Kuulluksi tuleminen

Suurimman osan elämästäni olen tottunut siihen, että minulle sanotaan, kuinka asiat tehdään ja elämää eletään. Minulla ei ole ollut mielipiteitä saati omaa tahtoa, koska niille ei ole ollut tilaa. Vasta viime vuosina (viimeisen vuoden aikana?) olen alkanut löytää sisäistä ääntäni ja uskaltanut alkaa seurata sitä. Enää en halua sellaisia ihmisiä auttamaan tai lähipiiriini, jotka eivät tue minua oli se sitten heidän mielipiteidensä tai arvojensa mukaista. Haluan kaivaa vastaukset itsestäni ja elää sydämestäni käsin. 

Ylpeys kuvaa sitä, mitä minä tunnen kehityksessäni tässä asiassa. Huomaan kuitenkin sen, etten aivan luota itseeni. Kun toiset ihmiset sanovat oman mielipiteensä, alan empiä ja kadotan sisäisen äänen. Toisinaan olen tiukasti pitänyt kannastani kiinni, mutta olen jäänyt neuvottomaksi, kun minua ei ole kuultu eikä annettu pyytämääni. Olinko sittenkin väärässä?

Nyt minulla on vastaavanlainen tilanne kuin aiemminkin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Taas minulle nostetaan jaksamistani, kun minun toiveeni ovat muualla. Olen tiedostanut, että jaksamisessa on työstettävää, mutta koen silti tarvitsevani muuta ainakin kyseiseltä ihmiseltä. Tällä kertaa rinnallakulkijana on ihminen, joka aidosti kuulee minua ja haluaa tukea ja auttaa. Mietinkin, että olenko nyt oikealla polulla. Onko minun vain täytynyt oppia sanomaan ei sellaiselle avulle, joka ei kuule minua ja tue minua?

Jos kuuntelen itseäni, kuulen keveyttä, hyvää oloa ja energisyyttä, kun olen saanut kaipaamaani. Jos kuuntelen itseäni, kun he puhuvat jaksamattomuudestani ja siihen liittyvästä avusta, tunnen surua ja jopa vihaa. Ensimmäisenä mieleeni tulee suru siitä, että edelleenkin olen samojen asioiden äärellä. Sitten vihaa, että suvun traumat ovat minun niskoillani. Nyt näen surua siitä, ettei minua kuulla. Kaikesta surusta huolimatta sydämeni ei kyseiseltä ihmiseltä kaipaa sitä apua, mitä minulle tarjotaan. Taas emmin, luotanko itseeni, kun taas kuulen samoja asioita. Olenko sittenkin väärässä?

Pohdittuani hetken saan sanottua hänelle, että haluan edelleen sitä samaa asiaa, jota olen kokoajan halunnutkin. Hän lupaa tukea minua siinä. Itken, kun hän on valmiina tukemaan minua ja hän kuulee minua. Se on minulle järjettömän tärkeää. 

Tällä hetkellä pinnalla on ajatus, että monien surujeni takana on ollut kuulluksi tuleminen ja ennen kaikkea sen puute. Sehän on ollut elämässäni ollut keskeisessä osassa. Nyt on aika puhdistaa se. Minä haluan tulla kuulluksi ja minun mielipiteilläni ja tarpeillani on merkitystä. Näen muutoksen olevan tässä. Miten kiitollinen voinkaan olla tästä matkasta ♥