Joku asia nostaa minussa stressitasoa. En pysähdy riittävästi sen äärelle, vaan pakenen tekemiseen ja suorittamiseen. Kehoni huutaa pelkoa ja turvattomuutta eli sitä, että pakenen. En uskalla kohdata pelottavaa asiaa, vaan teen kaikkeni (yleensä tiedostamatta), ettei minun tarvitsisi katsoa sitä silmiin. Sitten, kun sitä yritän, olen jo syvällä suossa, jolloin olennaisen näkeminen on pelon vuoksi vaikeaa ja vaatii aikaa.
Jollakin tasolla olen nyt sopeutunut tilanteeseen, mutta silti kärsin edelleen väsymyksestä, unettomuudesta ja jossakin määrin ruokahaluttomuudesta. En jaksa tehdä mitään. Annan kaikelle tälle liian suuren painoarvoa. Olen unohtanut asiat, jotka helpottavat stressiä.
Nukun edelleen huonosti, mutta olen tehnyt asioita, joista nautin ja jotka rauhoittavat minua. Olen yrittänyt pitää sopivaa tasapainoa kotoilun ja kodin ulkopuolisen elämän välillä. Tasapainoilua on vaatinut myös lepo ja liikkuminen. Ruokailu myös. Sosiaalinen elämä on tällä hetkellä eniten epätasapainossa.
Tämän oivaltaminen on auttanut minua näkemään ääripäissä toimimiseni. Menen helposti ääripäästä toiseen, kun tärkeämpää olisi tasapaino. Lyhyen aikaa on hyvä keskittyä stressin aikana, vaikka lepäämiseen. Minä helposti jään siihen vaiheeseen, jolloin on vaikea päästä kuopasta ylös. Kaikkiin kivoihin asioihin tuntuu vaikealta tarttua. Jatkossa minun on tärkeää pitää stressin hallita osana jokapäiväistä elämää.
Mielelläni pidän stressistä kiinni, koska se on tuttua. Osin siksi on vaikea päästää irti, koska olen oppinut rankaisemaan itseäni. Olen myös vääristyneesti halunnut liittää muut ihmiset tai tietyn tilan/teet irtipäästämiseen. Nyt on aika opetella, että minä saan ja voin vapauttaa itse itseni stressistä. En tarvitse siihen muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti