Huh kuinka kokonaisvaltaisesti kannattelen muita. Minä en juuri muuta teekään kuin kannattele muita. Joudun kontrolloimaan itseäni vahvasti, koska en muuten kykenisi "tehtävää". Kuvittelin kannattelevani vain vanhempiani ja exää, mutta silmäni avautuvat ja näen ison taakan itselläni. Ei ihme, että olen niin kuormittunut ja väsynyt. Väsyttää aistia muiden toiveita ja yrittää mennä niiden mukaan. Voimia vie, kun yritän löytää yleisesti hyväksyttyjä tai tieteellisesti todistettuja tapoja tehdä asioita. Kaikki vastaukset löytyvät minusta itsestäni, joten ei minun tarvitse etsiä niitä ulkoapäin.
Muutoksia elämässä on ollut asian tiimoilta jo paljon, mutta tapani toimia ulkoaohjautuvasti on ollut niin vahva, että jotakin merkittävää vielä on sisällä. Näin ainakin tulkitsen kehostani.
Olen pitkälti päästänyt irti siitä, ettei minun tarvitse kulkea vanhempieni jalanjäljissä. Voin kulkea omia polkuja. Olen saanut elämääni iloa asioista, jotka ovat olleet "kiellettyjä" lapsuuden kodissa. Kaikkea en edelleenkään pysty vanhemmilleni sanomaan, joten tavallaan kannattelen heitä, mutta en koe, että kaikkea tarvitsisikaan sanoa.
Olen myös exän kohdalla päästänyt siitä irti, ettei minun tarvitse kannatella hänen pahaa oloaan. Olen sitäkin tehnyt, mutta nyt palautin sen hänelle takaisin. Hänen tehtävään on kohdata se, ei minun.
Suurimpia asioita elämässä, jossa kannattelen muita on se, etten salli itselleni hyvää täysillä. Olen ainakin aiemmin ajatellut, että en halua toisten tulevan kateellisiksi. Mieluummin otan sen omasta selkänahasta, kun haluan toiselle pahaa.
Uusin oivallus toisten kannattelusta liittyy tunteisiin. Olen erittäin herkkä ja tunteellinen, mutta piilotellut sitä lähes koko elämäni. Nyt uskallan päästää tunteeni ulos ja voimallakin, mutta vain kun koen sen "hyväksyttäväksi" tai toinen pystyy ottamaan sen vastaan. Kannattelen toisia sen sijaan, että annan tunteen tulla juuri silloin, kun se olisi tulossa.
Nämä kaksi asiaa ovat niitä, joissa halua todellakin mennä itseäni kuunnellen. En halua enää ajatella muita, jos sisin tietää tarpeensa. Haluan elää ja tuntea. En ole vastuussa toisten tunteista, joten haluan palauttaa ne takaisin niille, joille se kuuluu. Juha Tapion sanoin: Nyt on sinun vuorosi loistaa ja Jari Sillanpään mukaan: Sinä ansaitset kultaa. Nämä ovat niin totta.
Mieleni tietää ja sydämenikin tietää, että ansaitsen kaiken tuon hyvän, mutta keho pistää vastaan. Sitä vielä pelottaa tuntematon. Se vielä haluaa pitää kiinni toisten kannattelusta. Kuinka saada keho tuntemaan turvaa ja sallia minulle kaikki se ihanuus? Olen yrittänyt avata kehoani, jotta se saisi mahdollisuuden päästää irti. Olen hakeutunut tilanteisiin, jossa voin opetella asioita. Olen antanut itselleni luvan ottaa kaikki hyvä vastaan, mutta vielä se antaa odottaa itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti