaan minun tehtäväni on taasen kuoria tätä sipulia. Tämä satuttaa siksi, että kaipaan yhteyteen ja saankin huomata, että muut eivät ole minua varten. Tiedän, että minusta revitään riippuvuutta pois ja nostetaan omille jaloille. Vasta sitä kautta aito yhteys mahdollistuu. 

Tätä sipulia kuoriessa ymmärrän myös sen, että odotan äidiltäni paljon. Aiemmin käytin menneisyyttä hyväkseni oikeuttaakseni nyt asioita. Olen tietämättäni yrittänyt kaataa menneisyyden kuormaa äidilleni, vaikka se ei hänelle kuulu. Hän olisi voinut hoitaa äitiytensä minun näkökulmasta paremmin, mutta mennyt on mennyttä. Hänet on tehnyt oman osuutensa äitiydestä.

Oivallusten myötä haluan päästää väärät sidokset irti äidin ja minun väliltä sekä exän ja minun. Odotukset toisilta ihmisiltä ovat yleensä täyttymättömiä toiveita menneisyydestä. Mitä avoimin mielin voin suhtautua muihin sitä vapaampi olen menneisyydestä. 

Odotuksista voin oppia sen, että jos minä kaipaan jotakin, sen pystyn täyttämään vain minä. Minun tehtäväni on kantaa vastuu itsestäni ja tarpeistani. 

Taasen lähempänä erillillisyyttä

Kaipuu päästä ytimeeni on kova. En halua esittää mitään tai elää jonkun muun elämää. Olen elänyt sellaista elämää oikeastaan koko elämäni ja ymmärrän, ettei se ole minua.

Oman elämän löytäminen ei kuitenkaan ole tapahtunut noin vain, koska olen sivuuttanut itseni. Kuulen kokoajan vahvemmin tarpeeni, mutta usein se on vielä kovin vaimeaa. Miksi?

Minussa ei ole tarvittavaa kiukkua ja vihaa, jotta voisin irrottautua muista tai päästää irti siitä, että minä en ole kuin muut. Jos en koe olevani erillinen ihminen, en voi elää omannäköistä elämääni. Minä voin olla erimieltä ja voin tehdä omia valintoja, vaikka toiset eivät tukisi niitä tai loukkaantuisi, jos kuljen omia polkuja.

Oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, niin minussa on kiukkua ja vihaa, mutta en osaa kohdata sitä puolta itsessäni eli en saa siitä tarvittavaa potkua elämääni. Miellyttämällä muita pysyn väärällä tavalla sidoksissa muihin ihmisiin. En pääse silloin yhteyteen, vaan olen riippuvuussuhteessa.

Toiveeni omasta polustani edellyttää rohkeutta kohdata kiukku ja antaa sille tila. Nyt mielelläni jään voivottelemaan menneisyyttäni, jotta minun ei tarvitsisi kohdata todellisia tunteitani. Tällöin olen kytköksissä muiden elämään väärällä tavalla. Katketkoon tämä lanka elämästäni. En tarvitse muiden hyväksyntää elämälleni. Riittää, että menen kohti ydintäni ja olen itse onnellinen. Ei ole mitään syytä pelätä hylkäämistä ja yksinjäämistä, koska niin ei tule käymään niin kauan kun en itse hylkää itseäni.

Ystäväni viha taas viestii muutoksen tarpeesta

Onpas taas tunteet olleet pinnassa ja erityisesti viha. Se ei ole ollut tässä mittakaavassa pitkään aikaan läsnä. Tänään se muistutti itsestään. Aiempien kokemusten perusteella osasin sitä jo ymmärtää, vaikkakin muutaman päivän ajan se on jo minulle yrittänyt viestiä, mutta en ole ymmärtänyt sitä.

Huomaan, että elän vahvasti äitimyytin kanssa. Viha on osin sen seurausta ja osin muun. Olen tehnyt ratkaisuja, joissa en ole kuunnellut itseäni ja se on nostanut minussa käsittämätöntä kiukkua. Haluan exän jakavan enemmän vanhemmuutta kuin hän tekee. Kun otan vastuun itselleni asioissa, joissa en edes halua, olen kärttyinen. Kun yritän siitä exälle mainita, hän sanoo ignooraavansa kommenttini. Sekös lisää kierroksiani entisestään,  blääh.

Vaikka tiedostan kiukun syyn ja tiedän muutoksen tarpeen ja olen siihen jo tarttunut, en silti pysty täysin päästämään tunteestani irti. Se nousee, kun asiat eivät suju lasten kanssa.

Kaikki tämä juontaa juurensa taas sinne, kuinka yksin olen. Nyt käsittelen lähinnä vanhemmuuden näkökulmasta, mutta toki tämä heijastaa myös muuhunkin elämänosa-alueisiini.

En haluaisi lasten kärsivän tästä ja haluaisin oppia asiat johonkin pisteeseen asti hyväksymään. Jotkut asiat voi mahdollisesti muuttaa ja niihin aion tarttua. Tämä vain tuntuu olevan yksi iso kuorittava sipuli. Aina vain uutta kerrosta. Olen silti oppinut, että muutosta tämä kaipaa ja siihen on syytä tarttua. Tunteet viestivät siitä erityisen vahvasti eli en näe mitään syytä ohittaa sitä.

Teen kuolemaa ja uutta tulemista

Minulle tuodaan eteen kuolemaa. Ihmettelin, mistä tässä on kyse. Miksi monet ihmiset nostavat sitä teemaa minulle? Teema on tuttu myös mm. unieni kautta. Sitten oivalsin. Minussa on jokin kuolemassa.

Mikä minussa kuolee? Päästän irti muiden odotuksista ja arvoista, jotka eivät palvele minua. Heitän uskomukset romukoppaan ja alan luoda entistä vahvemmin omannäköistä elämää. Seuraan sitä, mikä on minulle hyväksi ja mitä sydämeni halajaa. Viis siitä, miten asiat "kuuluu" tehdä. Minusta tulee oman elämäni herra tässä päivästä lähtien. Haluan entistä vahvemmin olla se, joka minä olen.

Päästän irti siitä, mikä ei ole minua eikä palvele minua elää. Lupaan olla rehellinen itselleni ja näytän itseni juuri sellaisena kuin olen, myös haavoittuvaiset puoleni, unelmani ja rakkauden. Näytän itseni kokonaisena.

Näen muutoksen olevan lähellä. Olen toivonut tätä ja tehnyt valintoja siihen suuntaan. Nyt otan vastaan sen, mitä olen kauan toivonut. Sydämeni ohjatkoot elämääni ja rakkaus, läsnäolo, aitous ja rehellisyys täyttäkööt elämäni.

Rohkeus ottaa askel lähemmäksi kotiani, ydintä

Selkäni on taas seinää vasten. En tiedä onko asiat niin vai koenko minä sen niin. Olen kuitenkin siinä pisteessä, että minulla on rohkeus ottaa askel haluamaani suuntaan. En enää halua tätä, joten olen valmis ottamaan riskin ja hyppäämään tuntemattomaan.

Ymmärsin tänään taas jotakin merkittävää. Yksinäisyys, kontrolloiminen, pakeneminen ja pakko-oireinen käyttäytyminen liittyvät siihen, etten uskalla olla läsnä, rakkaudessa, yhteydessä ja läheisyydessä. Kontrolloiminen, pakeneminen ja pakko-oireinen käytös ovat sen seurausta, ettei minun tarvitse nähdä kaipuutani kotiin ja kohdata sitä surua, joka tilanteeseen liittyy.

Tukala tilanne ajaa minua siihen, että haluan tulla nähdyksi näissä asioissa. Haluan jonkun oikeasti näkevän avohaavani ja hyväksyvän minut siitä huolimatta. Olen rakastettu ja täydellinen juuri tällaisena. Tiedän sen, mutta tarvitsen sen kokemuksen, että olen oikeasti sitä. Olen jo jonkun aikaa tiennyt, missä saan sen kokemuksen. On vain tuntunut liian pelottavalta antaa toisen nähdä kipuni, mutta nyt olen siihen valmis. Enää en pakene väärien asioiden äärelle, vaan menen rohkeasti sinne, missä se hyväksyntä ja rakkaus olisi tarjolla. Lopulta se löytyy minusta itsestäni, kunhan ymmärrän, mitä antaa itselleni.

Isojen ja tärkeiden asioiden äärellä olen tänäänkin ollut ja siitä olen erityisen kiitollinen. Taas oloni on hiukan kevyempi, kun ymmärrän missä mennään. Lyhyesti vapaus, rakkaus ja kotini, ytimen täältä tullaan

Kohti luottamusta, rohkeutta ja vahvuutta

Yksi lempuaiheistani tällä hetkellä on yksinoleminen ja avun tarve. Nämä kytkeytyvät elämässäni yhteen. Olen kokenut jääväni lapsuudessa vahvasti yksin, kun olisin tarvinnut aikuista. En osannut silloin edes pyytää apua. Oppimani malli on puskenut minua yrittämään elämässäni yksin eteenpäin, liian yksin.

Lapsuudesta oppimani malli on kuluttanut minua, koska olen ollut voimien äärirajoilla. Olisin selvinnyt helpommalla, jos olisin aiemmin myötänyt tuen tarpeen. Asiat ehtivät mennä mutkikkaaksi ennen kuin pystyin ylittämään rajan. Nyt vihdoinkin minun on ollut aika purkaa uskomus, että yksin on pärjättävä.

Olen ymmärtänyt kaipaavani rinnallakulkijoita tukemaan ja kannustamaan minua kuulemaan itseäni ja menemään oikeaan suuntaan. Tiedän aika hyvin, mihin suuntaan mennä, mutta kaipaan tunnetta, etten ole yksin. Tällä hetkellä kaipaan konkreettisia kokemuksia siitä, että en ole yksin ja apua on saatavilla. Koen tärkeäksi tulla nähdyksi ja kuulluksi minuna, tarvitsevana, epävarmana ja heikkona.

Elämä on alkanut antaa minulle sitä tukea mitä olen tarvinnut. Ihmiset ovat alkaneet tarjota apua ja minun avunpyyntöihini on vastattu. Elämä näyttää, että en ole yksin ja minä ansaitsen tuen. Asiat muuttuvat, kun teen oman osuuteni. Tunnistan tarpeeni, manifestoin toiveeni ja uskallan ottaa muutoksen vastaan.

Kaikki tämä johtaa lopulta siihen, mitä minä haluankin. Kun olen saanut luottamuksen siihen, että elämä kantaa ja yksin ei ole selvittävä, löydän saman voiman itsestäni. Silloin olen vanhempi en vain kulkemaan omia polkuja, vaan myös myöntämään tarvitsevani apua.

Äidinrakkaus ♥

Rakkaus lapsiani kohtaa on muutoksessa. On kurjaa myöntää, että omat asiani ovat vaatineet niin paljon huomiota, etten olen kyennyt enkä osannut rakastaa lapsiani siten kuin olisin halunnut. Ei minulla ole ollut siihen edes tarvittavia taitoja.

Isoja muutoksia on tapahtunut äidinrakkaudessa. Osa on tunnetyöskentelyn seurausta, osa itseni kuuntelemisen ansiota ja osa sitten jotakin muuta.

Elämääni ovat astuneet ne asiat, joita olen kaivannut lempeys, rakkaus ja myötätunto. Nämä ovat alkaneet puhjeta kukkaan. Monet tilanteet ovat edelleen haastavia, mutta olen hypännyt ison loikan tässä. Minulla on tilaa lapsille ja heidän tarpeilleen. Näen monet asiat lasten näkökulmasta, mihin en aiemmin kyennyt.

Samalla kun hyvät asiat ovat astuneet elämääni lasten kanssa, tunnen myös tuskan kovempana kuin aiemmon. Minulle tulee lapsia kova ikävä ja haluan nähdä heitä, kun ovat isänsä luona. Haluan heille järjettömästi hyvää, rakkautta. Koen myös paljon syyllisyyttä, koska en pysty antamaan sitä, mitä haluan tai koska en ole pystynyt olemaan sellainen äiti kuin haluaisin.

Haen tasapainoa elämääni lasten kanssa. Olen otettu, että minusta löytyy kärsivällisyyttä, lempeyttä, ymmärtäväisyyttä ja rakkautta. Haluan lapsieni tulevan nähdyksi ja kuulluiksi. Haluan olla läsnä heille, antaa syliä ja rakkautta. Näissä onnistun päivä päivältä paremmin. Olen kiitollinen siitä. Sitä sydämeni haluaa, että saan asettaa lapseni tärkeysjärjestyksessä korkealle. Haluan että elämässäni pystyn joustamaan lasten vuoksi ja elämäni ei ole oravanpyörässä olemista, vaan pitkälti lasten ehdoilla elämistä.

Suurin haasteeni on kuinka kohdata lapset, kun omat tunteet ovat pinnassa. Oman surun kohtaaminen on haastavaa, koska se näkyy vihana. Minun on myös vaikeaa kohdata lasten suru, koska silloinkin nousee viha. Tänään oli sellainen tilanne, että reagoin kiukulla lasten suruun. Kunnes näin toimintani taakse ja pystyin päästämään irti. Ihanaa, että lapset menivät edelle. Luotan, että asiat järjestyvät ja elämä muuttuu koko ajan paremmaksi; rakkaudelliseksi, läsnäolevaksi ja lempeäksi

Isoja kasvuhyppäyksiä viimeisen kuukauden ajalta

Edelleenkään ajat eivät ole olleet minulle helppoja, mutta olen saanut paljon hyvää. Turhautumista on ollut, koska kaipaan läpimurtoa asioissa. En tiedä tuleeko sitä koskaan vai muuttuvatko asiat pala palalta.

Isoin muutos viimeisen kuukauden ajalta on suhde lapsiini. Minun pinnani on kasvanut hurjasti ja olen paljon tietoisempi asioista kuin aiemmin. Näen asioiden taakse. Mikä sitten on minkäkin seurausta, mutta rakkaus lapsiani kohtaan on kasvanut kiitettävästi. Siitä olen kiitollinen. Minulla on voimaa ja sitä kautta kiinnostusta tehdä lasten elämästä niin hyvää kuin vain mahdollista. Tätä olen toivonut. Samalla hahmotan vaativuuteni äitinä itseäni kohtaan ja ymmärrän lasten käytöksen olevan monesti normaalia, mutta omat tunteet estävät näkemästä sitä.

Viimeinen kuukausi on opettanut minua myös näkemään omat kompastuskiveni ja mitkä tekijät vaikuttavat mihinkin. Tämä on erityisen olennainen asia oman hyvinvointini kannalta. Pystyn taas entistä paremmin arvioimaan, mikä on minulle parhaaksi. Kuulen entistä vahvemmin, mikä on minulle hyväksi.

Olen opetellut ottamaan apua vastaan. Tämä teema on noussut monesta eri näkökulmasta ja eri tilanteissa. Sitä kaipaan ja huomaan, että apua on alkanut ilmaantua. Minun on vain osattava kuulla, taevitsenko sitä ja ottaa se tarvittaessa avosylin vastaan. Tätä tietoista työskentelyä olen tehnyt ja edistys on ollut nähtävillä.

Olen myös tunnetyöskentelyssäni mennyt eteenpäin. Huomaan unieni kautta tunteiden ilmenevän siellä, mutta arjessa ne eivät näy niin voimakkaasti. Luultavasti tästä syystä kehoni oireilee. Turvattomuus on lieventynyt, mutta se silti estää tunteiden vapaan liikkumisen kehossani.

Muutokset ovat oikeasti isoja ja tärkeitä, mutta jostakin syystä haluan vähätellä niitä. Ehkä siksi, että en huomaa isoista muutoksista huolimatta fyysisen oloni paranemista merkittävästi ja se olisi minulle tärkeää. Koen silti olevani oikealla polulla. Haluan rakkauden näkyvän elämässäni ja oman ja lasten hyvinvoinnin olevan tärkeitä lapsille. Niissä olen mennyt eteenpäin. Myös tunneasiat ovat minulle tärkeitä. Ehkäpä pelkoon liittyvät unet yrittävät auttaa minua kohtaamaan ne todelliset tunteet niiden takana. Myönnän silti, että en osaa olla kovin kiitollinen tästä hypystä. Haluaisin vain antaa tunteiden soljua. Onneksi kaikki nämä pienetkin asiat vievät eteenpäin, joten kohta koen olevani niin turvassa, että tunteet saavat tulla ja mennä.

Asioihin kiinnijääminen

Näen päivä päivältä enemmän omaa joustamattomuuttani ja sitä kuinka jään asioihin kiinni. Tietoisuuteeni tulee myös asioita, jotka kiellän itseltäni. Se tekee minut surulliseksi.

Olin exän kanssa tekemisissä. Hän oli tietystä asiasta aiemmin sanonut minulle, ettei hän toimi tietyllä tavalla. Se kuulosti minusta erikoiselta. Nyt hän kuitenkin itse toimi vastoin omia sanojaan. Se kismitti. Olisin halunnut asiasta sanoa, koska minusta se tuntui epäreilulta. Jäin tähän asiaan kiinni. Havahduin, että tämä on minulle tyypillistä. En anna asian vain olla tai tee sille jotakin, vaan pyöritän asiaa päässäni. Samalla se jää vaikuttamaan minuun. Etenkin sellaiset asiat, jotka koen epäreiluna.

Sama juttu tapahtuu, kun menen jonnekin tai teen jotakin. Pyörin omissa ajatuksissani, kun voisin todeta asian ja päästää irti. Voisin sitten keskittyä olemaan hetkessä. Eteenpäin olen mennyt. Aiemmin pyöritin melko pakonomaisesti asioita päässä. Nyt sentään välillä on tilaa muullekin.

Tyypillistä on myös se, että kirjoittelen tänne tai surffaan netissä, vaikka tiedän, että on aika siirtyä eteenpäin. Siirtymät, muutokset ja irtipäästämiset ovat minulle vaikeita. Nyt en haluaisi siirtyä seuraavaan asiaan, mutta tiedän, että nyt on sen aika. On aika lähteä luontoon. Haluan kuulla itseäni ja toimia sen mukaan.

Syvälle suruun uppoutumista

Muutama päivä sitten olin vihainen ja ihmeissäni sen ilmenemisestä. Otin aikaa tutkiakseni vihaani, jolloin pääsin sen takana olevaan tunteeseen eli suruun. Miksi ilmennän vihaa sen sijaan että näyttäisin surua? Lapsuudessa näin paljon surua, mutta se yleensä piilotettiin. Miksi? Luulen, ettei surija ollut tottunut näyttämään suruaan muille. En tiedä miten siihen olisi hänen lapsuudessaan suhtauduttu. Miten minun lapsuudenkodissa suhtauduttiin suruun? Sitä minä piilottelin vanhempieni tavoin ja jopa vielä enemmän. Olen oikeastaan aina tehnyt niin, joten en tiedä miten siihen oltaisiin suhtauduttu. Oletan ettei kovin hyvin, kun vanhempanikin sitä piilottelivat.

Mistä sitten tulee vihani, joka on surun edessä? Onko se vain tapa peittää surua? Minulle vihan näyttäminen on helpompaa kuin surun, vaikkakaan ei silloin, kun joku ylittää rajojani. Viha voi olla keino näyttäytyä "vahvana", kun taas suru on minulle ollut "heikkouden" merkki.

Onko minun suruuni suhtauduttu vihastuen? En muista sellaista lapsuudesta, mutta parisuhteesta kyllä. Kun on todettu, ettei itkuani jaksa katsella ja lähdetty kävelemään pois. Tämä jossakin määrin satuttaa minua edelleen enkä ole pystynyt antamaan anteeksi. En ole tajunnut sen satuttavan, mutta lievää kiukkua se edelleen herättää, joten anteeksianto on vielä kesken.

Osin surun peittäminen voi johtua siitäkin, että monet ovat tilanteessani yhdistänyt sen jaksamiseeni. Minun on ollut vaikea sitä hyväksyä. En tiedä pakenenko tätä näkökulmaa, koska en sitä hyväksy. Mielestäni itkeminen on puhdistavaa ja auttaa päästämään irti. Jos itken, saatan itkeä sitä, että minut nähdään tai kuullaan. Itken siis sitä, että nyt saan sitä, mitä olen koko elämäni kaivannut. Itken, kun näen jääneeni lapsuudessa jotakin vaille. Päästän siis irti siitä, etten saanut tarvitsemaani enkä sitä voi enää saada. Toki itku kertoo siitä, että asia on vielä herkkä minulle eikä siis ole käsitelty loppuun. Onko se huono asia? Mielestäni ei. Onko minulla vielä niin paljon kipukohtia, että se kuluttaa liikaa ja siksi jaksaminen herättää toisissa huolta? Ehkä.

Muiden ihmisten reaktiot suruni edessä eivät ole olleet sitä, mitä tarvitsen. Sillä on ollut suuri merkitys siihen, miten itse suhtaudun omaan suruuni. Piilottelen sitä niin kuin vanhempani teki. Vihaan sitä niin kuin exä teki. Piilottelen sitä, koska se nähdään jaksamattomuutena ja heikkoutena.

Mitä minä sitten haluan? Haluan hyväksyä jokaisen itkun elämääni ja antaa niiden tulla. Se ei ole heikkouden merkki. Se on heikkoutta, jos piilottaa todellisen itsensä. Haluaisin hyväksyä, että olen nyt tässä tilanteessa ja minulla lienee itku herkässä. Hyväksyn myös sen, että olen herkkä ja itku on luultavasti koko elämäni herkässä. Olen tunteellinen enkä halua sitä peittää.

Haluan lisäksi, että suruuni ja itkuuni vastataan. Ne saavat tulla nähdyiksi ja niihin suhtaudutaan lempeästi, myötätuntoisesti ja rakastavasti. Toki ensisijaisesti haluan itse suhtautua näin, mutta myös läheisteni. Haluan, että surulleni ja itkulleni on tilaa elämässä. Saan haleja, olkapäätä ja myötätuntoa osakseni.

Turvattomuuden herättämiä pohdintoja

Turvattomuus taas kylässä. Minussa on surua, mutta en pysty sitä kohtaamaan. Olen oikeasti vihainen enkä siksi voi hypätä suoraan suruun. Vihani kohdistuu vanhempiini, että jäin yksin. En ole pystynyt antamaan vanhemmilleni anteeksi, vaikka haluan. On vaikea antaa anteeksi, koska näen kuinka olen jo siirtänyt tätä traumaa lapsilleni. Se nostaa vihakerrointa huimasti.

Haluan sallia vihani ja suruni. Niillä on lupa tulla pintaan. On aika kohdata ne jälleen kerran. Ennen sitä en pääse anteeksiantoon. 

Huomaan kuinka kehoni tykkää siitä, että en yritä hypätä suoraan suruun, vaikka sitäkin on. Se haluaa kohdata vihan. Ehkäpä vahva puristus kehossani kertoi juuri vihasta, jota en edes huomannut tai pikemminkin osannut tulkita. Kuvittelin, että pelkään kohdata suruni. Oivallukseni myötä oloni keveni huimasti.

Hyppään pois boksista! Olen vahva, näkyvä, kuuluva ja mielipiteitä täynnä

Hih, olen aivan fiiliksissä!!! Ihailen vahvoja ihmisiä, jotka ovat määrätietoisia ja oman polun tallaaja. Minä haluan itsekin olla sellainen, mutta tässäkin asiassa uskomukseni ovat olleet tiellä.  En saa olla vahva, näkyvä, vahva, omilla mielipiteillä varustettu. Minun on pitänyt sopia tiettyyn muottiin eikä ne sovi siihen. Vanhempani eivät olisi kestäneet, jos olisin ollut kaikkea tuota. He näkevät minut sellaisena, mutta en sitä ole. Olen ollut boxissa suojelemassa heitä romahduksilta.

Vanhemmilleni on ollut kova pala, etten ole seurannut heitä tietyissä asioissa. He eivät ole kannustaneet minua, vaan omalla tavalla yrittäneet pitää minua heille mieluisassa muotissa. Minun on ollut vaikea tuottaa heille pettymystä ja siksi vahvuus, mielipiteeni ja oman valon näyttäminen ei ole ollut mahdollista. Vanhempani ovat ottaneet loukkauksena tai isona kyseenalaistuksena, jos olen mennyt omia teitä. Kyse ei ole siitä, että toinen asia, mielipide, ratkaisu... olisi parempi kuin toinen, vaan meille sopii eri asiat. Ymmärrän vanhempiani siinä mielessä, että olen itsekin kokenut samoin omien lasteni kanssa.

Nyt on muutoksen aika. Olen valmis menemään omia polkujani entistä vahvemmin. Minä saan olla vahva, näkyvä, kuuluva, omantienkulkija, mielipiteitä täynnä oleva nainen. Nyt on isojen muutosten aika. Minun on aika loistaa ja näyttää mikä valo minussa on, koska se on vahva ja minulla on paljon annettavaa!!!! Enää en suostu olemaan laatikossa.  Se ei ole minua varten. Miten olenkaan täynnä kiitollisuutta näistä isoista asioista, jotka aukeavat nyt! Huikeaa! Elämä on ♥

Paraneminen

Olen fiiliksissä minulle erittäin tärkeästä oivalluksesta, kuinka yksin koen olevani tässä maailmassa ja miten se on heijastunut uskomukseeni, etten saa apua mistään. Tämä avasi ajatuksia myös omasta paranemisesta. Siihenkin liittyy uskomuksia. Olen kokenut, etten saa olla terve ja vahva persoona. En voi olla "parempi" kuin muut. Oikeasti ei ole kyse siitä, että oikeasti olisin parempi. Olen uskonut, että rooliini on antaa muille se tunne, että ainakin joku muu on heikompi kuin he. Aivan kuin minun tehtäväni olisi roolillani nostaa heitä ylöspäin. Ei TODELLAKAAN!

Minun tehtävänäni ei ole uhrata itseäni muiden vuoksi. Minun ei tarvitse pienentää itseäni muiden vuoksi. Voin toki auttaa ja kannustaa muita kasvamaan omaan voimaansa, mutta ei itseäni kutistamalla. Minä saan olla vahva ja terve! Minä saan parantua! Ei ole kilpailu siitä, kuka on paras,  vaan me saadaan kaikki puhjeta kukkaan. Se ei ole keneltäkään pois.

Minä saan parantua. Minun ei tarvitse enää olla se, joka yrittää saada muiden huomio pois omista ongelmista. Minun ei tarvitse sairauksien kautta kannatella ketään. Nyt minun on aika kannatella itseäni. Samalla olen tietoinen siitä, ettei minun tarvitse yksin kantaa taakkaani. Minulla on muita ympärillä, jos omat voimat eivät riitä. Niin on myös muilla. Minä en ole ainoa ihminen. Aivan mahtavaa! Nyt pääsen syvemmälle tässä asiassa. Alan mennä tunnepuolelle ja pääsen todella purkamaan uskomuksiani. Vanhan on aika kuolla ja jatkaa matkaansa. Kiitos elämä♥

Läpimurto avun vastaanottamisessa

Olen miettinyt taas apua. Sen saamista ja vastaanottamista. Jotakin työstettävää siinä edelleen on. En ole monesti halunnut mennä lääkäriin, koska olen pelännyt. Mitä minä oikeastaan pelkään? Että minulla todetaan jokin sairaus ja etenkin vakava sairaus. Niin se on minulle ilmennyt.

Nyt minulle aukesi uusi näkökulma. Minä pelkään mennä lääkäriin, koska koen, ettei kukaan voi minua auttaa. Koen olevani yksin. Miten kauheaa on hakea apua enkä sitä saa? Ilmaisen asiaa vihan kautta, mutta takana on surua.

Kaiken takana on lapsuuden kokemukset siitä, että olen jäänyt yksin. Minulla ei lapsena ole ollut tunnetta, että vanhemmat olisivat minua varten. Jos koen olevani maailmassa niin yksin, miten voin nyt aikuisenakaan kokea muiden olevan minua varten.

Kävin lääkärissä tilanteeni vuoksi. Lähtökohtana oli, että lääkäri määrää kuitenkin lääkkeitä enkä halua niitä. Minä siis olen heti kieltäytymästä avusta. Menin kuitenkin. Aluksi en ollut tyytyväinen siihen, mitä hän minulle sanoi ja lähdin hieman pettyneenä. Käynti kuitenkin avasi minulle mahdollisuuden käsitellä tätä asiaa.

Totta tosiaan. En voi saada apua, jos uskomukseni on, että olen yksin eikä kukaan ole minua varten. Minä itse estän avun tulemasta luokseni menemällä uskomusteni, vihani ja pelkoni taakse. Minulle on kaikki apu saatavilla, jos vain puran uskomukseni. Olen huomannut, että minulle on ollut apua muutoinkin tarjolla, mutta sen vastaanottaminen on vaikeaa. En ole yksin, mutta pysyttäydyn yksinäisyyden kuplassa. Ottamalla apua vastaan puran lopullisesti tämän uskomukseni.

Ehkäpä yllättävää kyllä suurin motivaationi käsitellä asiaa on, etten halua lasteni kokevan olevansa yksin tässä maailmassa niin kuin minä olen kokenut. Haluan olla heille esimerkkinä. Toki haluan itsellenikin apua, mutta lapset ovat ne, jotka pistävät potkua tekemiseeni.

Tiedän kaiken tämän olevan aukeamassa tässä ja nyt. En enää tarvitse näitä uskomuksia. Avun vastaanottamisessa on ollut uskomus, että olen heikko. En todellakaan ole heikko, jos en pärjää yksin. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Riitän tällaisena kuin olen ja sallin elämääni tulla rinnallekulkijoita, jotka auttavat minua. Minä voin vastavuoroisesti pyyteettömästi auttaa muita. Olen niin kiitollinen tässä ♥

Kehoni saa tuottaa minulle mielihyvää

Minulle ei ole lapsena laitettu rajoja useinkaan, vaan olen itse ne vanhempiani seuraamalla tulkinnut. Niitä en ylittänyt. Heti kun vanhempani alkoivat osoittaa vähänkään vihaa, tiesin rajan olevan siinä. Minua ei yleensä rangaistu eikä teoilla ollut seuraamuksia, koska en mennyt rajojen yli. Minä opin rankaisemaan itseäni, jos toimin väärin eikä vanhemmat siitä edes tienneet. Kohdistin rankaisuni ja vihani kehooni. Tästä olen mitä luultavimmin sisäistänyt kehoni olevan viholliseni, vaikka todellisuudessa se olisi minun henkireikäni väline. Liikkuminen on minulle tärkeää, vaikka olenkin siitä ilon kadottanut.

Nyt oivalsin, etten anna kehon tuottaa minulle mitään hyvää. En saa saada mielihyvää kehon kautta. Koski se sitten ihan perusjuttuja, kuten syömistä, seksiä tai mitään muutakaan. Stressaantuneena jätän melko ensimmäisenä kehoon liittyvät asiat vähäisellä huomiolle. Tähän kaipaan muutosta. Kehoni saa tuottaa minulle mielihyvää. Saan olla läsnä kehossani ja kehollani on oikeus olla terve. 

Unelmani luomista todeksi

Mitä minä haluan? Mikä tuo minulle hyvää oloa? Kaipaan sisäistä rauhaa, luottamusta elämään. Kaipaan rauhallista elämää ja läsnäoloa. Olen ollut sisäisesti erittäin rauhaton, mikä näkyy myös ulkoisen maailman rauhattomuutena. En jaksa sitä enää. Haluan siihen muutoksen.

Minusta on ihanaa, kun kotona on seesteistä. Lapset ovat rauhallisia, iloisia ja touhukkaita. Sitä he harvoin ovat, mikä kai kertoo minun sisäisestä maailmastani. He eivät ole rauhassa, jos en minäkään ole.

Kaipaan sellaisia "joulufiiliksiä". Ollaan yhdessä eikä kenelläkään ole kiire. Nautitaan toistemme seurasta. Syödään hyvin, pelataan, leikitään jne... Haluan arkeen vastaavanlaista tunnelmaa. Rauhaa, nautintoa ja läsnäoloa.

Kaipuun todeksi luominen vaatii eniten läsnäoloa. Olla läsnä itsessäni ja läsnä ympäristölle. Toki jotkut ennakkovalmistelut ovat myös paikallaan, mikä helpottaa läsnä olemista.

Turhautumista kehooni

Turhautumista, turhautumista ja turhautumista. Olen oivaltanut taas asioita, jotka ovat olennaisia, mutta silti olen turhautunut. Miksi kehoni ei parane? Miksi en osaa päästää irti? Olen sitä toki oppinut ja haluaisin iloita siitä, mutta en pysty. Haluan olla täysin terve. Ilo ei toki ole esteenä paranemiselle, mutta askeleet ovat pieniä ja siksi vaikea iloita. Tiedän, että se olisi silti parempi vaihtoehto. Olen vain tottunut "negatiivisiin" tunteisiin. Olisi aika oppia päästämään niistä tarvittaessa irti ja antaa tila "positiivisille" tunteille.

Mistä pidän kiinni? Minun halutaan käsittelevän monta asiaa. Yksinolemiseen liittyvä turvattomuus on yksin asia. Olen ollut pitkän aikaa hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla. Ne ovat peruuntunut järjestäen. Tämä nostaa minussa turvattomuutta. Tiedän turvan löytyvän itsestäni, mutta kuinka?!?!?!? Olen pitänyt itseäni "halauksessa". Olen sanonut, ettei ole mitään hätää. Olen kuunnellut kehoani. Olen silitelly sitä, mutta ei. Turvattomuus ja pelko on läsnä. Samoin unettomuus. Olen neuvoton. Haluaisin itkeä, mutta en uskalla, jos se kuuluu naapuriin.

Pidän kiinni peloista. En vain kohtaa niitä. Mitä sitten, jos naapuri kuulee. Minussa nousee viha, kun en pysty olemaan paljaana. Pidän peloista kiinni pakenemalla. Kuvittelin, etten tee sitä enää ainakaan usein. Sitä minä kuitenkin tee. En ole läsnä keholleni, syömiselleni, omille tunteilleni, väsymykselle, tekemiselle ylipäänsä jne... Turhauttaa!!! Olen päässä ja pakenen! En halua tätä, mutta muutos. Se ei ole tullut salaman iskulla.

Mistä pidän kiinni? En näytä kuka todella olen. Oma herkkä puoleni on piilossa. Kannattelen muita piilottamalla herkkyyttäni. Haluaisin oikeasti tulla nähdyksi tällaisena kuin olen, mutta jokin estää. Se, että olen oppinut patoamaan sisääni kaiken herkkyyden.

Olen tosin huomannut, että viikonlopun aikana olen ehkä alkanut tiedostaa omia tarpeitani paremmin. Sekin on jo eteenpäin. Menen oikeaan suuntaan ja se on iso linja, jos pystyn kuulemaan itseäni taas paremmin. Mielestäni se on irtipäästämistä, että pysty kuulemaan tarpeitani. Se ei onnistuisi ilman läsnäoloa.

Eilen en pystynyt keskittymään mihinkään. Päätin jättää tekemiseni sikseen ja palata siihen myöhemmin. Istuin ja olin läsnä. Sitä sekava oloni yritti kertoa minulle. Sen jälkeen sainkin tehtyä sen, mitä alunperin ajattelin tekeväni. Tein sitä liian pitkään, koska oloni muuttui taas sekavaksi. Tapahtuma kuitenkin kertoi minulle paljon ja ymmärrän, mihin suuntaan mennä. Sain voimaa ja uskoa kuunnella itseäni.

Mitä asioiden kiinnipitäminen palvelee? Voin pitää kiinni vihasta ja vääryydestä. Onhan se minulle tuttua. Lempeys ja myötätunto ovat uusia asioita ja sitä polkua seuraamalla uudet haasteet vastassa. Tuntematon ei luultavasti pelota minua niin paljon kuin vanhasta irtipäästäminen.

Turvattomuus haluaa tulla käsitellyksi

Mä haluan karjua mun suruni ulos. Itkeä niin kovaa, että helpottaa. Olen tullut vahvemmin tietoiseksi yksinäisyyden ja hylkäämisen tuskasta ja siitä seuraavasta turvattomuudesta ja pelosta.

Tänään oli tarkoitus nähdä ystäviä, mutta se peruuntui. Yritin sopia muuta, mutta sekään ei onnistunut. Tiedostin kehoni vahvan jännityksen, minkä yhdistin turvattomuuteen. Pelkoon siitä, että minut hylättiin ja vieläpä kaksi kertaa. Miten viisas kehoni onkaan? Se tiedosti asiat ennen kuin se saavutti tietoisen mieleni. Ollessani ihmisiin yhteydessä en halunnut lopettaa kontaktia. En halunnut tuntea olevani taas yksin. Tiedostin ja lopulta Päästin irti.

Keho hellitti jonkin verran, mutta ei kokonaan. Minussa nousi pian viha. Minä haluan saada turvani. Halusin päästää irti. Aloin heittää pois vanhoja tavaroita. Jos en vielä kykene päästämään turvattomuudestani ja peloistani irti, niin kykenen ainakin tavaroita heittämään pois. Kykenen luopumaan tavaroiden tuomasta näennäisestä turvassa.

Pian päässäni alkoi soida: "Kun silmäni mä auki saan....". Kuuntelin musiikkia ja itkin. En vieläkään kyennyt täysin päästämään itkua, koska en halua naapureiden kuulevan. Olo helpotti hieman, mutta ei täysin.

Turvattomuusteema haluaa tulla nyt käsitellyksi niin vahvasti sitä minulle tuodaan. Minussa on vastaukset, mutta miksi en kuule, kuinka edetä. Haluan kuulla ja päästää irti, mutta pelko ja turvattomuus kohdata niin syvä kipu hidastavat.

Stressikaavani

Viimeinen kuukausi on ollut erittäin opettavainen siinä, miten joudun stressin kierteeseen ja jään sinne pitkäksi aikaa. Kaava taitaa olla hyvin samanlainen yleensä. 

Joku asia nostaa minussa stressitasoa. En pysähdy riittävästi sen äärelle, vaan pakenen tekemiseen ja suorittamiseen. Kehoni huutaa pelkoa ja turvattomuutta eli sitä, että pakenen. En uskalla kohdata pelottavaa asiaa, vaan teen kaikkeni (yleensä tiedostamatta), ettei minun tarvitsisi katsoa sitä silmiin. Sitten, kun sitä yritän, olen jo syvällä suossa, jolloin olennaisen näkeminen on pelon vuoksi vaikeaa ja vaatii aikaa.

Jollakin tasolla olen nyt sopeutunut tilanteeseen, mutta silti kärsin edelleen väsymyksestä, unettomuudesta ja jossakin määrin ruokahaluttomuudesta. En jaksa tehdä mitään. Annan kaikelle tälle liian suuren painoarvoa. Olen unohtanut asiat, jotka helpottavat stressiä. 

Nukun edelleen huonosti, mutta olen tehnyt asioita, joista nautin ja jotka rauhoittavat minua. Olen yrittänyt pitää sopivaa tasapainoa kotoilun ja kodin ulkopuolisen elämän välillä. Tasapainoilua on vaatinut myös lepo ja liikkuminen. Ruokailu myös. Sosiaalinen elämä on tällä hetkellä eniten epätasapainossa.

Tämän oivaltaminen on auttanut minua näkemään ääripäissä toimimiseni. Menen helposti ääripäästä toiseen, kun tärkeämpää olisi tasapaino. Lyhyen aikaa on hyvä keskittyä stressin aikana, vaikka lepäämiseen. Minä helposti jään siihen vaiheeseen, jolloin on vaikea päästä kuopasta ylös. Kaikkiin kivoihin asioihin tuntuu vaikealta tarttua. Jatkossa minun on tärkeää pitää stressin hallita osana jokapäiväistä elämää. 

Mielelläni pidän stressistä kiinni, koska se on tuttua. Osin siksi on vaikea päästää irti, koska olen oppinut rankaisemaan itseäni. Olen myös vääristyneesti halunnut liittää muut ihmiset tai tietyn tilan/teet irtipäästämiseen. Nyt on aika opetella, että minä saan ja voin vapauttaa itse itseni stressistä. En tarvitse siihen muita.

Turvattomuus

Turvattomuus teema on vahvasti elämässäni. Olen aina ollut turvaton, mutta ero toi mahdollisuuden käsitellä sitä. Sen myötä elämässä on lähes kaikki muuttunut ja siksi olen joutunut kohtaamaan turvattomuutta usein. Toisinaan se on vähäisempää ja toisinaan akuuttia ja vahvasti läsnä.

Olen aiemmin yrittänyt etsiä turvaa ulkoapäin ja ennen kaikkea muista ihmisistä. Olen takertunut heihin kiinni ja pyytänyt aina apua. Nyt seison paremmin omilla jaloillani. Turvaa toisinaan etsin vieläkin ulkoapäin. Yritän saada apuja purkaa turvattomuus.

Tiedän, etten löydä turvaa muualta kuin itsestäni. Yritän vain löytää keinoja millä saisin kohdattua turvattomuuden tunteeni ja löydettyä turva itsestäni.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olisi vain pysähdytään tunteen äärelle ja annettava se tulla ja olla. Hyväksyä, että olen turvaton ja peloissani. Sitä teenkin, mutta miksi tämä ei helpota? Miksi kärsin edelleenkin unettomuudesta ja fyysisistä oireista?

Erilaisuus pelottaa

Kirjoitin joskus itselleni muistiin erilaisuudesta, mutta enpä muista kirjoitinko siitä sen enempää. Kirjoitin tai en niin nyt kirjoitan uudestaan.

Olen aina ollut turvallisuushakuinen ja halunnut asioiden pysyvän samalaisena. Ympärilleni on alkanut tulla erilaisia ihmisiä. Huomaan, kuinka minun pelottaa kohdata heitä omana itseäni ilman minkäänlaista roolia. Pelkään sitä, että en kelpaa tällaisena, olemmehan me erilaisia.

Sitten on toinen ulottuvuus. Pelkään erilaisuutta, koska joudun sitä kautta miettimään omia valintoja ja mahdollisesti muuttamaan asioita. Olen huono päästämään irti, joten en haluaisi joutua kohtaamaan sitä, että jokin on aikansa elänyt ja on aika siirtyä eteenpäin.

Kaikki tämähän perustuu turvattomuuteen. Jos minulla olisi perusturvallisuutta, olisi minun helpompi lähteä kohti tuntematonta. Voisin olla innoissani pelon sijaan. Turvattomuus kuluttaa minua erityisen paljon, joten haluan löytää itsestäni turvan. Jatkan aiheen käsittelyä.

Lapseni kuuleminen

Haluan vielä jatkaa kuulluksi tulemisesta. Koska en elämässäni ole tullut kuulluksi, minun on vaikea kuulla muita. Minua muistuttavia ihmisiä on kaikista vaikeinta kuulla tai asioita, jotka ovat minulle vaikeita.

Yhden lapseni kanssa minulla on isoja vaikeuksia kuulla häntä. Hän on paljon padonnut sisäänsä, koska häntä ei ole kuultu. Nyt hän on alkanut ilmaista itseään vahvemmin. Pystyn jo paremmin kuulemaan. Turhauttavinta on, että hän ei aina pysty sanottamaan asioita, vaan ilmaisee ne vaikka kiukulla.

Haluaisin kovasti kuulla häntä, mutta en vain kykene. Menneisyyteni on liian vahvasti läsnä tässä hetkessä. Uskon, että kokemuksillani, joissa tulen kuulluksi, pystyn muuttamaan suhdettani myös muihin ihmisiin.

Olen erityisen ylpeä lapsestani siinä, että hän kykenee paremmin ilmaisemaan tunteensa kuin aiemmin. Hän pystyy näyttämään myös sellaisia tunteita, joita hän ei ole aiemmin kyennyt. En silti muista juurikaan iloita siitä, vaan toivon asioiden olevan vielä paremmin. Nyt kuitenkin pystyn olemaan kiitollinen edistysaskeleista

Kuulluksi tuleminen

Suurimman osan elämästäni olen tottunut siihen, että minulle sanotaan, kuinka asiat tehdään ja elämää eletään. Minulla ei ole ollut mielipiteitä saati omaa tahtoa, koska niille ei ole ollut tilaa. Vasta viime vuosina (viimeisen vuoden aikana?) olen alkanut löytää sisäistä ääntäni ja uskaltanut alkaa seurata sitä. Enää en halua sellaisia ihmisiä auttamaan tai lähipiiriini, jotka eivät tue minua oli se sitten heidän mielipiteidensä tai arvojensa mukaista. Haluan kaivaa vastaukset itsestäni ja elää sydämestäni käsin. 

Ylpeys kuvaa sitä, mitä minä tunnen kehityksessäni tässä asiassa. Huomaan kuitenkin sen, etten aivan luota itseeni. Kun toiset ihmiset sanovat oman mielipiteensä, alan empiä ja kadotan sisäisen äänen. Toisinaan olen tiukasti pitänyt kannastani kiinni, mutta olen jäänyt neuvottomaksi, kun minua ei ole kuultu eikä annettu pyytämääni. Olinko sittenkin väärässä?

Nyt minulla on vastaavanlainen tilanne kuin aiemminkin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Taas minulle nostetaan jaksamistani, kun minun toiveeni ovat muualla. Olen tiedostanut, että jaksamisessa on työstettävää, mutta koen silti tarvitsevani muuta ainakin kyseiseltä ihmiseltä. Tällä kertaa rinnallakulkijana on ihminen, joka aidosti kuulee minua ja haluaa tukea ja auttaa. Mietinkin, että olenko nyt oikealla polulla. Onko minun vain täytynyt oppia sanomaan ei sellaiselle avulle, joka ei kuule minua ja tue minua?

Jos kuuntelen itseäni, kuulen keveyttä, hyvää oloa ja energisyyttä, kun olen saanut kaipaamaani. Jos kuuntelen itseäni, kun he puhuvat jaksamattomuudestani ja siihen liittyvästä avusta, tunnen surua ja jopa vihaa. Ensimmäisenä mieleeni tulee suru siitä, että edelleenkin olen samojen asioiden äärellä. Sitten vihaa, että suvun traumat ovat minun niskoillani. Nyt näen surua siitä, ettei minua kuulla. Kaikesta surusta huolimatta sydämeni ei kyseiseltä ihmiseltä kaipaa sitä apua, mitä minulle tarjotaan. Taas emmin, luotanko itseeni, kun taas kuulen samoja asioita. Olenko sittenkin väärässä?

Pohdittuani hetken saan sanottua hänelle, että haluan edelleen sitä samaa asiaa, jota olen kokoajan halunnutkin. Hän lupaa tukea minua siinä. Itken, kun hän on valmiina tukemaan minua ja hän kuulee minua. Se on minulle järjettömän tärkeää. 

Tällä hetkellä pinnalla on ajatus, että monien surujeni takana on ollut kuulluksi tuleminen ja ennen kaikkea sen puute. Sehän on ollut elämässäni ollut keskeisessä osassa. Nyt on aika puhdistaa se. Minä haluan tulla kuulluksi ja minun mielipiteilläni ja tarpeillani on merkitystä. Näen muutoksen olevan tässä. Miten kiitollinen voinkaan olla tästä matkasta ♥

Sisäinen pikkutyttöni tuli haavoittuvaisena näkyville

Taas uusi sykli on alkanut hahmottua. Olen ollut erittäin huolissani lapsistani ja eräästä läheisestä ihmisestä, joista en ole ollut aiemmin liiemmin huolissani. Neuvottomuus on ollut vallalla heidän kanssa. Tänään oivalsin hyvin tärkeää.

Yllä mainutut peilini heijastavat huoltani itsestäni ja ennen kaikkea sisäisestä pikkutytöstäni, joka on jätetty yksin selviämään. Elämässäni on nyt ollut muutoksia, joihin olisin kaivannut apua, mutta minulle ei ole ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Yksinoleminen ja muutokset ovat nostaneet pintaan turvattomuutta.

Kokonaisuuteen liittyy myös, kuinka yksin olen lasten kanssa. Olen nyt yksin niin kuin koko elämäni ajan olen ollut. Kaipaan tukiverkostoa ja sen puute kuormittaa minua. Sinällään tämä pitää paikkaansa, mutta tilanne heijastaa myös muuta. Sitä mitä oman suvun naiset ovat käyneet läpi. Kyse on moniulotteisesta asiasta.

Kaikki nämä asiat liittyvät tavalla tai toisella sisäiseen pikkutyttööni, joka huutaa huomiota. On aika käsitellä se yksinäisyys, yksinjääminen ja turvattomuus, joita pikkutyttöni kantaa mukanaan.

Haluan rakastaa sitä sisäistä pientä tyttöä ja antaa hänelle kaikki se, mitä hän ansaitsee. Nyt vihdoinkin olen valmis olemaan hänelle turvana ja pitämään hänestä hyvää huolta. Minulla on voima kannatella itseäni. Minulla on myös tahtoa ja poweria kutsua luokseni ansaitsemani lämmin, rakastava, pyyteetön tukiverkostoni. Minun ei tarvitse pärjätä yksin. 

Epätoivonhetki

Sisin huutaa lupaa antaa itselle hyvää. Sallia itselle kaikki se, minkä se ansaitsee. En oikeasti ansaitse tällaista. Ei kukaan ansaitse. Samalla minussa nousee viha. Kai mä sitten ansaitsen tämän kaiken, kun en vaan voi sallia itselleni unelmia tai edes hyvää. Mä haluan vapauteen ja kokea olevani turvassa. Kohta ei voimat riitä enää. En jaksa tätä elämää. En jaksa. Kyse ei ole siitä, että tekisin itselleni jotakin, vaikka suuntaankin vihan itseeni. Minulle vaan alkaa riittää tällainen elämä.

Käy sisäistä kamppailua sen kanssa, että ansaitsen kaiken sen, mitä osaan vain kuvitella. Sitten on viha, kun en osaa päästää irti. Yritän kääntää vihan myötätunnoksi ja rakkaudeksi, mutta se on vaikeaa. Jos muistan vihan keskellä olla myötätuntoinen, se onnistuu jonkun aikaa. Sitten taas viha nousee, jos mikään ei muutu.

Nytkin olen kiukkuinen siitä, että valvon, vaikka olen väsynyt. En vaan jumalauta voi sallia itselleni lepoa. Havahduin siihen, ettei viha auta. Olen lempeä ja myötätuntoinen. Sisäinen lapseni kaipaa huomiota, rakkautta. Annan sille sitä. Rauhoitun, tunnen unen tulevan, kunnes taas alan virkistyä ja voida pahoin. Siitä taas nousee v******. Mikä p****** on, kun mua piinataan taas tämän turvallisuuden ja itselleni hyvän sallimisen kanssa? Mä en vain ymmärrä. Olen niin valmis löytämään turvan. Haluan nukkua. Haluan luottaa elämän kantavan. Haluan elää omaa elämää. Haluan rakastaa. Haluan päästää irti itseäni vahingoittavista asioista. Haluan elää ja hengittää. Haluan kannatella itseäni ja lapsia enkä ketään muuta. Haluan olla itseni tuki. Haluan olla minä.

Kuulitteko nyt siellä jossakin vihdoinkin mitä minä haluan ja tarvitsen? Voisitteko toteuttaa nämä pikimmiten? Eiköhän minua ole koeteltu näiden asioiden tiimoilta jo riittävästi? Olen jo kantanut ja kannatellut omalta osaltani ihmisiä. Nyt minä haluan luopua vaikka kaikista niistä ihmisistä ja kantaa vain itseäni ja lapsia. Kiitos! Ei muuta lisättävää!

Muiden kannattelu

Huh kuinka kokonaisvaltaisesti kannattelen muita. Minä en juuri muuta teekään kuin kannattele muita. Joudun kontrolloimaan itseäni vahvasti, koska en muuten kykenisi "tehtävää". Kuvittelin kannattelevani vain vanhempiani ja exää, mutta silmäni avautuvat ja näen ison taakan itselläni. Ei ihme, että olen niin kuormittunut ja väsynyt. Väsyttää aistia muiden toiveita ja yrittää mennä niiden mukaan. Voimia vie, kun yritän löytää yleisesti hyväksyttyjä tai tieteellisesti todistettuja tapoja tehdä asioita. Kaikki vastaukset löytyvät minusta itsestäni, joten ei minun tarvitse etsiä niitä ulkoapäin.

Muutoksia elämässä on ollut asian tiimoilta jo paljon, mutta tapani toimia ulkoaohjautuvasti on ollut niin vahva, että jotakin merkittävää vielä on sisällä. Näin ainakin tulkitsen kehostani.

Olen pitkälti päästänyt irti siitä, ettei minun tarvitse kulkea vanhempieni jalanjäljissä. Voin kulkea omia polkuja. Olen saanut elämääni iloa asioista, jotka ovat olleet "kiellettyjä" lapsuuden kodissa. Kaikkea en edelleenkään pysty vanhemmilleni sanomaan, joten tavallaan kannattelen heitä, mutta en koe, että kaikkea tarvitsisikaan sanoa.

Olen myös exän kohdalla päästänyt siitä irti, ettei minun tarvitse kannatella hänen pahaa oloaan. Olen sitäkin tehnyt, mutta nyt palautin sen hänelle takaisin. Hänen tehtävään on kohdata se, ei minun.

Suurimpia asioita elämässä, jossa kannattelen muita on se, etten salli itselleni hyvää täysillä. Olen ainakin aiemmin ajatellut, että en halua toisten tulevan kateellisiksi. Mieluummin otan sen omasta selkänahasta, kun haluan toiselle pahaa.

Uusin oivallus toisten kannattelusta liittyy tunteisiin. Olen erittäin herkkä ja tunteellinen, mutta piilotellut sitä lähes koko elämäni. Nyt uskallan päästää tunteeni ulos ja voimallakin, mutta vain kun koen sen "hyväksyttäväksi" tai toinen pystyy ottamaan sen vastaan. Kannattelen toisia sen sijaan, että annan tunteen tulla juuri silloin, kun se olisi tulossa.

Nämä kaksi asiaa ovat niitä, joissa halua todellakin mennä itseäni kuunnellen. En halua enää ajatella muita, jos sisin tietää tarpeensa. Haluan elää ja tuntea. En ole vastuussa toisten tunteista, joten haluan palauttaa ne takaisin niille, joille se kuuluu. Juha Tapion sanoin: Nyt on sinun vuorosi loistaa ja Jari Sillanpään mukaan: Sinä ansaitset kultaa. Nämä ovat niin totta.

Mieleni tietää ja sydämenikin tietää, että ansaitsen kaiken tuon hyvän, mutta keho pistää vastaan. Sitä vielä pelottaa tuntematon. Se vielä haluaa pitää kiinni toisten kannattelusta. Kuinka saada keho tuntemaan turvaa ja sallia minulle kaikki se ihanuus? Olen yrittänyt avata kehoani, jotta se saisi mahdollisuuden päästää irti. Olen hakeutunut tilanteisiin, jossa voin opetella asioita. Olen antanut itselleni luvan ottaa kaikki hyvä vastaan, mutta vielä se antaa odottaa itseään.

Hyvän näkeminen ja sen vastaanottaminen

Olin surullinen, kun juttelin exän kanssa. Minua suretti, että en näe kaikkea hyvää, mitä hänessä on. Olen nähnyt paljon hänen heikkouksiaan ja antanut niille liian suuren tilan. Ne hyvät asiat, jotka olen nähnyt, ne ovat vain olleet. Olen pystynyt ne näkemään, mutta en antamaan niille sitä kuuluvaa arvoa. Jos sen olisin tehnyt, olisin joutunut kohtaamaan suruni. Suruni siitä, mitä minä jäin vaille. Samalla joudun näkemään myös äitisuhteessani saman. Sitä hyvää minä jäin vaille hänessä ja sitä minä olisin tarvinnut.

Olen alkanut nähdä miehissä ihanaa lempeyttä ja pehmeyttä, lämpöä ja rakkautta. Exästä en sitä ole nähnyt. Mietin syytä sille. En pystynyt kohtaamaan todellisia tarpeitani. Menin piiloon kuoren taakse. En ollut valmis ottamaan kaikkea sitä hyvää vastaan, jota olisin ehkä voinut saada. En sallinut itselleni hyvää, joten en voinut sitä myöskään nähdä.

Tänään minulle on nostettu tätä itselleni hyvän sallimista. Joissakin asioissa olen sen sallinut itselleni ja siihen suuntaan olen menossakin. Joissakin asioissa se vieläkin on vaikeaa, kuten lasten kanssa. Minussa nousee häpeä, kun ajattelen hyvää. Tämä syksy antaa mahdollisuuden muuttaa asia. Voin päästää häpeästä irti ja sallia itselleni kaikki se, mikä tekee hyvää minulle. Minun on aika päästää kokonaisvaltaisesti irti ajatuksesta, etten ansaitse hyvää.

Neuvottelua lapsista

Exän kanssa neuvotellaan lapsista. Olen tunnistanut rajani ja myöntänyt, etten voi jatkaa näin ilman tukiverkostoa. Haluan exän kantavan suuremman vastuun lapsista, mitä hän tällä hetkellä tekee. Aihe on vaikea molemmille ja nostaa tunteita.

Mielipiteeni ja toiveeni esittäminen saa exässä kiukkua ja vihaa aikaan. Hän ei jaksa, mutta hän ei osaa pitää rajojaan tai hae apua, vaan venyy. Nyt hän jossakin määrin yrittää pitää rajoja, mutta närkästyy, jos minä en niihin suostu. Hän suuttuu suunnattomasti siitä, jos sanon, etten voi luvata joustoa. Totta kai haluan lapsille parasta ja sellaiseen ratkaisuun pyrin. Tiedostan itsepäisyyteni ja joustamattomuuteni ja haluan muuttua näissä, joten ei exä aivan väärässä ole.

Hänen käytöksensä vain herättää minussa kiukkua. Hän näkee asiat siten, etten minä jousta eikä minun kanssani voi neuvotella. Minua suututtaa se, ettei hän luota minuun ja vain odottaa minulta valmista. Ei hän yritä neuvotella eikä tuoda vaihtoehtoja. En myöskään pidä hänen negatiivisesta asenteesta.

Koska olen miettinyt paljon rajoja ja toisten ihmisten kannattelua, olen miettinyt onko tässä kyse samasta. Kannattelenko minä exä? Olenko "ominut" lapset, koska exä ei jaksa? Teenkö kaiken tämän oman jaksamisen kustannuksella? Olen hakenut apua, mutta en koe saavani sitä. Johtuuko se siitä, että minun ei kuulu hakea niin paljon apua, vaan päästää irti. Antaa exän hoitaa oma osuutensa, jolloin minäkin alan voida paremmin.

Tässä voi olla kyse myös joistakin siirtymistä. Olisinko oppinut äidiltäni venymään ja kannattelemaan toisia? Olenko oppinut äidiltä uhrautumaan "lasten hyväksi". Sisimmässäni minä haluaisin exän kantavan enemmän vastuuta lapsista, mutta opittujen mallien vuoksi venynyt ja kannattelen.

Enää en suostu uhraamaan itseäni, vaan heitän pallon sinne, minne se kuuluu. Ex saa kantaa lapsista enemmän vastuuta. Näin uskon voivani joustaa paremmin, jos koen ratkaisun olleen oikea. Luulen joustamattomuuteni osin johtuneen siitä, että koen epäreiluna suuremman vastuun lapsista. Tämä kertoisi siitä, että muutos on oikea. Katsotaan miten saamme exän kanssa asiat sovittua ja miten mahdollinen uusi järjestely vaikuttaa asioihin.

Oman väsymyksen tunnistaminen ja tunnustaminen

Eilen olin keskustelemassa erään ihmisen kanssa. Hän sanoi, että olen uupunut. En tajunnutkaan, kuinka uupunut olen. Parin viikon takaisen elämänmuutoksen myötä olen nukkunut huonosti. Olen tunnistanut väsymykseni, mutta en ole riittävästi tehnyt sen eteen asioita.

Olen kiitollinen saamastani palautteesta. Eron jälkeen minulle kävi samoin. Nukuin yöt huonosti ja lopulta sairastuin. Nyt päätin levätä ja kuunnella itseäni paremmin. Aion miettiä, mitä teen, jotta en joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin. Olisi hyvä osata ottaa merkit tosissaan ja levätä ajoissa. Agendani on nyt vain levätä.

Annan itselleni luvan olla väsynyt ja levätä, tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Laitan elämäni sellaiseen järjestykseen, että lepoa on riittävästi. On aika miettiä arjen valintoja uudella tavalla. Pienemmissä asioissa se tarkoittaa sitä, että otan riittävästi lepo- ja hemmotteluhetkiä. Isommassa mittakaavassa mm. lasten jakautumista exän ja minun kanssani.

Rakkaus ei enää ole valmis pysymään piilossa

Tunteet tuntuvat tällä hetkellä viiltävän syvältä. Ystäväni keho kertoo, että pakenen tunteitani. Voin pahoin, kun kehoa puristaa. Tiedostan kehoani ja tunteitani kokoajan paremmin ja edistyn huimaa vauhtia. Tietoisuuteeni tuli tärkeitä asioita viikonloppuna tähän liittyen.

Olen ihmetellyt, miksi minua ahdistaa ja puristaa näin kovasti. Elämässäni on tapahtunut iso positiivinen muutos ja koen, että se on merkkinä asioiden kääntämisestä parempaan. Mistä tämä turvattomuus johtuu, jos koen käännekohdan olevan tässä?

Ymmärrettyäni tunteideni patoamisen kehooni, näin yhteyden tähän positiiviseen asiaan. Minä en uskalla kohdata positiivisiakaan tunteita, joita koen. Oloni on sanoin kuvaamattoman ahdistava, koska tunteet ovat kropassani, vaikka ne haluavat tulla ilmaistuksi.

Kiukkuilin viikonloppuna lapsille paljon. Illalla lapset kaipasivat huomiota. Olin väsynyt enkä jaksanut sitä antaa. Kehoni taas ilmaisi pahaa oloaan, jolloin ymmärsin sisimpäni haluavan olla myötätuntoinen, kun taas ilmaisin ulospäin kiukkua ja turhautumista.

Rakkaus haluaa tulla voimallisesti ulos minusta. Vihdoinkin. Olen sitä odottanut, mutta nyt on annettava sille lupa olla ja näkyä. Vanhat mallit ja niihin liittyvät tunteet saavat joutaa romukoppaan. En tarvitse niitä enää tässä muodossa. Haluan olla ymmärtäväinen, myötätuntoinen, rakastava, lempeä, sydämellinen... Toivon näkeväni lasten käytöksestä, että he auttavat minua nyt tässä. Väistykööt viha ja kiukku rakkauden ja kaiken kauneuden tiedä ♥

Äitiyteen liittyvää surua

Oman vointini kohentuessa, minulla on tilaa nähdä asioita uudesta näkökulmasta. Minussa nousee surua siitä, miten olen ollut hyvin vaillinainen äiti. Aiemmin en ole kokenut liiemmin huonoa omaatuntoa lapsiin liittyvistä asioista. Olin liian kylmä ja täynnä vihaa. Nyt uskallan kohdata vihan takana olevaa surua, myös tässä asiassa.

Olen surullinen, että olen ollut kovin rikki, jotta olisin pystynyt antamaan lapselleni parasta, mitä elämä voi heille antaa. Haluaisin, että he tulisivat nähdyiksi ja kuulluksi ja rakastetuksi juuri sellaisina kuin ovat. Haluan olla heille läsnä. Siihen pyrin ja olen iloinen, että olen tällä tiellä. Tiedän, että kaikki tuo on mahdollista. 

Tunnistan suruni, mutta pelkään vielä päästää se irti. Pienin askelin menen sitä kohti. Itken pieniä itkuja, mutta voimallinen tunteen kohtaaminen tuntuu pelottavalta. Pakenen sitä, vaikka en tajua tekeväni niin. Haluan kohdata sen ja päästää se avaruuteen vapauteen. En tarvitse sitä itkua enää, koska sydän haluaa kohdata ilon, joka kaiken surun takana on. Haluan läsnäoloa, rakkautta ja ihania hetkiä lasten kanssa. Itku, olet tervetullut!

Antaudun

Mietin elämääni ja sitä, miten kaikki kietoutuu yhteen. Kirjoittelin siitä, mutta en sitä julkaissut ainakaan toistaiseksi. Sitä kautta minulle aukesi oivallus. Monissa asioissa pyrin kontrolloimaan kaikkea ja haluan asioiden menevän juuri minun tavallani. En heittäydy ja ota riskejä. Oivallus tuli uudella tasolla.

Olen miettinyt myös sitä, että mieleni haluaa jotakin, mutta sydämeni hyvin maanläheisiä asioita. Minun on vaikea antautua sydämeni tahdolle. Ei, en halua tylsää elämää. Mitä se sellainen on, jos elämäni onkin arkisia asioita? Osa minusta toki haluaa niitäkin asioita, mutta koen joutuvani luopumaan jostakin. Se on se vaikeampi osuus.

Tänään vain tuli olo, että haluan todellakin antautua kulkemaan omaa sydämeni polkua. Olen sitä halunnutkin kulkea, mutta en aina mielen tasolla ole halunnut sitä, mitä sydämeni on kokenut tarvitsevansa. Koen tulleeni siihen pisteeseen, että olisin valmis. Ehkä mielen asioidenkin aika tulee, mutta nyt ei ole sen aika.

Lopulta päähäni tuli vain ajatus antautumisesta. Antaudun elämälle ja kaikelle sille mitä tarvitsen. Kuulen jo melko hyvin tarpeeni, mutta vastustan sitä. Entä jos sittenkin olen väärässä? Enhän minä näin voi tehdä? Enkö minä kuulu mihinkään, kun en taaskaan sovi tähän muottiin? Tätä tylsääkö elämää minulle tarjotaan? Mielenpölinää, jonka haluaisin jättää omaan arvooni. Tiedän, että kontrollista luopumalla elämä tuo ihmeitä eteeni, mutta silti koen saavani vain tylsiä asioita. Ehkä ajatteluni on antanut luvan paeta asioita eikä mennä kohti omaa unelmaani, jota kuitenkin haluan.

Nyt elämäni kaipaa muutoksia muutamalla osa-alueella. Vaikka jokin ääni sisälläni vastustaa niitä, menen sydämeni reittiä. Elämäni lasten kanssa kaipaa muutosta kuin myös suhtautuminen kehooni.

Mieleni kaipaa paljon miestä, mutta sydän ei. Olisin valmis tapaamaan uusia ihmisiä ja ennen kaikkea miehiä, mutta seurusteluun en vielä ole valmis. Toivon elämän heittävät eteeni juuri sellaisia ihmisiä, joita kaipaan elämääni nyt.

Monesti yksinäisyys, hylkäämiset jne... huutavat ihmisiä elämääni, jotta en joutuisi kokemaan kaikkea tuskaa. Todellisuudessa sydän haluaa olla yksin ja kohdata tunteet eikä paeta niitä mihinkään. Ihmisiä sydän kyllä haluaa, mutta ei paikkaamaan jotakin tai auttamaan pakenemista.

Nämä ovat tämän hetken ajatuksia antautumisesta ja itseni kuuntelemisesta ja oman polun kulkemisesta.

Vaikeus sietää heikkouksiani

Elämässäni on läheinen ihminen, joka peilaa minulle paljon vaikeita asioita. Hän on tullut elämääni opettamaan minua päästämään irti vaikeista tunteista ja ennen kaikkea vihasta. Hän haluaa, että katson vihani taakse. Se tekee kipeää, koska peilini on oma lapseni. Kipeää siitä tekee erityisesti se, että puran häneen paljon pahaa mieltäni.

Eilen lapseni purki pahaa oloa toiseen ihmiseen. Viikonloppu oli muutenkin rankka, joten en olisi jaksanut ottaa vastaan hänen pahaa oloa. Minä yritin olla ymmärtäväinen, mutta sisällä oleva viha tuli pintaan vähintäänkin äänenpainolla ja kontrollillani. Tajusin, että nyt kaivattaisiin myötätuntoa ja ymmärrystä. Osin siihen kykenin.

Tajusin episodista, että minulla ei ole itseäni kohtaan lämpöä, myötätuntoa ja rakkautta edelleenkään liiaksi. Muille lapsille sitä on, koska he eivät muistuta minua. Tälle lapselle sitä ei ole, koska vihaan itsessäni omaa pahaa oloa. Tulin surulliseksi ja itkinkin sitä, että haluan olla lempeä, myötätuntoinen ja rakastava omia heikkouksiani kohtaan. Haluan olla näitä ennen kaikkea tällä maailman ihanimmalle, rakkaimmalle ja kauneimmalle rakkaudelleni, mutta toki myös itselleni.

Kiitollisuus viimeisistä viikoista

Jotain on tullut päätökseen. Olen käynyt viimeisten viikkojen aikana isoa muutosta. On ollut syvälle meneviä asioita ja ihania ihmiskohtaamisia. Nyt tuntuu jonkin päättyvän tai paremminkin jokin nyt muuttuu. Ei välttämättä huonolla tavalla, vaikka muutos tuntuukin vaikealta tai ennemminkin haikealta.

Minun on aika päästää eräs ihminen vapauteen. Välimme eivät katkea, mutta jokin sidos kuitenkin. Hän opetti minulle paljon ja olen siitä kiitollinen. Hän valmisteli minua johonkin tulevaan, johonkin jota olen elämältä pyytänyt. Ehkä suruni onkin kiitollisuutta, kaikesta siitä kauneudesta, jota sain hänen kanssaan kokea. Kiitollisuutta niin kauniin ihmisen sisälle katsomisesta ja siitä peilistä, jota hän minulle oli. En ole koskaan kokenut tällaista matkaa. Olen sanaton tästä matkasta

Kokemus pyyteettömästä rakkaudesta

Koen ensimmäistä kertaa elämässäni pyyteetöntä rakkautta. En ole varma onko rakkaus aivan oikea sana, mutta jotakin sen tapaista. Koen että minut hyväksytään juuri tällaisena kuin olen. Minulta ei odoteta mitään eikä toivota mitään. Saan vain olla minä. Minua ei myöskään arvostella tai tuomita, vaan hyväksytään juuri tällaisena kuin olen. Minua ei haluta omia tai sitoa mihinkään, vaan saan elää omannäköistä elämää.

Minulle tällainen kohtelu on uutta. En voi käsittää, että tällaistakin voi olla. Se tuntuu tosi hyvälle. Tiedän nyt mitä jatkossakin haluan. Olen sanallisella tasolla tiennyt asia, mutta nyt olen saanut kokea, mitä se oikeasti tarkoittaa. Suunta on oikea.

Näiden asioiden hyväksyminen on helpompaa minulle, koska me emme ole suhteessa eikä meille tule suhdetta. Suhteessa joudun ehkä käymään vielä syvemmällä tasolla läpi, ettei toista voi omistaa eikä sitoa. Nyt se on minulle päivänselvää. Toki siihen vaikuttaa toinen henkilö ja minkälaiseksi koen oloni hänen kanssaan.

Rajat ja rajattomuus

Lapsuudessa olen kokenut olevan tiukat rajat sen suhteen, mitä saan tehdä ja mitä en. En ole kokenut, että olisin voinut niistä neuvotella. Nyt olen havahtunut siihen, ettei elämässäni ole oikeastaan ollutkaan rajoja, ei ainakaan selkeitä. Minä olen aina joutunut aistimaan, missä menee rajat. Vanhempien ilmeestä näin tai yritin tulkita, onko käytökseni sallittua vai ei.

Koska minulle ei ole asetettu selkeitä rajoja, on ympärilläni ollut ihmisiä, jotka eivät niitä ole asettaneet. Heitä kohtaan olen ollut vaativa ja ottajan roolissa. Koen etten ole osannut heille antaa mitään. He eivät sitä ole osanneet myöskään vaatia. Silti olen jollakin tasolla kokenut syyllisyyttä omasta käytöksestä. Nyt olen ottanut näihin ihmisiin etäisyyttä, koska en halua olla ottaja. En myöskään koe sellaisia suhteita tasapainoisiksi, jossa joudun aistimaan toisten rajoja tai olen vain ottajana. Miksi olisin sellaisessa suhteessa, jossa minulla ei ole hyvä olla?

Ne jotka ovat asettaneet rajat, ovat aiheuttaneet minussa pelkoa. Minulla ei ole ollut mallia siitä, miten toimia, jos toiset huomauttavat minun ylittäneen heidän rajansa. En sitä halua tehdä ja siksi sitä väitellyt viimeiseen asti. Arvostan ja kunnioitan rajoja.

Tällä hetkellä elämässäni on mahdollista opetella rajoja. Elämääni on tullut ihmisiä, jotka asettavat rajat selkeästi. Aluksi se pelotti, mutta ymmärsin rajojen tuovan minulle turvaa. Minun ei tarvitse arvuutella mitään, koska tiedän selvästi, missä rajat menevät. 

Havahduin nyt siihen, että minä en osaa asettaa rajoja. En aina tunnista niitä tai sitten en uskalla niitä aina ilmaista. Vähättelen niitä. 

Olen saanut hyvää oppia siitä, missä menevät minun rajani ja rajojen asettaminen on helpottunut. Alan kuulostella omaa vointia ja sitä tekeekö joku asia minulle hyvää. Aiemmin tein päätöksiä esimerkiksi sen mukaan, menetänkö jotakin tärkeää, jos jätän jonkun asian välistä. Nyt kuulostelen itseäni. Heikkouteni on edelleenkin uusien tuttavuuksien kanssa. Yritän kuulostella heidän rajoja ja arvuutella missä ne menevät. Minä siis kannan vastuuta toisten rajoista enkä varsinaisesti omistani. Rajat ja toisten kannattelu kulkevat minulla käsikädessä. 

Lasten kanssa minulla on myös haasteita asettaa rajoja. Olen pelännyt kohdata lapsessa nousevaa pettymystä ja kiukkua. Olen liian lepsu. 

Rajat, rajattomuus, turvallisuus, toisten kannattelu ovat nyt löytyneet toisensa. Ymmärrän näiden yhteyden ja niiden puuttumisen itselleni. Haluan vahvemmin tunnistaa rajani ja asettaa ne julkisiksi, koska se tekee oman ja läheisteni olon paremmaksi.

Lupa Nautti elämästä osa xxx

Yöllä kirjoittu.

Tänään ollut erityisen vaikea päivä rauhoittua. Olen kaivannut liikettä, vaikka oikeasti olisin tarvinnut pysähtymistä. Tiedostin tarpeeni, mutta lähdin levottomuuden ohjaamana kohti liikettä. Lopulta siitä seurasi lisää levottomuutta. En päässyt pakenemaan todellisia tarpeitani ja nyt sitten pyörin sängyssä.

Olen kokenut tänään olevani erityisen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mikä luultavasti on syynä levottomuuteen. En osaa rauhoittua siihen, että rakastan elämääni. Tuntuu vaikealta ajatukselta, että olen luonut elämäni itse. Oikeasti? Onko mahdollista olla onnellinen "yksin"? En vielä pystynyt antaa itselleni tuntea tätä onnellisuutta täysin rinnoin, koska en ole pystynyt sisäistämään tätä kaikkea.

Olen kokenut tänään myös suurta rakkautta, että elämässäni on ihminen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena. Hän kunnioittaa ja arvostaa minua eikä odota minulta mitään. Minä välitä, arvostan ja rakastan häntä.

Rintakehääni painaa. Haluaisin itkeä ja päästää rakkauteni täysin valloilleen. Tätä olen halunnut, kaivannut ja nyt saanut. Haluan myös nauttia tästä tunteesta. Antaa onnellisuudelleni ja rakkaudelle tilaa. Pelon on aika mennä ja antaa tila uudelle. Elämäni ei rakennut tämän ihmisen varaan, joten ei ole syytä pelätä menettämistä. Minun ei tarvitse enää suojella itseäni. Järki tietää, mutta tunne tulee hieman perässä.

Nyt on aika käydä tabuni kimppuun

Eräs aihe elämässäni on erityisen vaikea ja kipeä. Olen sitä voinut paeta nyt jo hyvän tovin, mutta en enää halua paeta, vaan kohdata se. Haluan vapauttaa itseni siitä. En enää jaksa kulkea tämän taakan kanssa nimittäin seksiin liittyvän taakan.

Lapsuudessani naiseus ja seksuaalisuus ovat olleet tabuja. Niistä asioista ei kotona puhuttu. Menkoista kerroin äidilleni, mutta koskaan en äidin kanssa puhunut aiheesta. En saanut minkäänlaista tukea kasvaessani naiseksi. Koin siihen liittyvät asiat häpeälliseksi ja sitä ne varmasti olivatkin äidilleni.

Seksi oli vielä suurempi tabu. Se kiellettiin minulta ennen avioliittoa. Siinä oli meidän keskustelut aiheesta. En kunnioittanut tässä vanhempieni toivetta, mutta luultavasti he lausahduksellaan saivat kauaskantoisia vaikutuksia.

Tuntuu vaikealta myöntää, etten ole seksistä nauttinut tai saanut kunnon orgasmia. Se ei ole ollut vastenmielistä, mutta pelottavaa. En ole oppinut rentoutumaan ja ottamaan hyvää vastaan. Olenhan toiminut vastoin vanhempieni toivetta. Luulisi, että olisin jättänyt tämän taakan jo taakseni, olenhan ollut itsenäinen jo niin kauan. Vanhempien opit ovat iskostuneet minulla niin syvään, että ne vaikuttavat osin edelleen. Seksielämäni alkoi jo teini-iässä, joten seksiin on kuulunut pelko, häpeä ja syyllisyys niin monta vuotta ennen kuin muutin kotoa pois, että nämä tunteet olivat osa seksielämääni. En ymmärtänyt, että minun kannattaisi työstää niitä, vaan ne lopulta kulkivat pitkään suhteeseeni. En joutunut käsittelemään niitä, vaan sain jatkaa pakenemista.

Nyt olen sen äärellä, että on aika työstää niitä, jos haluan saada rakkaudellisen ja seksuaalisesti nautittava suhteen. Haluan päästä aitoon yhteyteen ja seksi on luonnollinen osa sitä. Rohkaistun ottamaan peiton pois päältäni ja avautumaan asiassa. Minulla on lupa nauttia seksistä. Jatketaan tästä.

Lupa elää unelmaani nyt

Jotain on taas selkiytynyt. Olen pohtinut tuen tarvettani ja miten se elämässäni ilmenee. En enää kysele muilta neuvoja, kuinka tulee toimia. Mieluummin haluan heistä peiliä, jotta löydän itsestäni vastauksen. Edelleen kaikki ei ole niin selkeää, mutta pyrin itse ratkaisemaan asiani.

Olen mennyt eteenpäin myös siinä, etten tarvitse toisia sietämään omia tunteitani. Pystyn itse olemaan tunteideni kanssa päivä päivältä paremmin. Tämä on kuitenkin asia, jossa tuen tarve ilmenee. En useinkaan enää tukeudu, mutta en ole tajunnut tarpeeni vaikuttavan elämääni vahvasti. Kun minulla on tunteita, ei välttämättä suunnattoman vahvoja, minulle tulee kaipuu ihmisen luo. Toivon heiltä saavani jotakin, mitä olen vailla. Olen negatiivisesti kiinni toisissa ihmisissä, vaikka en haluaisikaan.

Oivalsin, että kaipuuta toki saa olla ja hyväksyn sen, mutta itsestäni löytyy tarvittava voima tässäkin asiassa. Omilla jaloilla seisominen tarkoittaa sitä, että kestän tunteeni itse. Jos tukeudun toisiin, pakenen tunteen kanssa olemista. Pakeneminen tekee olostani pahemman kuin se muuten onkaan. Selviän oikeasti tunteeni kanssa. Minussa vain on ollut niin vahva ohjelmointi, että tunteen pakeneminen on tullut luonnostaan. Opettelen kokoajan uutta toimintatapaa.

Sinällään tässä ei ole minulle uutta, mutta jokin silti muuttui tämän myötä. Ehkä nyt näen selkeämmin tai uudella tavalla, että kaipaan muilta ihmisiltä asioita, joita voin itsekin tarjota. Näin voin katkaista riippuvuutta enkä tarvitse ihmisiä varsinaisesti itseäni varten, vaan he voivat tuoda elämääni lisää. He eivät silti ole koko elämäni, vaan valopilkkuja matkanvarrella.

Minun on luultavasti vaikea luopua ihmisistä, koska odotan heidän täyttävän elämäni ilolla ja kaikilla muilla positiivisilla asioilla. Minä haluan, että rakastan elämääni tällaisenaan enkä tarvitse muita ihmisiä paikkaamaan tai tuomaan lisää siten, että onnellisuuteni olisi heistä kiinni.

Eilen ensimmäistä kertaa minulle tuli olo, että rakastan elämääni. Oikeastaan minulla on kaikki hyvin. Olen tuntenut, että vasta miehen myötä voin olla onnellinen. Nyt oivalsin tunnetasolla, että mitä on rakastaa elämääni ilman miestä. Koko elämä ei romahda, jos yksi ihminen poistuu elämästä, kun rakastan elämääni muutenkin. Se, että rakastan elämääni tarkoittaa myös sitä, että elämässäni on useita asioita, jotka kutsuvat minua. Silloin en takerru mieheen kiinni, vaan haluan elämääni muutakin. Pidän siis kiinni myös muista itselleni tärkeistä asioista, jotka sillä hetkellä tuottavat minulle iloa. Se ei tarkoita, että rakastaisin miestäni vähemmän, vaan minulla riittää rakkautta ja intohimoa muihinkin asioihin elämässä. Ne eivät sulje toisiaan pois.

Se että rakastan elämääni tarkoittaa kohdallani sitä, että luovun uskomuksestani, että voin olla onnellinen vasta, kun minulla on mies. Annan nyt itselleni luvan olla onnellinen jokaisessa elämäntilanteessani, vaikka kokisin jonkun asian olevan huonosti tai elämästäni puuttuvan jotakin. Minulla on lupa olla onnellinen tässä ja nyt. Voin rakentaa unelmaelämäni nyt enkä odotella, että olen suhteessa. Vau!

Toivon tämän vapauttavan minua kuulemaan vahvemmin, mitä elämässäni haluan ja uskallan mennä kohti unelmia. Nyt ei tarvitse enää himmailla, koska voin elää unelmaani nyt enkä sitten joskus.

Polkuni kohti omaa voimaa

Olen toivonut itsenäistymistä ja omilla jaloilla seisomista. Siihen suuntaan minua kokoajan viedään. Kaikki viimeisen vuoden aikana tapahtuneet asiat ovat olleet askelia siihen suuntaan. Minulla opetetaan luottamaan. Kaikki käytössä olleet pakokeinot karsitaan nyt pois, jotta todellakin seison ilman tukea. Kannattelen itse itseäni.

Olen tottunut tukeutumaan muihin ihmisiin ja tästä syystä niitä on elämässä tällä hetkellä hyvin rajallinen määrä. Monesti kun minulla on vaikeaa ja haluan soittaa jollekin (jota olen vähentänyt hurjasti), minulle ei monesti vastata. Näin minun on vain selvittävä yksin. Opin, etten oikeasti tarvitse muita tukemaan itseäni, vaan kaikki tarvittava on minussa. Toki toisia ihmisiä tarvitaan elämään, mutta ei kannattelemaan ja tukemaan riippuvuutta.

Ruoka on ollut keinoni kokea hallinnan tunnetta ja siten tuonut turvaa. Nyt on sekin prosessi pitkälle käyty läpi eli olen joutunut katsomaan silmiin suhdettani ruokaan. Nyt koen sen olevan aika ok.

Kehoon liittyvät asiat ovat vahvasti liittyneet pelkoihin ja turvattomuuteen. Keho on ollut minulle pelottava ja se on nostanut turvattomuutta. Siksi viimeisen vuoden aikana kohtaamani sairastelut näyttivät minulle, että voin selvitä pahimmistakin peloistani ja vieläpä yksin. Nyt opettelen tunnistamaan kehon viestejä etenkin turvattomuutta ja pelkoa, rauhoittumaan niiden äärelle, hyväksymään tunteeni ja päästämään niistä irti.

Tällä hetkellä turvan etsintä itsestä tapahtuu miehen kautta. Elämässäni on ollut eräs mies, johon takerruin kovasti. Tajusin, että minussa nousee turvattomuus, kun olemme etäällä. Tästä syystä haluan olla lähellä. Olen ottanut etäisyyttä, jotta kuulisin aidosti, mitä minä haluan. En tarvitse toista ihmistä ollakseni turvassa. Kyseinen mies opettaa minua itsenäisyyteen, löytämään turvan itsestäni ja omien rajojen asettamista.

Vahvistun päivä päivältä enemmän, mikä auttaa kuulemaan itseäni ja kulkemaan rohkeasti omaa polkuani. En enää tarvitse toisia ihmisiä kannattelemaan, vaan tuomaan elämääni iloa, kun tiedän olevani itseni turvassa. Silloin minulla ei ole hätää, vaikka on vastoinkäymisiä. Voin luottaa siihen, että apua on saatavilla, jos omat voimat eivät riitä.

Askeleet eteenpäin

Kaikista vaikeuksista huolimatta koen, että elämässä monet asiat ovat menneet huimasti eteenpäin. Havahduin tänään siihen, että osaan olla paremmin läsnä tekemisessäni enkä kiirehdi, kun teen jotakin. Jotain sisäistä rauhaa on siis syntynyt. Tämä on ollut häiritsevä ongelma, koska elin sumussa jatkuvasti. Nyt osaan enemmän rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä teen. Samalla voin jopa nauttia elämästä, kun en ole jatkuvasti ajatusteni kanssa.

Ymmärrän myös aiempaa paremmin, mitä minussa tapahtuu, kun on levoton olo ja osaan jonkin verran rauhoittaa itseäni. Näen koska yritän paeta minulle vaikeaa asiaa, jolloin on aika pysähtyä itseni äärelle.

Lasten kanssa monet asiat ovat ottaneet huiman harppauksen eteenpäin. Osa syy voi olla se, että jaksan paremmin. Jaksan touhuta heidän kanssaan ja minua kiinnostaa tehdä heidän kanssa asioita. Olemme molemmat yhteistyökykyisempiä kuin aiemmin. Minä olen lasten kanssa kärsivällisempi ja ymmärtäväisempi kuin koskaan ennen.

Aiempien parisuhteiden kehitys ja sen muuttaminen

Viettäessäni aikaa tämän uuden tuttavuuteni kanssa olen alkanut hahmottaa, miten aiemmat parisuhteeni ovat muodostuneet. Kiinnostus on saattanut olla molemmin puolista tai alkuun vain miehen puolelta. Sen jälkeen minun kiinnostusta on ylläpitänyt innostus siitä, että saan mieheltä huomiota. Haluan ja janoan kovasti sitä, mitä olen jäänyt vaille lapsuudessa. En malta pysyä miehestä erossa. Otan, mutta en anna mitään. Siinä vaiheessa millään muulla ei ole väliä, vaan kaikki menee sen ehdoilla, että vietämme aikaa yhdessä. Olen kadottanut itseni. Kun en enää kuuntele itseäni, olen koukussa suhteeseen kuin huumeisiin. 

Kun vain janoan huomiota mieheltä, suhde jatkuu vähintään niin kauan kuin mies sitä antaa ja sallii minun takertuvuuteni. Vaikka en saisikaan enää huomiota, riipun silti vielä miehessä. Toivon ja odotan kovasti saavani vielä joku päivä huomiota niin kuin isältänikin odotin ja toivoin. Sinnikäs luonteeni pitää minua vielä pitkään kiinni miehessä. 

Tämän miehen kanssa oivalsin, että olen päätynyt tutustumaan mieheen toki sattumien kautta, mutta ennen kaikkea siksi, että hän oli innokkaampi. Aloin lämmetä hänelle, koska sain huomiota, kosketusta ja läheisyyttä. Se tuntui äärettömän hyvältä. 

Jokin hänestä alkoi tuntua pahalta välillämme. Minulle teki pahaa, kun hän alkoi vetäytyä. Pelkäsin, että nyt hän hylkää minut. Lopulta päätin, että päästän irti odotuksista häntä kohtaan. Minä en tarvitse häntä, vaan kaikki löytyy sisältäni. Voin kulkea rinnalla, mutta hän ei ole minulle elinehto. Tämä helpotti oloani ja sain etäisyyttä mieheen. Nyt suhde hakee uutta muotoaan. Parisuhdetta tästä ei näytä tulevan, mutta matka on ollut opettavainen. 

Kun sain etäisyyttä siihen, etten tarvitse miestä tai ainakaan tätä miestä elämääni eli en enää ripustautunut häneen, aloin nähdä suhteen erilaisena. Hän ei ollutkaan enää niin kiinnostava miehenä, koska en tarvinnut enää isän korviketta. Nyt näin hänet enemmän miehenä sellaisten lasien läpi, olisiko tämä mies hyvä minulle ei riippuvuuksien tukijaksi ja lapsuuden traumojen korjaajaksi, vaan rinnallakulkijaksi miehenä, kumppanin, rakastettuna... Sellaista kiinnostusta ei herännyt. 

Mies on ollut tärkeässä osassa elämässäni. Hän on näyttänyt minulle paljon hyvää ja opettanut minua, mutta en tiedä onko meillä vielä toisillemme annettavaa. Kaipaan hänestä ystävää, koska hänen kanssaan on helppo jutella ja olemme samalla aaltopituudella. En tiedä, onko tämä takertuvuutta edelleen vai aitoa kiinnostusta. 

Nyt suhteemme on muuttunut ja ehkä sellaiseen suuntaan, johon en halua mennä. Hän käy kanssa samanlaista prosessia läpi kuin minäkin. Hän kokee minulla olevan paljon annettavaa hänelle. Minä mielelläni annan ja tuen, mutta en halua olla auttajan roolissa. En halua tästä muodostuvan "terapiasuhdetta". Hän on antanut minulle paljon lyhyessä ajassa, mutta en tiedä, vieläkö hänellä on annettavaa. Minun ei sitä tarvitse tietää, mutta tällainen kysymys minulla herää.

Pelko kohdata toisten tunteita

Olen ollut lähes koko elämän hukassa tunteideni kanssa, mutta nyt isoja muutoksia on tapahtunut. Tunteet ovat tällä hetkellä nousseet pöydälle toisesta näkökulmasta, kuinka siedän toisten tunteita ja sitä, mitä ne herättävät minussa.

Minä pelkään toisten ihmisten tunteita tai oikeastaan sitä, mitä ne minussa saavat aikaan. Pelkään omaa avuttomuutta toisten tunteiden edessä. Mielelläni otan rauhoittelijan tai tukijan roolin, jotta tunteet saataisiin lakaistua maton alle. Haluan mahdollisimman nopeasti pois tilanteesta, jotta pääsisin takaisin mukavuusalueelle. Koen turvattomuutta.

Nyt opettelen antamaan toiselle tilaa tuntea sitä, mitä hän tuntee. Samalla voin olla omassa tunteessani. Minun ei tarvitse muuttaa tilannetta tai pyrkiä ratkomaan mitään, vaan voin vain olla. Minun ei myöskään tarvitse huolehtia toisesta, vaan antaa toiselle tila olla tunteidensa äärellä. Aiemmin halusin heti kysellä, missä mennään ja onko kaikki hyvin. Toki näinkin on joskus hyvä tehdä, mutta liiallinen huolehtiminen ja tukeminen ei ole oikein. En ole vastuussa toisesta.

Omat rajat

Missä menee minun rajani ihmisen kanssa, joka haluaa kuunnella omaa sydän? Jos hän tekee oikeasti niin kuin sydän sanoo, hän kuuntelee itseään. Kuuntelemalla itseään joutuu tahtomattaankin pahoittamaan toisten mielen. Se on väistämätöntä ja tämän hyväksyn. Silti pohdin sitä, kuinka paljon olen valmis joustamaan.

Ymmärrän, jos ihmisen mieli muuttuu ja siksi ei pidä lupauksia. Silloin on tehtävä niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu. Entä jos sitä tapahtuu usein? Onko se silloin hyväksyttävää? Onko silloin edes aidosti kyse sydämen kuuntelusta vai jostakin muusta? Pakenemisesta? Vallan väärinkäytöstä? Tarvitseeko minun sellasta hyväksyä? Mielestäni ei tarvitse. Vaikea vain tunnistaa, missä menee raja. Koska hyväksyä ja koska ei? Ehkä elämä opettaa minulle tätä.

Näen tässä yhteyden lapsuuteeni ja niihin lupauksiin, joita ei pidetty. Nyt minulla on mahdollista muuttaa omaa käytöstä ja toimia rakentavasti. Minun ei tarvitse vain hyväksyä sitä. Toki elämässä tapahtuu kaikenlaista ja lupauksia ei aina voida pitää, mutta minun ei myöskään tarvitse ottaa kaikkea sitä vastaan, mitä minulle annetaan. Nyt voin valita.

Läheisriippuvuuden työstämistä

Aloittaessani kirjoittaa tätä postausta en muistanut kirjoittaneeni samasta aiheesta viimeksikin. Nyt lähestyn asiaa toisesta näkökulmasta.

Läheisriippuvuus on ollut isommista minua johdattaneista asioista elämässäni. Olen hakenut hyväksyntää uhraamaan itseäni, joten minun on ollut vaikea sanoa ei muille. En edes kuullut tarpeitani, jotta voisin paremmin palvella toisia.

Läheisriippuvuuden käsittely on edennyt siihen pisteeseen, että kuulen melko usein tarpeeni ja elän niiden mukaan. Osaan sanoa ei, jos minulla on tilaa kuunnella itseäni ja kuulen tarpeeni. 

Olennainen osa tarpeideni kuuntelussa on oma aika ja tila. Kun minulla ei ole sitä ollut viimeaikoina, olen toiminut enemmän vastoin itseäni. Nyt minua muistutettiin tästä asiasta. Keho päätti pysäyttää minut. Ymmärsin heti viestin. En ole antanut itselleni riittävästi omaa aikaa ja lepoa. 

Läheisriippuvuuden takana on pelko tulla hylätyksi. Huomaan, että naisten kanssa omien tarpeiden kuunteleminen ja ei sanominen on helpompaa kuin miesten. Tämä lienee yhteydessä isätraumaan. Minulla on syviä haavoja liittyen etäisyyteeni isäni kanssa. Miehiin mielelläni takerrun, koska toivon heiltä isältäni vaille jäänyttä huomiota. 

Minulle on tarjoutunut tilaisuus opetella tätä asiaa. Olen tavannut erään ihmisen, jonka kanssa minulla on mahdollisuus opetella tätä asiaa. Se tuntuu mahtavalta. Otan jo nyt isoja harppauksia asiassa. Asian tiedostaminen on vienyt minua eteenpäin ja olen saanut luottamusta asian kanssa. Pelko hälvenee pikkuhiljaa. Minulle ratkaisevaa on ollut se, etten halua elää pahan olon kanssa, joka nousee itseni laiminlyönnistä. Olen valmis menemään tätäkin pelkoa kohti.

Iso harppaus läheisriippuvuudessa

Jee! Koen suurta ylpeyttä itseäni kohtaan. Olen ottanut ison askeleen eteenpäin läheisriippuvuudessa. Minulla on ollut taipumusta takertua ihmisiin olemalla heikko ja tarvitseva.

Viime vuonna vaikeassa elämäntilanteessani minulla oli ihminen, joka tuki minua. Olen kiitollinen siitä ja tukea minä tarvitsinkin. Suhde ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, koska olimme symbioosissa tukien toistemme läheisriippuvuutta. Minä takerruin liikaa ja hän tarvitsi minua omaan läheisriippuvuuteensa.

Otimme etäisyyttä ja yhteydenpito on ollut erittäin vähäistä, kunnes olimme taas yhteydessä. Minä kerroin kuulumiseni, mutta muuten keskityimme enemmän hänen asioihinsa. Olin varuillani, etten menisi samaan rooliin kuin aiemmin. Se ei tuntunut viimeksi hyvältä eikä tuntuisi nytkään, koska ymmärsin toimintani johtuvan läheisriippuvuudesta eikä siis aidosta rakkaudesta. Jotain samaa meillä oli. Emme esimerkiksi osanneet "hyvästellä" toisiamme jne... Annoin asian olla. Olemme muutamia viestejä lähetelleet, mutta muuten yhteydenpitoa ei ole juurikaan ollut.

Nyt ymmärsin, että parempi pitää etäisyyttä tähän ihmiseen, koska opettelen vielä rajojen vetämistä. Kuluttaisin itseäni liikaa, jos olisimme yhteydessä. On mukava kuulla hänen kuulumisiaan ja voidaan välillä nähdäkin, mutta rajojen pitäminen voi olla vaikeaa kahdella läheisriippuvaisella ihmisellä. Tästä syystä etäisyys on tärkeää ja ennen kaikkea se, ettei yhteydenpito oli tiivistä.

Olen erittäin ylpeä itsestäni, että oivalsin tämän. Ylpeyden aihetta on ennen kaikkea siinä, että pystyn tähän ilman isoja kipuja. Olen mennyt hurjasti eteenpäin, kun pystyn ajattelemaan itseäni ja tekemään ratkaisuja, joita en pystynyt tekemään alle vuosi sitten. Olen kiitollinen ♥