Mä haluan karjua mun suruni ulos. Itkeä niin kovaa, että helpottaa. Olen tullut vahvemmin tietoiseksi yksinäisyyden ja hylkäämisen tuskasta ja siitä seuraavasta turvattomuudesta ja pelosta.
Tänään oli tarkoitus nähdä ystäviä, mutta se peruuntui. Yritin sopia muuta, mutta sekään ei onnistunut. Tiedostin kehoni vahvan jännityksen, minkä yhdistin turvattomuuteen. Pelkoon siitä, että minut hylättiin ja vieläpä kaksi kertaa. Miten viisas kehoni onkaan? Se tiedosti asiat ennen kuin se saavutti tietoisen mieleni. Ollessani ihmisiin yhteydessä en halunnut lopettaa kontaktia. En halunnut tuntea olevani taas yksin. Tiedostin ja lopulta Päästin irti.
Keho hellitti jonkin verran, mutta ei kokonaan. Minussa nousi pian viha. Minä haluan saada turvani. Halusin päästää irti. Aloin heittää pois vanhoja tavaroita. Jos en vielä kykene päästämään turvattomuudestani ja peloistani irti, niin kykenen ainakin tavaroita heittämään pois. Kykenen luopumaan tavaroiden tuomasta näennäisestä turvassa.
Pian päässäni alkoi soida: "Kun silmäni mä auki saan....". Kuuntelin musiikkia ja itkin. En vieläkään kyennyt täysin päästämään itkua, koska en halua naapureiden kuulevan. Olo helpotti hieman, mutta ei täysin.
Turvattomuusteema haluaa tulla nyt käsitellyksi niin vahvasti sitä minulle tuodaan. Minussa on vastaukset, mutta miksi en kuule, kuinka edetä. Haluan kuulla ja päästää irti, mutta pelko ja turvattomuus kohdata niin syvä kipu hidastavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti