Olen fiiliksissä minulle erittäin tärkeästä oivalluksesta, kuinka yksin koen olevani tässä maailmassa ja miten se on heijastunut uskomukseeni, etten saa apua mistään. Tämä avasi ajatuksia myös omasta paranemisesta. Siihenkin liittyy uskomuksia. Olen kokenut, etten saa olla terve ja vahva persoona. En voi olla "parempi" kuin muut. Oikeasti ei ole kyse siitä, että oikeasti olisin parempi. Olen uskonut, että rooliini on antaa muille se tunne, että ainakin joku muu on heikompi kuin he. Aivan kuin minun tehtäväni olisi roolillani nostaa heitä ylöspäin. Ei TODELLAKAAN!
Minun tehtävänäni ei ole uhrata itseäni muiden vuoksi. Minun ei tarvitse pienentää itseäni muiden vuoksi. Voin toki auttaa ja kannustaa muita kasvamaan omaan voimaansa, mutta ei itseäni kutistamalla. Minä saan olla vahva ja terve! Minä saan parantua! Ei ole kilpailu siitä, kuka on paras, vaan me saadaan kaikki puhjeta kukkaan. Se ei ole keneltäkään pois.
Minä saan parantua. Minun ei tarvitse enää olla se, joka yrittää saada muiden huomio pois omista ongelmista. Minun ei tarvitse sairauksien kautta kannatella ketään. Nyt minun on aika kannatella itseäni. Samalla olen tietoinen siitä, ettei minun tarvitse yksin kantaa taakkaani. Minulla on muita ympärillä, jos omat voimat eivät riitä. Niin on myös muilla. Minä en ole ainoa ihminen. Aivan mahtavaa! Nyt pääsen syvemmälle tässä asiassa. Alan mennä tunnepuolelle ja pääsen todella purkamaan uskomuksiani. Vanhan on aika kuolla ja jatkaa matkaansa. Kiitos elämä♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti