Turvattomuuden herättämiä pohdintoja

Turvattomuus taas kylässä. Minussa on surua, mutta en pysty sitä kohtaamaan. Olen oikeasti vihainen enkä siksi voi hypätä suoraan suruun. Vihani kohdistuu vanhempiini, että jäin yksin. En ole pystynyt antamaan vanhemmilleni anteeksi, vaikka haluan. On vaikea antaa anteeksi, koska näen kuinka olen jo siirtänyt tätä traumaa lapsilleni. Se nostaa vihakerrointa huimasti.

Haluan sallia vihani ja suruni. Niillä on lupa tulla pintaan. On aika kohdata ne jälleen kerran. Ennen sitä en pääse anteeksiantoon. 

Huomaan kuinka kehoni tykkää siitä, että en yritä hypätä suoraan suruun, vaikka sitäkin on. Se haluaa kohdata vihan. Ehkäpä vahva puristus kehossani kertoi juuri vihasta, jota en edes huomannut tai pikemminkin osannut tulkita. Kuvittelin, että pelkään kohdata suruni. Oivallukseni myötä oloni keveni huimasti.