Läpimurto avun vastaanottamisessa

Olen miettinyt taas apua. Sen saamista ja vastaanottamista. Jotakin työstettävää siinä edelleen on. En ole monesti halunnut mennä lääkäriin, koska olen pelännyt. Mitä minä oikeastaan pelkään? Että minulla todetaan jokin sairaus ja etenkin vakava sairaus. Niin se on minulle ilmennyt.

Nyt minulle aukesi uusi näkökulma. Minä pelkään mennä lääkäriin, koska koen, ettei kukaan voi minua auttaa. Koen olevani yksin. Miten kauheaa on hakea apua enkä sitä saa? Ilmaisen asiaa vihan kautta, mutta takana on surua.

Kaiken takana on lapsuuden kokemukset siitä, että olen jäänyt yksin. Minulla ei lapsena ole ollut tunnetta, että vanhemmat olisivat minua varten. Jos koen olevani maailmassa niin yksin, miten voin nyt aikuisenakaan kokea muiden olevan minua varten.

Kävin lääkärissä tilanteeni vuoksi. Lähtökohtana oli, että lääkäri määrää kuitenkin lääkkeitä enkä halua niitä. Minä siis olen heti kieltäytymästä avusta. Menin kuitenkin. Aluksi en ollut tyytyväinen siihen, mitä hän minulle sanoi ja lähdin hieman pettyneenä. Käynti kuitenkin avasi minulle mahdollisuuden käsitellä tätä asiaa.

Totta tosiaan. En voi saada apua, jos uskomukseni on, että olen yksin eikä kukaan ole minua varten. Minä itse estän avun tulemasta luokseni menemällä uskomusteni, vihani ja pelkoni taakse. Minulle on kaikki apu saatavilla, jos vain puran uskomukseni. Olen huomannut, että minulle on ollut apua muutoinkin tarjolla, mutta sen vastaanottaminen on vaikeaa. En ole yksin, mutta pysyttäydyn yksinäisyyden kuplassa. Ottamalla apua vastaan puran lopullisesti tämän uskomukseni.

Ehkäpä yllättävää kyllä suurin motivaationi käsitellä asiaa on, etten halua lasteni kokevan olevansa yksin tässä maailmassa niin kuin minä olen kokenut. Haluan olla heille esimerkkinä. Toki haluan itsellenikin apua, mutta lapset ovat ne, jotka pistävät potkua tekemiseeni.

Tiedän kaiken tämän olevan aukeamassa tässä ja nyt. En enää tarvitse näitä uskomuksia. Avun vastaanottamisessa on ollut uskomus, että olen heikko. En todellakaan ole heikko, jos en pärjää yksin. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Riitän tällaisena kuin olen ja sallin elämääni tulla rinnallekulkijoita, jotka auttavat minua. Minä voin vastavuoroisesti pyyteettömästi auttaa muita. Olen niin kiitollinen tässä ♥