Epätoivonhetki

Sisin huutaa lupaa antaa itselle hyvää. Sallia itselle kaikki se, minkä se ansaitsee. En oikeasti ansaitse tällaista. Ei kukaan ansaitse. Samalla minussa nousee viha. Kai mä sitten ansaitsen tämän kaiken, kun en vaan voi sallia itselleni unelmia tai edes hyvää. Mä haluan vapauteen ja kokea olevani turvassa. Kohta ei voimat riitä enää. En jaksa tätä elämää. En jaksa. Kyse ei ole siitä, että tekisin itselleni jotakin, vaikka suuntaankin vihan itseeni. Minulle vaan alkaa riittää tällainen elämä.

Käy sisäistä kamppailua sen kanssa, että ansaitsen kaiken sen, mitä osaan vain kuvitella. Sitten on viha, kun en osaa päästää irti. Yritän kääntää vihan myötätunnoksi ja rakkaudeksi, mutta se on vaikeaa. Jos muistan vihan keskellä olla myötätuntoinen, se onnistuu jonkun aikaa. Sitten taas viha nousee, jos mikään ei muutu.

Nytkin olen kiukkuinen siitä, että valvon, vaikka olen väsynyt. En vaan jumalauta voi sallia itselleni lepoa. Havahduin siihen, ettei viha auta. Olen lempeä ja myötätuntoinen. Sisäinen lapseni kaipaa huomiota, rakkautta. Annan sille sitä. Rauhoitun, tunnen unen tulevan, kunnes taas alan virkistyä ja voida pahoin. Siitä taas nousee v******. Mikä p****** on, kun mua piinataan taas tämän turvallisuuden ja itselleni hyvän sallimisen kanssa? Mä en vain ymmärrä. Olen niin valmis löytämään turvan. Haluan nukkua. Haluan luottaa elämän kantavan. Haluan elää omaa elämää. Haluan rakastaa. Haluan päästää irti itseäni vahingoittavista asioista. Haluan elää ja hengittää. Haluan kannatella itseäni ja lapsia enkä ketään muuta. Haluan olla itseni tuki. Haluan olla minä.

Kuulitteko nyt siellä jossakin vihdoinkin mitä minä haluan ja tarvitsen? Voisitteko toteuttaa nämä pikimmiten? Eiköhän minua ole koeteltu näiden asioiden tiimoilta jo riittävästi? Olen jo kantanut ja kannatellut omalta osaltani ihmisiä. Nyt minä haluan luopua vaikka kaikista niistä ihmisistä ja kantaa vain itseäni ja lapsia. Kiitos! Ei muuta lisättävää!