Muutama päivä sitten olin vihainen ja ihmeissäni sen ilmenemisestä. Otin aikaa tutkiakseni vihaani, jolloin pääsin sen takana olevaan tunteeseen eli suruun. Miksi ilmennän vihaa sen sijaan että näyttäisin surua? Lapsuudessa näin paljon surua, mutta se yleensä piilotettiin. Miksi? Luulen, ettei surija ollut tottunut näyttämään suruaan muille. En tiedä miten siihen olisi hänen lapsuudessaan suhtauduttu. Miten minun lapsuudenkodissa suhtauduttiin suruun? Sitä minä piilottelin vanhempieni tavoin ja jopa vielä enemmän. Olen oikeastaan aina tehnyt niin, joten en tiedä miten siihen oltaisiin suhtauduttu. Oletan ettei kovin hyvin, kun vanhempanikin sitä piilottelivat.
Mistä sitten tulee vihani, joka on surun edessä? Onko se vain tapa peittää surua? Minulle vihan näyttäminen on helpompaa kuin surun, vaikkakaan ei silloin, kun joku ylittää rajojani. Viha voi olla keino näyttäytyä "vahvana", kun taas suru on minulle ollut "heikkouden" merkki.
Onko minun suruuni suhtauduttu vihastuen? En muista sellaista lapsuudesta, mutta parisuhteesta kyllä. Kun on todettu, ettei itkuani jaksa katsella ja lähdetty kävelemään pois. Tämä jossakin määrin satuttaa minua edelleen enkä ole pystynyt antamaan anteeksi. En ole tajunnut sen satuttavan, mutta lievää kiukkua se edelleen herättää, joten anteeksianto on vielä kesken.
Osin surun peittäminen voi johtua siitäkin, että monet ovat tilanteessani yhdistänyt sen jaksamiseeni. Minun on ollut vaikea sitä hyväksyä. En tiedä pakenenko tätä näkökulmaa, koska en sitä hyväksy. Mielestäni itkeminen on puhdistavaa ja auttaa päästämään irti. Jos itken, saatan itkeä sitä, että minut nähdään tai kuullaan. Itken siis sitä, että nyt saan sitä, mitä olen koko elämäni kaivannut. Itken, kun näen jääneeni lapsuudessa jotakin vaille. Päästän siis irti siitä, etten saanut tarvitsemaani enkä sitä voi enää saada. Toki itku kertoo siitä, että asia on vielä herkkä minulle eikä siis ole käsitelty loppuun. Onko se huono asia? Mielestäni ei. Onko minulla vielä niin paljon kipukohtia, että se kuluttaa liikaa ja siksi jaksaminen herättää toisissa huolta? Ehkä.
Muiden ihmisten reaktiot suruni edessä eivät ole olleet sitä, mitä tarvitsen. Sillä on ollut suuri merkitys siihen, miten itse suhtaudun omaan suruuni. Piilottelen sitä niin kuin vanhempani teki. Vihaan sitä niin kuin exä teki. Piilottelen sitä, koska se nähdään jaksamattomuutena ja heikkoutena.
Mitä minä sitten haluan? Haluan hyväksyä jokaisen itkun elämääni ja antaa niiden tulla. Se ei ole heikkouden merkki. Se on heikkoutta, jos piilottaa todellisen itsensä. Haluaisin hyväksyä, että olen nyt tässä tilanteessa ja minulla lienee itku herkässä. Hyväksyn myös sen, että olen herkkä ja itku on luultavasti koko elämäni herkässä. Olen tunteellinen enkä halua sitä peittää.
Haluan lisäksi, että suruuni ja itkuuni vastataan. Ne saavat tulla nähdyiksi ja niihin suhtaudutaan lempeästi, myötätuntoisesti ja rakastavasti. Toki ensisijaisesti haluan itse suhtautua näin, mutta myös läheisteni. Haluan, että surulleni ja itkulleni on tilaa elämässä. Saan haleja, olkapäätä ja myötätuntoa osakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti