Unimaailmaa osa 4

Viime yönä näin unen, jossa olin edellisen työporukan kanssa jossakin syömässä. Kuuntelin heidän juttujaan, mutta koin itseni tosi ulkopuoliseksi, vaikka selkeästi olin heidän porukassa fyysisesti. Hieman erillään muista, mutta kuitenkin heidän kanssa. He eivät huomanneet minua ollenkaan. Oloni oli tosi surkea. Olo oli hyvin samanlainen kuin ala-astella. Koin, etten kuulu joukkoon. En tiennyt kuinka olla. Istuin lavan reunalla, heiluttelin jalkoja. Olo oli levoton. Unen lopussa muut menivät pöydän ääreen syömään. Minä kuljin hieman perässä ja mietin pöydän ääreen menemisen ja poislähtemisen välillä. Haluavatko he minua sinne? Kuuntelevatko he minua? Olenko yksi heistä? Ratkaisu jäi unessa tekemättä.

Voisipa sanoa, että lähes jokaisessa työpaikassa, jossa olen ollut, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Osaksi se johtuu lyhyistä työpätkistä eli en ehdi päästä porukkaan mukaan. Osin siitä, että minun on vaikea "tyrkyttää" itseäni ja päästä porukkaan mukaan. Olen usein ollut työpaikoilla selkeästi porukan nuorin. Ajattelen jollakin tavalla olevani liian nuori ja lapsellinen enkä siksi osaa kaveerata itseäni useamman vuoden vanhemman kanssa.

Isäni todennäköisesti on tuntenut samoin omissa työpaikoissaan, itsensä ulkopuoliseksi. Sellainen kuva minulle tuli, kun kuuntelin hänen juttujaan. Voisin kuvitella meillä olleen samanlaisia fiiliksiä, paitsi minulla ei ole niin voimakkaita ollut. Tuntuu pahalta, että sisarukseni ja äitini ja mieheni kärsivät samasta. En siis sieltä saa apua ongelmaan. Koen, että me kaikki ollaan hylkiöitä, vaikka ei erakkoja ollakaan.

Jos minulla on vastaavia fiiliksi kuin unessa, niin minun on tosi vaikea enää päästä kiinni keskusteluun sinä hetkenä, päivänä tai jopa niiden ihmisten kanssa. Ajattelen, että he eivät halua ollenkaan olla tekemisissä kanssani, jos he eivät huomaa minua ja keskustele kanssani. Onhan se usein sen merkki, mutta minä usein myös ylitulkitsen.

Olen oppinut hölläämään tulkintojani. Räikeät tapaukset suljen pois. Näen että tosi puheliaat ja usein myös itsekeskeiset kärsivät omista ongelmista. Niiden kanssa riittää yleisellä tasolla toimeentuleminen, mutta heidän seuraan en jatkossa hakeudu. Se on jo paljon minulta. En enää pyri saamaan tällaisten ihmisten huomiota ja hyväksyntää. Sinällään harmi, etten vielä kykene kokeilemaan aktiivisempaa keskusteluotetta. Voisin nykyistä aktiivisemmin kokeilla saanko suunvuoroa ja kykenevätkö muut keskustelemaan valitsemistani aiheista. Usein annan periksi ja menen muiden ehdoilla ja se minua harmittaa.

Unessani nousi esille minulle yksi vaikeimmista asioista, ulkopuolisuus ja yksinäisyys. En kelpaa kenellekään, minut hylätään taas -fiilikset. Tätä olen yrittänyt käsitellä ja jonkin verran onnistunutkin siinä. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys tuntuvat pahimmalta juhlapyhinä, kummiasioissa, kaasoasioissa ja muissa, jolla ilmaistaan toiselle, että olet tärkeä. Minulla kun ei ole sellaisia ihmisiä, jotka minulle sellaisia kunnia-asioita osoittaisivat. Juhlapyhinä tuntuu, ettei kukaan ehdota viettävänsä niitä päiviä kanssamme. Siksi inhoan "pakkojuhlia". Silloin paljastuu, kuinka yksinäinen olen, vaikka ihmisiä on ympärillä. Täytyy toki katsoa peiliin, koska en itsekään aktiivisesti ehdota muille juhlien viettoa yhdessä.

Käsiteltävää vielä on tässä, kuten uneni sen paljasti. Se että hakeudun uusien ihmisten seuraan ja mahdollisesti sitä kautta saan uusia ja hyviä ihmissuhteita, on oikea suunta. Rohkeampi ote uusissa tilanteissa ja ylitulkinnan välttämisellä pääsen taas eteenpäin. Tähän suuntaan olen matkalla :)

Unimaailmaa osa 3

Olen viimeaikoina nähnyt paljon unia. Toissa yönä näin taas unta. Unessa olin yhden ihmisen kanssa päiväkodin pihassa. Odotimme tämän ystäväni äitiä. En ole pitkään aikaan nähnyt ystävääni, joten hänen läsnäolonsa unessani oli yllätys.

Näimme äidin menevän taksilla ohi. En tiedä näkikö hän meitä. Tuskin, koska hän tuli myöhemmin luoksemme ja sanoi taksimatkan maksaneen 700€. Laskin nopeasti, että jos hän ei olisi tehnyt ylimääräistä lenkkiä, matka olisi maksanut 300€. Menin heti kertomaan tästä ystävän äidille. Äiti suhtautui tyynesti. Olin sitä mieltä, että asiasta olisi reklamoitava. Uni päättyi siihen.

Minulle jäi unesta syyllinen fiilis. Kerroin ystävän äidille heti virheestä, koska koin syyllisyyttä. Minulla oli samanlainen olo kuin kotona asuessani. Jos tein jotain väärin, minun oli heti tunnustettava se äidille. Nykyään minulla on jossakin määrin tätä samaa. Aivan kuin minun pitäisi tunnustaa asia. Jännä vain, että unessa koin samoja fiiliksiä, vaikka en ollut tehnyt mitään väärää. Fiilis saattoi johtua siitä, että minulla oli tieto, joka voisi auttaa toista jollakin tavalla.

Olen oikeudenmukaisuuteen pyrkivä, joten epäoikeudenmukaisuus saa tunteet pintaan. Ehkä tässä oli sitä samaa, vaikka en yleensä reagoi muiden epäoikeudenmukaiseen kohteluun yhtä voimakkaasti kuin omaani. Syy siihen on se, ettei kukaan pidän minun puoliani, joten käytän enemmän energiaa itseeni.

Mitä unessa pyrin käsittelemään? Ehkä sitä, ettei minun tarvitse tuntea jokaisesta pienestä asiasta syyllisyyttä ja ottaa niskoilleni kaikkien muiden taakkoja. Eikä minun tarvitse miellyttää muita. Välillä tietenkin voi kokea myötätuntoa, mutta syyllisyys on turhaa ja miellyyttäminen ennenkaikkea. Minullakin on oikeus onneen ja oikeus olla muita joissakin asioissa onnekkaampi. Ei minun tarvitse yrittää lievittää toisen tuskaa. Unessa ystävän äiti ei ottanut mokaa huonosti vastaan, joten miksi tällaisessa tilanteessa minun pitäisi kokea negatiivisia tunteita. Aina voi auttaa toista niin kuin teinkin, mutta kaikki muu on mielestäni turhaa. Kulutan vain itseäni kaikella muulla. Ajattelen liikaa muita. Huomaan päivä päivältä enemmän, ettei muut ajattele minua. Olen toki sitä mieltä, että on huomaavaista auttaa muita, mutta vain omien resurssien mukaan. Se minun pitäisi muistaa.

Syytä sille miksi kyseinen ystäväni ja hänen äitinsä (jota en oikeasti tunne) valikoituivat uneeni, en osaa sanoa. Näen tärkeämpänä unen sisällön kuin ihmiset. Käsittelin unessa sitä, kun minua ei valittu kummiksi ja omien valintojeni tekemistä. Valinta ei olisi tarkoittanut mielistelyä, mutta valitsematta jättäminen minulle tarkoitti sitä, ettei minua yritetty ainakaan miellyttää. Vapauttavaa ajatella, että minulla on oikeus omiin ratkaisuihini. Ehkä minulla on koko ajan enemmän rohkeutta ajatella itseäni päätöksissä.

Unimaailmaa osa 2

Näin joulunaikaan toisenkin unen. Olen aikaisempina vuosina käynyt sukulaispojan juhlissa kesällä. Paikka tuntui samalta, mutta ympäristö oli eri.

Unessa ei sinällään ollut juonta, mutta kaksi tapahtumaa. Toisessa minun eteen tuotiin pieni vauva turvakaukalossa. Halusin itkeä, mutta en onnistunut. Selvästikin minulla on lasten syntymään liittyen käsiteltävää. Unessa tajusin, että minua itkettää juuri lasten syntymät, vaikka niitä ei suoraa sanottu. Itkut on vielä itkemättä tältä osin.

Toinen väläys unessa oli sellainen, jossa yksi serkuistani oli vanhentunut silmissä. Hänellä myös oli uusi vaimo,, joka oli myös vanha. Serkkuni täytti pyöreitä vuosia  ja useita vuosia sitten vaimo vaihtui. Nämä voivat jotain selittää, mutta miksi nämä tulivat uneeni? Miksi nyt? Onko vanheneminen minulle issue? Jollakin tavalla voi pitää paikkaansa, muuta selitystä en tälle keksi.

Unimaailmaa osa 1

Näin viime yönä unta. Pitkästä aikaa muistin sen aamulla. Unessa olin anopin ja appiukon luona. Olimme keittiössä laittamassa ruokaa. Anoppi laittoi veistä takaisin telineeseen, kun se putosi etusormeni päälle. Etusormeeni tuli jälki. Yhtäkkiä huomasin, että sormenpää oli melkein irti. Minulle tuli kiire päivystykseen. Etsin puhelinnumeroa. Olisin sinne ensiksi soittanut, mutta unessa en sitä tehnyt. Sormi tuntui hassulta. Yhtäkkiä sormenpää putosi. Olin hieman hädissäni, mutta en paniikissa. Ajattelin, että sormenpääni joudutaan amputoimaan. Huokaisin helpotuksesta, että kyseessä on tärkeä sormi, joten ehkä sitä ei amputoidakaan.  Nostin pudonneen sormen palan lattialta. Laitoin sen takaisin paikoilleen, jotta se pysyisi hyvänä. Sormeni muuttui taas kivuttomaksi. Tapahtui myös ihme. Sormeni kiinnittyi paikoilleen. Sormeni oli turvoksissa, mutta muuten entisellään, ilman kipua. Päivystykseen en mennyt. Fiilikset unessa olivat melko rauhalliset. En panikoinut, vaikka niin olisin voinut tehdä. Olo oli yllättävän seesteinen.

Mitä uneni kertoi minulle? Unestani on mielestäni helppo tulkita paranemisprosessi. Parannuin jostakin. Mistä? Sitä en tiedä. Uskon paranevani ainakin jostakin ongelmastani, jos en kaikista. Vatsalaukkuni ei ole nyt ilmoitellut itsestään muutamaan päivään. Ehkä uneni kertoi siitä. En tiedä.

Unen sisältö on helpommin tulkittavissa kuin muut asiat. Miksi olin anopilassa ja miksi anoppi pudotti veitsen? Voi olla, että nukkumispaikka vaikutti. Olin anoppilassa yötä, kun näin tämän unen. Paikka voisi yksinkerraisesti selittyä sillä. Istuin iltaa anopin kanssa, mikä voisi selittää anopin olemisen unessa. Silti mietin, miksi anoppi eikä joku muu.

Suhteeni anoppiin on ihan ok, vaikka joissakin asioissa ristiriitainen. Anoppi voisi edustaa unessani naissukupuolta. Ehkä naiseuteen/äitiyteen liittyvä asia satuttaa minua. Toisaalta anoppi voisi edustaa vanhenemista. Tässä vaiheessa minulle jää, miksi anoppi satutti minua, vahingossa kylläkin.

Isälleni on käynyt hieman vastaavanlainen tilanne kuin unessani. Mietinkin, miksi minulle tapahtui juuri tällainen tapahtuma? Paranemisprosessin voisi nähdä niin monella eri tavalla. Liittyykö paraneminen asiaan, josta isänikin kärsii?

Palaan aikaan, jolloin isälleni sattui pieni tapaturma. Asuin silloin kotona. Vanhempieni välit olivat muistaakseni silloin ok:t. Voi silti olla, että eron merkit näkyivät. Pohtiessani unta minulle tulee mieleen, että eikö isäni osannut korjata parisuhdettaan tai lähteä suhteesta silloin. Elänkö nyt samoja vaiheita? Viimeaikoina miehen kanssa on mennyt tosi hyvin, joten mietin onko nämä yhtäläisyyksiä isäni kanssa. Olisiko niin, että isäni ei osannut laittaa parisuhdettaan kuntoon. Unen perusteella minä pystyin siihen eikä minulle ole tarvetta lähteä radikaaleihin muutoksiin.

Toinen mitä olen miettinyt liittyy menneisiin asioihin. Enkö osaa päästää menneistä kaunoista irti? Näkisin isäni samanlaisena tässä asiassa. Onko tämä yhdistävä tekijä. Unen perusteella ajattelen, että olisin sillä hetkellä vapautunut jostakin, mutta muutosta en ole huomannut.

Unessa olin sitä mieltä, että asia oli minulle tärkeä, olihan kyseessä tärkeä sormi. Isällen asia ei ehkä ollutkaan niin tärkeä. Tällaisia voisivat olla perhe ja parisuhde. Unessa minä sain asian kuntoon. Parisuhdetta olen yrittänyt saada parempaan suuntaan. Olen yrittänyt  luopua siihen liittyvästä kontrollista ja siinä olen muutamien päivien ajan onnistunutkin. Olen vain nauttinut enkä yrittänyt

Jotkin asiat voivat olla kaukaa haettuja, mutta uskon unella olleen joku yhteys todelliseen elämääni. Minähän niitä unia tuotan omista ajatuksistani. Ehkä ajan myötä asia ratkeaa.

Vitkuttelu ja pakeneminen

Työn alle on noussut viime päivinä ajatus siitä, etten uskalla mennä päin vaikeita ja epämiellyttäviä asioita. Olen tämänkin tiennyt, mutta en ole tajunnut sen painoarvoa elämässäni. Tämä on melko hallitseva ominaisuus minussa.

Lapsena halusin, että vanhempani (etenkin isä joutui) ja siskoni tekevät asioita puolestani. Äitini taitaa olla tässä asiassa samanlainen kuin minä. En tiedä miksi hän ei tehnyt puolestani. Enkö pyytänyt vai kieltäytyikö hän. Saatoin hyvin aistia meidän samankaltaisuuden enkä siksi pyytänyt häntä tekemään asioita puolestani.

Oli kyse melkein mistä tahansa asiasta niin halusin muiden tekevän sen puolestani. Ei siis ollut väliä onko kyse positiivisesta vai negatiivisesta asiasta. Muistan halunneeni lapsena korvalappustereot, mutta en kehdannut mennä ostamaan. Minua hävetti kovasti. Luulen, että halusin toisten tekevän asioita puolestani juuri häpeän ja pelon takia. Positiivisissa asioissa häpeän nosti pintaan minun itsekkyyteni, ehkä muutkin asiat.

Aikuistuessani ongelmia oli kohdattava, koska muuten elämästä ei olisi tullut mitään. Olen elämästäni vain hetken ollut itsekseni, joten en saanut tätä ongelmaa täysin käsiteltyä. Olen jatkanut samaa roolia miehen kanssa kuin lapsuudenkodissa. Toivon, että mies hoitaisi monia asioita puolestani. Niinhän tekeekin. Riittää, että odotan riittävän pitkään tai muuten vain lirkuttelen puhumalla hänet ympäri. Onneksi hän ei kaikkea hoida, mutta minulle vaikeat asiat. Sekin on liikaa.

Näin ei voi jatkua. Minun ei pidä paeta ongelmia, vaan kohdata ne. Mielellään siirrän kaiken viime tippaan, jotta ikäviä asioita ei tarvitsisi kohdata. Mielellään ottaisin elämästä vain parhaat palat. Minun pitäisi mennä sokerirasitukseen, mutta olen siirtänyt sitäkin. Nyt varasin ajan rasitukseen. Uskon, ettei minulla ole diabetestä, mutta pelkään olevani väärässä. En halua "muutosta" elämään. Olen jo muuttanut ruokavaliota terveelliseempään suuntaan, mutta en haluaisi olla liian ankara itselleni herkkujen suhteen. Lisäksi jatkuvat mittaukset stressaisi minua.

Haluan vähentää stressiäni sillä, että pakenen asioita. Minun pitäisi löytää keinot hallita sitä eikä aina vältellä. Pitää etsiä kirja stressinhallintaan liittyen. Ehkä se auttaisi.

Minun myös pitää jutella miehelleni, ettei hän tekisi asioita puolestani, vaan vaatisi myös minulta. Tiedän tämän olevan vaikeaa minulle, mutta minun parhaastani tässä on kyse. Näiden asioiden kohtaamisesta tulee minulle stressiä, mutta uskon siitä lopulta seuraavan hyvää. Mieskin on varmasti tyytyväinen, kun  hänen taakkansa kevenee. Todennäköisesti tämän muutoksen myötä minun on kannettava vastuuta enemmän, mikä on minun ongelmani myös.

Pettymykset ja pettymysten tuottaminen muille

Pettymysten tuottaminen muille. Tämä on ollut minulle vaikeaa. Siksi olen asettanut muut aina edelleni. Miksi minun sitten on vaikeaa tuottaa muille pettymystä? Luulen tämän taustalla olevan pelko joutua hylätyksi.

Lapsuudessani minulle käännettiin selkää, jos en toiminut vanhempien odotusten mukaisesti eli minut hylättiin. Näiden kokemusten kautta opin toimimaan vanhempien odotusten mukaan. En halunnut tuottaa heille pettymystä, ettei minua hylättäisiin. Siirsin oppimani mallin muihinkin ihmissuhteisiin.

Se miten kotona suhtauduttiin pettymyksiin taisi olla samanlaista kuin kaikkeen muuhunkin. Ei niihin sen kummemmin tartuttu. Ei lasten pettymyksiä noteerattu. Äidin tapa käsitellä omia pettymyksiä taisi olla surra sitä. Ei hän siitä puhunut, mutta hän itki herkästi. Isä taas ärtyi, vihastui. Molemmilla vanhemmillani taisi nousta kelpaamattomuuden tunteet pintaan. Ei siis ihme, että minullakin nouseen herkkästi samat fiilikset, jos asiat eivät mene minun ajattelemallani tavalla.

Petyn helposti, joten tiedän mitä se on. En halua muiden kokevan samaa, joten en halua heille tuottaa pettymystä. Kauheinta vain on, että aiheutan itselleni pettymyksiä tällaisella ajattelutavalla. Petän itseäni, koska en huolehdi ensisijaisesti omasta onnellisuudestani. Olen onneton, että ajattelen muita, mutta muut eivät liioin minua. Tämä vahvistaa entistä enemmän ajatusta, että käytän kallisarvoista aikaani heihin, jotka sen ansaitseva. Olen tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat minua, joille olen tällaisena tärkeä.

Ei minun tarvitse saada kaikkien (kenekään) hyväksyntää. Minun on kelvattava itselleni. Jos en kelpaa muille, niin sitten minun ei tarvitse ottaa tällaista ihmistä elämääni. Ei minun tarvitse saada etenkään tällaisen ihmisen hyväksyntää. Miksi siis pelkään hylkäämistä? Jatkossa pidän kiinni asioista ja ihmisistä, joita arvostan. Satsaan enemmin sellaisiin asioihin kuin kaikkeen vähän. Aion ottaa riskejä, että minun sattuu, kun teen vaikeita päätöksiä. Tuskin asiat kovin paljon huonompaan suuntaan voi mennä, vaikka pohjamudissa ei nytkään mennä.

Sillä että olen jo nyt tehnyt ratkaisuja, jotka ovat tuntuneet vaikeilta, ovat nostaneet minun tyytyväisyyttäni itseeni. Esim. ratkaisut ottaa etäisyyttää energiasyöppöihin tai olla takertumatta tietyntyyppisiin ihmisiin tai heittäytymään tähän suhteeseen täysillä. Miksi siis muutkaan ratkaisut eivät voisi toimia yhtä hyvin? On vain uskallettava tarttua uusiin asioihin ja tehdä muutoksia. Kirjoitan usein minua ahdistavista ja painavista asioista. Käsittelemällä välillä positiivisia asioita ja edistysaskeleita, voisin nähdä mitä hyviä asioita elämässä olen saanut aikaiseksi ja miten asioihin kannattaa tarttua.

Itseni tekeminen onnelliseksi on listallani tällä hetkellä korkealla ja sitä olen pyrkinyt toteuttamaan, vaikka pettymyksiltä ei voi välttää. Silti jatkan tällä tiellä eteenpäin. Näen, että elämällä on minulle paljon annettavaa. En malta odottaa sitä kaikkea hyvää.

Ruoansulatusongelmat ja niihin liittyvät tunteet ja ajatukset

Vatsaongelmani eivät poistuneet kuin hetkeksi. Luulen, että ajatuksen voimalla se helpotti hetkeksi. Tästä voisi päätellä sen olevan mahdollista parantaa käsittelemällä asioita. Olen vain niin turhautunut. Olen käsitellyt paljon asioita, mutta silti tämä vaivaa. Todennäköisesti olen käsitellyt ongelman kannalta vääriä asioita.

Minun ongelmani on siis ruoansulatusjärjestelmässä. Kehosi salattu kieli -kirjan mukaan nämä ongelmat aiheuttavat selvittämättä jäänyt kiukku, haitanteko itselle, päättämättömyys, syyllisyys, syyttely, kateus ja uhrituminen.

Tunnistan tästä niin itseni. Kiukustun herkästi. Koen antaneeni vanhemmilleni anteeksi menneet, mutta en ole sitä tainnut kaikilta osin tehdä. Olen katkera, että olen saanut nämä ongelmat. Olen katkera, että joudun opettelemaan perusasioita elämästä aikuisena. Olen kiukkuinen, ettei minua ole osattu rakastaa. Olen kiukkuinen, että en ole oppinut asioista keskustelemaan. Olen kiukkuinen, että olen joutunut pelkäämään asioita. Olen kiukkuinen kaikista hylkäämisistä. Olen kiukkuinen, ettei minua ole puolustettu. Olen kiukkuinen, että olen antanut minua kohdella huonosti. Nyt olen kiukkuinen, ettei minulla ole rohkeutta ja potkua arvostaa itseäni. Tiedän olevani tärkeä, mutta minun pitäisi huolehtia itsestäni. Uhriudin herkästi.

Alistun asioihin ja tyydyn asemaani. En yritä saada muutosta aikaiseksi. Jatkan siitä, mihin muut ovat jääneet. Teen itselleni haittaa. En aseta itseäni muiden edelle. Harvemmin terveellä tavalla osoitan olevani itselleni tärkeä. Tämä on asia, johon voisin tarttua, mutta se on niin pirun vaikeaa. Ei se vaatisi sen kummempaa kuin otan omaa aikaa esim. lenkin muodossa. Käyn useammin suihkussa, meikkaan joskus.. ja nautin niistä. Kyse on siis pienistä asioist. Tuossa oli vaihe, jolloin pystyin tähän paremmin, mutta taas olen lipsunut vanhaan.

Jätän monia asioita tekemättä syyllistymisen ja pelon vuoksi. En halua pelätä tai syyllistyä ja siksi jätän asioita helposti tekemättä. Osa syy on myös häpeä, pelko häpeästä. Inhoan syyllistymistä, mutta huomaan syyllistäväni herkästi muita, etenkin miestäni. Mies syyllistyy helposti, joten se toimii. En halua sitä tehdä. Nykyään huomaan, kun teen sen. En vain aina osaa sanoa asioita niin kuin pitäisi. En aina jaksa miettiä sanojani ja silloin sanon väärin. Voisin tietenkin pyytää anteeksi, kun syyllistän. Ehkä me siitä päästäisiin rakentavaan keskusteluun. Nykyään me ei riidellä niin paljon, vaan päästään asioista keskustelemaan asiallisesti.

Päättämättömyys on minun iso ongelma. Se johtuu perfektionismista. Haluaisin kaiken olevan täydellistä, viimeisen päälle tehtyä. En halua näyttää heikkoutta, huonoutta. En halua tulla hylätyksi. En muista, että olisin tullut huonon suorituksen takia hylätyksi tai että olisi pitänyt pelätä sitä. Jostakin se on kuitenkin tullut. Isojen päätöksien edessä ahdistun. Onneksi ahdistus helpottaa, kun päätös on lopullisesti tehty. Harvemmin kadun tekemisiäni.

Kateus on ollut aiemmin iso osa minua, mutta ei enää vahvasti. Sanoisin että olen kateellinen lähinnä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa ja siinä, jos toiset hyväksytään vikoineen. Nämä ovat minun ongelmiani. Haluaisin, että minun ihmissuhteeni olisivat kunnossa ja minut hyväksyttäisiin näin. Teen töitä näiden asioiden eteen, kuten mietin ympäröiviäni ihmisiä. Mitä he tarjoavat? Mitä haluan heille tarjota? Millaista yhteydenpitoa toivon? Sitten tietenkin yritän parantaa suhdettani mieheeni.

Minun pitäisi päästä yli siitä esteestä, joka pidättelee minua nauttimasta. En vain tiedä mikä se on. Arvostuksen puute itseäni kohtaan? Ehkä, miten sitten voin arvostaa itseäni enemmän? Ajattelen, että olen tärkeä. Enkö silti arvosta itseäni riittävästi? En vain tiedä mitä tehdä? Hyväksyä se, että joudun tuottamaan muille pettymyksiä ja asettamaan toiset välillä prioriteettilistalla minun taakseni? Tämä se voisi olla. Sietää se, että mies on kiukkuinen lasten kanssa ollessa. Sietää, että lapset joutuvat kohtaamaan isänsä negatiiviset tunteet. Todennäköisesti tämä kaikki. Se että otan aikaa itselleni, vähentää minun kiukkuani ja minä voin paremmin. Näin lapsetkin voivat. Täytyy työstää vielä tuota muille pettymyksen tuottamista.

Syyllistyminen ja hylkäämisen pelko

Syyllisyys toistuu monissa asioissa elämässäni. Koen herkästi syyllisyyttä asioista. Esimerkiksi siitä, että en ehdi pitämään kotia siistinä, niin kuin mies toivoisi. Syyllistän sillä itseäni ja kiukkuilen lapsille siitä.

Kotona sisäistin hyvin vanhempien toiveet ja säännöt. Kun rikoin niitä, syyllistin itseäni siitä, vaikka vanhemmat eivät edes tienneet siitä.

Olen monet asiat sisäistänyt niin hyvin, että edelleen syyllistän itseäni, jos toimin vastoin vanhempien kasvatusperiaatteita. Onneksi nykyään syyllistän itseäni niistä enää vähän, mutta en ole päässyt niistä aivan yli.

Nykyään sisäistän taas muiden ohjeita ja toiveita. Jos en pysty toteuttamaan niitä, syyllistän itseäni. Koen ristiriitaa, jos useammasta suunnasta tulee vaatimuksia. Lasten kanssa niitä tulee, kun mies toivoo muuta. Silloin minulle tulee paha olla, koska haluan lasten parasta, mutta en halua pahoittaa miehen mieltä. Koen riittämättömyyttä, joka aiheuttaa syyllisyyttä.

Koen syyllisyyttä myös siitä, jos otan itselleni aikaa ja mies joutuu olemaan lasten kanssa. Enää en koe niin suurta syyllisyyttä, mutta edelleen aina välillä. Siksi pidän menoni minimissä. 

Enpä muista, että olisin aiemmin miettinyt, mikä voisi olla syyllisyyden tai syyllistymisen takana. Kotona asioita ei välttämättä sanottu suoraan, mutta katseesta näki, että nyt olin tehnyt jotain väärää. Äiti myös saattoi mököttää ja kääntää selkänsä. Lopulta minun piti mennä pyytämään tekoani anteeksi. Totta kai on hyvä tapa pyytää virheitään anteeksi. Mielestäni vanhempien olisi vain pitänyt kohdata asiat, jotta olisimme voineet keskustella. Tällä käytöksellä he estivät normaaliin kehitykseen kuuluvan kapinoinnin.

Vanhempien käytöksen takia pelkäsin aina, mitä tein. Olin perusluonteeltani ylikiltti. En halunnut, että vanhemmat hylkäävät minua, etenkään äiti. Enpä ole aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta äidin selän kääntäminen oli pieni hylkääminen. Minä menin nopeasti pyytämään anteeksi, ettei hänkin hylkäisi minua. Äiti oli ainut turva, jos häntä sellaiseksi pystyi kutsumaan. Tämä on selvästikin yksi syy sille, että pelkään hylkäämistä. Jouduin elämässäni koko ajan pelkäämään hylkäämistä. En saanut kapinoida niin kuin lapsen kuuluu, se olisi aiheuttanut hylkäämisen.

Kukapa haluaisi tulla aina hylätyksi? Koin monelta taholta hylkäämistä, joten yritin välttää sitä. Halusin miellyttää äitiä. Halusin tehdä parhaani, jotta äiti ei pahastuisi. Tämä voi olla myös syynä suorittamiseeni. Näitä pohdintoja jatkan erillisessä postauksessa.

Näistä pohdinnoista tulee mieleen, kun minulla on ollut parisuhteessa paha mieli. Mies alkuvaiheessa tuli lohduttamaan minua. Minä usein loukkasin miestäni, koska en osannut olla se, jota lohdutetaan. Kun olin loukannut miestäni, niin minun piti lepytellä ja pyytää anteeksi, niin kuin lapsuudessani. Minulta ei koskaan pyydetty anteeksi. En osannut olla lohdutettavan roolissa. Mrni hieman ohi aiheen, mutta kirjoitin tuon, koska se tuli nyt mieleen.

Haluaisin päästä syyllistymisestä eroon. Huomaan, että olen päässyt siinä paljon eteenpäin. Se ei ole enää niin hallitseva kuin parikymppisenä tai ennen sitä.

Pitäisi oppia tunnistamaan ne tilanteet, jolloin syyllistyn ja miettiä onko se tarpeellista. Jos se ei ole tarpeellista, niin sitten pysyä kantansa takana.

En ole täysin jäsentänyt tätä asiaa. Pohdintoja pitää jatkaa. Todennäköisesti tähän kuuluu muitakin tunteita, joita pitää myös työstää ennenkuin pääsen asiassa eteenpäin. Se kuitenkin oli jo hyvä oivallus, että syyllisyyteen kuuluu hylätyksitulemisen pelko. Teen asioita muiden mieliksi, etten tulisi hylätyksi. Syyllistän itseäni, jotta en vain tekisi sellaisia virheitä, että minut hylätään.

Huomiota vailla

Eilisen pohdintoja alla.

Paskoja päiviä ollut viime päivät. Tänään olen ollut kipeänä enkä ole jaksanut tehdä mitään. Jonkun verran olen ajatellut asioita, mutta lasten läsnäollessa se on vaikeaa. Suututtaa, että mies on ollut pinna kireänä eli se siitä minun lepäämisestä. Fyysisesti olen saanut levättyä paremmin kuin henkisesti.

Huomaan, että olisi toivonut kipeänä ollessa mieheltä huomiota. Hän vain keskittyi töiden tekemiseen ja lasten huolehtimiseen. Minä en saanut tekoa tai ajatustakaan. En edes pientä huomiota. Tätä ajatellessani tuli niin paska fiilis. En ole kenellekään tärkeä. En saa hellyyttä ja huomiota osakseni, en edes kipeänä. Muistan synnytyksessäkin, kun mies ei osannut olla henkisenä tukena. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos synnytykset olisivat olleet pitkiä.

Tuntuu entistä enemmän siltä, etten tiedä mitä teen tässä suhteessa. Haluaisin miehen kanssa vielä yrittää, mutta en ole vakuuttunut tämän suhteen kestosta. Miehellä on toki omat ongelmansa, mutta en voi vain niiden takia olla tässä suhteessa.

Olo vain on niin kurja, kun en saa olla heikko. En saanut kotona olla heikko. Minut ignoorattiin silloinkin täysin. Lopulta aloin peittelemään negatiiviset tunteet, koska minua hävetti olla heikko. Itkin piilossa, koska ei minun tunteillani ollut muille merkitystä. Jouduin selviytymään yksin.

Nyt on sama tilanne. Minun tunteillani ei ole merkitystä. En saa lohtua ja ymmärrystä. Ei ole olemassa me. On vain minä ja sinä. Minä selviydyn yksin, jos selviydyn. Se ei ole sitä mitä haluan. Haluan toisen tukea ja vastavuoroisesti tukea miestäni.

Keskustelimme aiheesta jonkin verran mieheni kanssa. Keskustelimme siitä, että ettemme halua erota. Kerroin myös miehelleni, mitä haluan. Näin hän tietää toiveeni. Mieskin kertoi jonkinverran omia toiveitaan. Silti mietin, kuinka me pystymme muuttamaan asioita. Nykyään pystymme paremmin keskustelemaan asioista, mutta asioiden vieminen käytännöntasolle on se suurin kysymysmerkki.

Läheisyyden taito kadoksissa

Minulla on vaikea asia työn alla. Minun on vaikea olla fyysisesti lasteni lähellä. Nuorimmainen on hyvin usein vieressämme yöllä. Toisinaan herään siihen, että en halua hänen olla niin lähellä minua. Haluaisin oman tilan. Haluisin voida päättää, kuinka lähellä hän on ja miten minä nukun. Kun herään siihen, että tarvitsen omaa tilaa, oloni on hyvin ahdistunut. Vatsassa tuntuu ahdistus, puristus ja jännitys.

Olen yrittänyt ottaa selvää, mistä tämä johtuu. Yleisestikin minun on vaikea päästää ketään lähelle, joten sen ainakin selittää asiaa. Toinen syy vaikeuteen olla lasten lähellä voi olla se, etten ole oppinut olemaan ja nauttimaan hetkestä. Ajatukseni ovat usein muualla. Kolmas syy on se, että minua ei ole pidetty sylissä. Lisäksi olin pieni vauva, kun jouduin olemaan äidistäni jonkin aikaan erossa. En siis ole saanut äidiltäni mallia olla fyysisesti lähellä ja nauttia läheisyydestä. Nyt taistelen sitä vastaan, että pystyisi tarjoamaan lapsilleni sitä, mistä molemmat voisivat nauttia.

Se etten osa nauttia hetkestä näkyy myös siinä, että en osaa silitellä ja helliä lapsiani rakkaudella. Usein rutistan niin niin kuin olisin pakahtumaisillani rakkauteen.

Tuntuu pahalle, että taas näin yksinkertainen asia ja minä saan opetella tämänkin alusta asti. Turha kai tässä on valittaa, tilanne ei siitä muutu. Töitä on tehtävä, koska lapsilleni haluan antaa läheisyyttä. Haluan lasten saavan läheisyyden taidon kotoa eikä heidän tarvitsisi opetella sitä isompana.

Tunneoivallukseen liittyviä pohdintoja - etenkin rakkaudesta

Nyt on väsynyt olo, mutta silti halusin kirjoittaa.

Edellisen postauksen jälkeen vatsa on voinut paljon paremmin. Uskomatonta, mutta tunneoivallus vapautti minut vatsavaivasta. Vatsalaukku on ilmoittanut olemassaolostaan, mutta niin minimaalisesti, että melkeinpä voisin asian jättää mainitsematta. Tämä muutos on helpottanut oloa niin paljon, että onnellani ei ole rajaa. Varovasti olen miettinyt, mitä asialle olisi tehty, jos en olisi ratkaissut ongelmaa. Todellisuudessa en halua ajatellakaan. Nyt minulle riittää se, että muutos parempaan on tapahtunut.

Kun luin edellistä postaustani uudestaan, niin asiat tuntuivat päivänselviltä. Asiat eivät kuitenkaan ole niin selviä, kun on asian keskellä. Usein myös tunneyhteys puuttuu. Vain järkiajattelu ei riitä.

Viime postauksen jälkeen olen ajatellut, että ehkä olen kirjoittanut muitakin asioita järjen tasolla, mutta yhdistäminen eli tunneoivallus on vielä tekemättä. Yksi sellainen asia voisi liittyä rakkauteen. En ole kotona saanut rakkautta ja jään siitä nytkin paitsi. Haen kovasti huomiota ja rakkautta mieheltäni, mutta en vain saa näitä asioita. Koen tästä puuttuvan itku, joka on tunneoivalluksessa olennainen asia. Silloin aidosti yhdistän ne asiat toisiinsa ja hyväksyn asian olleen niin kuin se on ja myönnän asioiden olevan nyt näin. Lopulta luovun kaikesta siitä ja jatkan elämääni ilman kaunoja, vihaa ja muita negatiivisia latauksia. Se on tietenkin eriasia, miten jatkan elämääni oivalluksen jälkeen.

Siihen vain en osaa sanoa, kuinka saan tunneoivalluksen yllämainitsemassani asiassa. Onko kyse siitä, että en vain ole valmis kohtaamaan asiaa ja luopumaan? Se nimittäin voi vaatia minulta muutosta elämässäni. Olenko valmis hyväksymään, että tämä suhde voi päättyä eroon? Olenko valmis myötämään tekemäni virheet rakkausasioissa? Olenko valmis kohtaamaan kaiken sen, mitä tämän asian kohtaaminen tuo eteeni?

Haluaisin vastata kyllä ja ajattelen uskaltavani kohdata kaiken tähän asiaan liittyvän. Luulen kuitenkin, etten ole valmis eroon. En halua lapsille kahta kotia. Minun on myös vaikea ajatella mieheni olevan jonkun muun kanssa. Siitä en ole 100%:sen varma, että rakkaudesta haluan olla mieheni kanssa.  Tässäpä varmasti syyt siihen, ettei tunneoivallusta tule.

Haluaisin tämänkin asian ratkaista. Haluaisin vain miehen tukea tähän. Kumpikaan meistä ei haluta erota, mutta ei myöskään jatkaa tällaisessa suhteessa. Asioiden muuttaminen ei vain ole meidän vahvuutemme. Toisaalta asioiden muuttaminen ei tarkoita automaattista eroa. Minä todennäköisesti pelkään sitä, että joudumme kohtaamaan sen, että kaikkemme olemme tehneet, mutta se ei riitä. Minulle on aina ollut vaikeaa erota. Minun on vaikea luopua kaikesta, mitä erossa joutuisin luopumaan. Aiemmin en ole ajatellut, että voisin saada jotain paljon parempaa tilalle. Niin on aiemmin käynyt ja uskon, että niin voi jatkossakin käynyt.  Silti ero olisi kova paikka.

Nyt kun mietin asioita, niin minun on vaikeaa kohdata tuntemattomia asioita. Pelkään menettäväni enemmän kuin saavani. Olen sitä mieltä, ettei elämä ole vain alamäkeä, joten aina hyvääkin on tiedossa. En vain uskalla kohdata asioiden ikävää puolta. Niiltä kun ei voi välttyä. Asioiden pysyessä stabiilina, ikävät asiat ovat helpommin kontrolloitavissa. Ikävissä puolissa pelkään kipua sekä fyysistä että henkistä. Pelkään, että minuun sattuu. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, pelkään että joudun  selviytymään yksin. Niin kuin olen aiemmin kirjoittanut, niin minua ei ole lapsuudessa tuettu, kannustettu, lohdutettu eikä rakastettu. Pelkään joutuvani samaan tilanteeseen. Pelkään siitä aiheutuvaa kipua. Mieheni ei ole tarjonnut sitä tukea ja turvaa, jota kaipaan. Siksi pelkoni on tavallista suurempi. Toisaalta tämän luulisi kannustavan muutokseen, mutta minulta puuttuu vielä rohkeus.

Ristiriitaisia ajatuksia. Haluan siirtyä elämässä eteenpäin, mutta en uskalla. En halua suuria muutoksia, joita en ole suunnitellut. Tieto paremmasta ei riitä, koska siihen voi liittyä myös kipua tai surua. Mistä löydä voiman ja rohkeuden kohdata asiat?

Jihuu!

Minun vatsakouristukset ovat pahentuneet. Välillä olo helpottuu hetkellisesti, mutta palaa pian uudelleen. Nyt elimistössäni on jotain, joka haluaa ulos. Tämä on selvästikin psyykkistä enkä koe tarvetta mennä lääkäriin. Uskon, että haluan purkaa ajatukseni jollekin. Haluan päästää jonkun lähelleni. Se että olen käsitellyt näitä mielessäni ja järjentasolla ei enää riitää. Haluan jakaa nämä jonkun kanssa. Antaa kaikkien tunteiden purkautua ulos. En jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. Haluan saada hyvän olon. Olen ansainnut sen.

Eilen illalla mietin, että pitäisi miehelle kertoa ajatuksiani. Jo sen ajatteleminen helpotti oloa. Menin kertomaan miehelleni, mitä kaikkea olen pohtinut. Tuntui hyvältä sanoa niitä ääneen. Vatsa kiitti. Mies ymmärsi pitkälle, mistä puhuin. Hän ei kuitenkaan antanut hellyyttä, jota olisin kaivannut tai keskustellut. Hän vain kuunteli. Sekin oli hyvä. Olisin vain toivonut lämmintä syliä ja lohduttavia sanoja. Niitä mieheltä ei yleensäkään ole pyytämättä saanut. Pyytämälläkin jotain jää uupumaan. Aito läsnäolo? Uskallus antautua tilanteelle? Eilisestä tilanteesta jäi paha maku suuhun. Sanoin miehelle asiasta, mutta hän otti sen syytöksenä. Ehkä sanoin asian syyttävästi, mutta se ei ollut tarkoituksen. Vatsan olo kaikesta huolimatta helpottui.

Yöllä ja aamulla heräsin kurjaan jännitykseen vatsassa. En tiedä mikä sitä vaivaa. Epätoivo alkaa iskeä. Kävin eilen hakemassa homeopaattista lääkettä. Arsenicum albumia, jota käytetään mm. pelkoihin. Aamulla otin kolme raetta. Ne auttoivat oloani melkoisesti. En ole aikaisemmin käyttänyt homeopaattisia tuotteita, joten toimivuudesta en tiedä.

Pidin pienen tauon tätä tekstiä kirjoittaessa. Vatsani alkoi jännittyä, joten ajattelin ottaa taas Arcenicum albumia ja rentoutua. Kuuntelin samalla Bryan Adamsin I will be right here waiting for you ja makasin sängyllä kädet vatsalla. Kun kuulin tuon I will be right here waiting for you, aloin itkeä. Näin pienen tytön ja ajattelin, että haluan olla hänen tukenaan. Olisin itsekin toivonut, että joku olisi ollut minun tukenani lapsena.

Ajatukset jatkoivat omaa matkaansa. Mieleeni tuli eilinen hetki, kun kaipasin mieheni syliä. Lapsena en saanut syliä, lämpöä ja myötätuntoa. Näitä en koe saavani mieheltänikään. Hän ei osaa tai uskalla antaa näitä. Veikkaisin, ettei ole kotonaan saanut. Ajatuksen lomassa palautui vyöhyketerapeuttinin tehtävä minulle. Minun piti ottaa kuvittelemani ihminen syliin ja sanoa rakastavani häntä. Olin kuvitellut tapaamisellamme 6-7 -vuotiaan tytön. Tämä tyttö olin minä. En ollut ajatellut sen olevan minä, mutta kun terapeutti kysyi, kuka siinä on. Ensimmäisenä tulin siitä mieleen. En silloin osannut sanoa tytölle rakastavani häntä. Olen kotona harjoitellut sanomaan rakastavani häntä. Olen jollakin tasolla onnistunut. En täydellisesti.

Nyt aloin itkemään, kun palaset loksahtelivat paikoilleen. Menin tytön luo. En vienyt häntä tuolille istumaan niin kuin aiemmin (en kontrolloinut, vaan huomioin lapsen tarpeet), vaan kyykistyi hänen luokse ja sanoin rakastavani häntä. Kerroin hänelle, että tiedän miltä hänestä tuntuu. Minustakaan ei ole pidetty henkisesti huolta, mutta aion pitää huolta tästä pienestä tytöstä. Siinä hän oli minun syleilyssäni. Tätä olisin lapsena toivonut.

En muista kuin yhden kerran olleeni vanhempieni sylissä. Olin teini-ikäinen, kun halusin jotain. Menin silloin isäni syliin. Sain mitä halusin. En muista kertaakaan, että olisi ollut sylissä saadakseni rakkautta ja lämpöä, lohdutusta ja tukea.

Tämä äskeinen kokemukseni tuntui tunneoivallukselta. Yhdistin nyt mieltäni painavan asian lapsuuden vaillejäämiskokemukseen. En vain järjentasolla, vaan kokonaisvaltaisesti.

Ehkä tämä asia nousi pintaa, koska esikoinen on isovanhempiensa luona. Nyt minulla on ollut enemmän aikaa miettiä asioita. Olen myös miettinyt, miten suhtaudun lapsiini ja miten minuun on suhtauduttu lapsena. Toivon kovasti, että osaisin antaa lapsille lämpöä, hellyyttä, rakkautta, lohdutusta ja syliä. En ole vain ole osannut olla täysillä niissä hetkissä, koska en ole lapsena saanut vastaavia kokemuksia. En tiedä kuinka olla siinä.

Aitouden ja läsnäolon puute ovat todennäköisesti syinä, ettei esikoiseni osaa olla sylissä. Hänen on vaikea ottaa lämpöä ja hellyyttä vastaan. Miehenikään ei osaa olla hellä ja lämpöinen, joten lapsemme ei ole saanut aitoa kosketusta ja rakkautta. Esikoisen kanssa olemme opetelleet ottamaan vastaan lohdutusta. Sitä hän on oppinut pikkuhiljaa hyväksymään. Odotan kovasti, että näen hänet huomenna. Haluan pitää häntä syleilyssäni.

Toivottavasti lapset huomaavat muutoksen, joka toivon mukaan seuraa tästä tunneoivalluksesta. Tuntuu niin vapauttavalta, että sain yhden ison asian päätökseen. Viimeaikoina on ollut paljon ajatuksia, mutta ne ovat jääneet vielä työstettäväksi. Nyt on hassu olo. Olen koko ajan tiennyt nämä asiat, joita olen käsitellyt. Silti jokin on puuttunut. Se jokin oli tuo tunneoivallus. Jännä asia, mutta kaiken sen arvoinen. Tässä taisi tapahtua iso hyppäys henkisessä kasvussa :)

Naiseuteen liittyvä häpeä

Jostakin kumpuaa ajatus, että häpeän naiseuttani. Olen omasta mielestäni hyvin feminiininen. Lasten myötä se piirre on jäänyt taka-alalle. Nautin naisellisista asioista, mutta ajanpuutteen vuoksi en käytä siihen paljon sellaisiin asioihin paljon aikaa.

Minua ihmetyttää tämä häpeä. Miksi häpeäisin naiseutta? Äitini häpesi kaikkea, joten toki on selvää, että olen aistinut häpeää. En kuitenkaan suoraan sanoisi, että äitini häpesi naiseutta. Ei ainakaan suoraan, mutta todennäköisesti rivienvälistä se on luettavissa. Meillä ei puhuttu naiseuteen liittyvistä asioista. Muistan, kun minulla alkoi kuukautiset. Jännitin kovasti asian kertomista. En muista, että asiasta olisi keskusteltu koskaan, vaikka äiti ostikin suojat. Kirjoitin aina ostoslistaan mitä tarvitsin. Huomaan edelleen jännittäväni/häpeäväni kuukautisiin liittyviä asioita.

Seksuaalisuuteen liittyvät asiat menevät samaan kategoriaan. En ole kauhean sinut itseni kanssa. Todennäköisesti puhumattomuus myös tässä asiassa ovat aiheuttaneet kielletyn aiheen -fiilikset.

Ajatus naiseuden häpeämisestä lähti siitä liikkeelle, kun mietin syitä niukkoihin vuotoihin. Ne voisivat selittyä sillä, että haluaisin unohtaa kaiken naiseuteen liittyvän. Voi olla kaukaa haettu, mutta toisaalta vaikuttaa minusta ihan mahdolliselta selitykseltä.

Siltikään en ymmärrä, miksi koen naiseuden negatiivisena. Tykkään olla naisellinen. 

Mietitään mitä elämässäni tapahtui, kun menkat muuttuivat niukoiksi. Söin pitkän aikaa pillereitä. Halusin lopettaa ne, koska en halunnut myrkkyä elimistööni enää. Pelkäsin veritulppaa. Ennen kuin lopetin pillerit asuin toisella paikkakunnalla kuin mieheni. Meillä oli ongelmia parisuhteessa, mutta kumpikaan ei osannut lähteä. Halusin pitää miehen etäällä, mutta halusin myös lapsen. Mies ei siihen suostunut. Ehkä sekin voi olla syynä, että halusin unohtaa naiseuteni. Minulla oli noihin aikoihin myös muita fyysisiä vaivoja, jotka viittasivat haluun unohtaa naiseus. Tilanteemme on noista ajoista muuttunut paljon, mutta vuoto ei. Synnytyksien jälkeen on ollut samanlaista. Olen raskautunut nopeasti. Teoriani mukaan raskautuminenkin voisi olla vaikeaa. Raskaus, jos mikä on naisellista.

Minun on vaikea sulattaa naisen olevan seksuaalinen ihminen. Tämän olen varmasti sisäistänyt äidiltä. Minun näkemykseni on äitiäni lievempi. Minun on vaikea nähdä itseäni  ja naissukulaiseni seksuaalisena. En pidä seksuaalisuutta huonona, päinvastoin. Silti en koe, että minulla olisi siihen oikeutta. Sehän on "rumaa" ja pahaa. Se on muille tarkoitettua, ei minulle. En näe seksuaalisuutta rumana  ja likaisena muutoin kuin, jos se liitetään edellä mainittuihin ihmisiin, minuun ja sukulaisiin.


Tämä mysteeri ei vielä täysin aukea minulle, mutta selittää muutamia asioita. Niillä pääsee eteenpäin, mutta haluan ymmärtää tätä häpeää enemmän. Täytyy palata tähän, kun saan uusia ajatuksia.

Peikko nimeltänsä pelko

Ajatuksia sen kuin tulee. Jokunen aika sitten tuli mieleen, etten ole pohtinut pelkoa. Tämä ei pidä paikkaansa. Pelko ei ole ollut hallitsevana, mutta sitä on ollut. En vain ole aina tajunnut, että asioissa on pelkoa, vaikka sitä on.

Minulla on tällä hetkellä monta asiaa, kuten rakastaminen, jotka ovat lähellä ratkaisua, mutta jokin este on ohittamatta. Olen huomannut tehneeni virheeni, myöntänyt ne ja olen valmis muuttamaan niitä. Silti jokin estää minua. Tuo aita on pelko. Pelko heittäytyä tuntemattomaan, pelko menetyksestä, muutoksesta jne... Pelko siitä, että teen parhaani ja se ei riitä.  Pelko häpeästä, pelko epäonnistumisesta. Pelko, etten ole riittävän hyvä.

Pystyn omasta mielestäni kohtaamaan rationaalisella tasolla ongelmani ja paljon olenkin saanut ajatuksia. Nyt pohdittuani, miksi asioiden käsittely tyssää, näen etten uskalla kohdata asioita tunnetasolla. Mietin miten minun ongelmiani lapsuudessa kohdattiin. Niitä ei kohdattu mitenkään, ei edes järkitasolla. Minä pystyn siihen, mutta tunnetasolle en uskalla mennä. En uskalla olla sitä mitä olen. En uskalla näyttää mitä tunnen. En uskalla kohdata kipukohtiani. Pelkään kohdata niitä samoja ikäviä tunteita kuin lapsena koin.

Musiikin avulla tajusin, että lapset on helpompi pitää etäällä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata heidän suruja tunnetasolla. Surut joudun kohtaamaan, mutta vain pinnallisesti. Näin meillä todennäköisesti oli lapsena. Mitä isommaksi kasvoin sitä enemmän suljettiin silmät lasten ongelmilta. Pidettiin huoli vain sellaisista asioista, jotka olivat vanhemmilleni tärkeitä. Ne eivät yleensä olleet minulle tärkeitä.

Yksi esimerkki, etten ole uskaltanut kohdata asioita tunnetasolla ehkä jossain määrin myös muullakaan tavalla, tulee muutamien viikon sisältä. Minulla on ollut vatsassa jännittyneisyyttä. Vatsa on halunnut viestiä minulle jotain. En vain ole saanut siitä kiinni. Yksi päivä olo oli aivan kauhea. Minulla oli hyvin levoton olo. Tilanne muistutti jotakin muuta tilannetta. Ymmärsin, että näitä kahta asiaa yhdisti se, että minun piti olla jonkun lähellä. En pystynyt asiaa käsittelemään tunnetasolla. Ikävä olo hävisi, mutta ei niin että olisin sen ratkaissut. Järjentasolla pääsin siihen, että olo johtui läheisyydestä, mutta tunnetasolla se ei purkautunut.

Tähän liittyy myös se, etten osaa tai lopulta uskalla olla tässä ja nyt. Jos uskaltaisin olla, uskoisin pääseväni lähemmäksi ratkaisua. Monesti keksin paljon tekemistä, kun voisi vain olla. Jos juttelen ihmisten kanssa, pyörittelen mielelläni jotakin käsissäni. Kun saisin olla vain lapsen kanssa (pelata, lukea, nauttia elämästä), minun ajatukseni pyörivät muissa asioissa tai touhuan samalla jotakin muuta. En keskity hetkessä kuuluviin ääniin, maistuviin makuihin, havainnoimaan ympäristöä, tunnustelemmaan tarkasti ympäristöä, hallinneisiin tunteisiin jne... Minulta jää paljon huomaamatta. En nauti niistä kaikista ihanista asioista, joista voisin.

Haluaisin nauttia arjen pienistä asioista. Haluaisin nauttia, kun lapset ovat sylissä ja kun he touhuavat. Haluaisin nauttia kosketuksesta, sylistä, ruoasta, juomasta, kirjoista, lämmöstä, kodista, perheestä, ystävistä, ja elämästä ylipäänsä. Hetkessä eläminen ei ole helppoa, kun on oppinut suorittamaan. Olen edistynyt nautiskelussa, mutta haluaisin nauttia enemmän. Suorittamista aion käsitellä itsenäisenä postauksena. Se voi avata uusia ajatuksia.

Halu rakastaa, pelko rakastaa

Pohdin aiemmin rakkautta. Minulla ei ole ollut kunnon mallia siihen, että tietäisin, mitä on rakkaus. Minä kuitenkin haluaisin antaa sitä ja saada sitä. Tänään minulle tuli ajatus siitä, että en vain uskalla ottaa riskiä ja heittäytyä rakkauteen täysin. Pelkään satuttavani itseni. En halua tulla hylätyksi niin kuin olen aiemmin tullut. Pelkään, etten saa vastarakkautta. Pelkään myös, että rakkaimmilleni sattuu jotain. En kestä kohdata kipua, joka aiheutuu siitä, jos lapsilleni tai läheisilleni sattuu jotain. Kun en ole liian kiintynyt, ei ikävät asiat satuta niin paljon.

Kuuntelin tänään Bryan Adamsin I will be right here waiting for you -kappaletta, kun vaan itkin. Haluaisin rakastaa lapsiani koko sydämelläni, mutta en sitä vielä uskalla. En uskalla rakastaa heitä kaikkine virheineen ja heikkoiksineen. En uskalla luopua kontrollista. Koen olevani vajaavainen, jos heittäydyn. Entä jos lapset häpäisevät minut? Minun on helpompi sietää, jos en antaudu täysillä rakkauteen.

Lapseni varmasti aistivat, että en osaa rakastaa. Toisinaan halaan lapsia kovasti. Haluaisin ilmaista, että he ovat rakkauteni. En vain osaa antaa sellaista halausta. Halaukseni muistuttaa isäni halauksia. Hän halusi halata (erittäin harvoin), mutta innostuksissaan ei osannut säädellyt voimia. Ei sellainen halaus tunnu hyvältä, joka sattuu.

Rakkauteen liittyy minulla häpeää, kuten yllä kirjoitin. Mitä toiset ajattelevat, jos rakastan "huonoa" ihmistä? Meillä kotona oli häpeää, etenkin äidillä. Uskon, että rakkauteen liittyi paljon häpeää. Minäkin nyt häpeän, vaikka en halua. En halua! En halua! En halua! Haluan antaa lapselleni kaiken sen hyvän, mitä minulla on. Kipu tulee, jos se tulee. Kyllä minä siitä selviän, vaikka se ei sillä hetkellä ehkä tunnu siltä. Olen selvinnyt monesta muistakin. Kyllä minua joku tukee, jos on tarvis. Yksinkin selviän tarvittaessa. Mutta kun se ei riitä. En silti saa otetta rakkaudesta.

Rakkauden pelko koskee myös miestäni. Pelkään hylkäämistä. Aiemmin kovetin itseni aina, kun mies lähti jonnekin pidemmäksi aikaa. Pelkäsin, että erossa ollessa hän huomaa, ettei suhteemme toimi ja haluaa päättää suhteen. Nämä fiilokset johtuivat menneisyydestä.

Isäni on hylännyt minut monta kerta, vaikka henkisesti ei olekaan ollut läsnä. Nyt hän on hylännyt minut lopullisesti. Se sattui kovasti. Sekin sattui, kun isä hylkäsi perheemme. Hän vei meiltä kaiken. Vaikka perheemme ei ollut täydellinen, vaikka meillä ei ollut materiaalista omaisuutta, vaikka meillä ei ollut hyvä henki kotona, hän vei kaiken meiltä. Hän rikkoi kaikki lupaukset, hän vei äidin hyvinvoinnin vuosiksi, hän vei kodin, hän vei kaiken sen johon halusin uskoa.

Miten voin näiden kokemusten pohjalta rakastaa ketään? Miten voin rakastaa lapsiani, koska minuakaan ei ole koskaan rakastettu? Miten voin rakastaa täysillä, koska minun rakastamistani on hävetty? Miten voin rakastaa itseäni? Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Ainoa vastaus on, että voin rakastaa lapsiani, miestäni ja itseäni pyyteettömästä vielä joku päivä. Toivottavasti mahdollisimman pian.

Itsensä kadottamisen pelko

Tein äsken oivalluksen. Monet asiat minun käytöksessäni selittyvät sillä, etten halua kadottaa itseäni. Sinällään hassua, koska en ole edes löytänyt itseäni enkä tee asioita itseni eteen. Kaipa tässä on kyse enemmänkin siitä, että luisun aivan pois raiteiltani. Sikäli hassua sekin ajattelu, koska mieheni kanssa en sellaiseen joudu. Todennäköisesti minulla on siihen taipumus, joten voin ajaitua sellaiseen tilanteeseen muutenkin.

Tämän pelon vuoksi en halua vastata aina lasten ja etenkään miehen tarpeisiin, jotta oma tahto säilyisi. Haluan pitää langat käsissä eli kontrolloida. Muiden ihmisten kanssa piirre ei ole niin vahva, koska kaipaan heidän hyväksyntää. Huomaan kuitenkin ärtyväni, jos koen, ettei minua huomioida. Minulla esimerkiksi on yksi ystävä, jonka koen toisinaan vaativaksi. Kun mietin hänen käytöstään, niin ei se ole erityisen vaativa, mutta jostakin syystä koen niin. Ehkä siksi, että hän sanoo napakasti ja määrätietoisesti mielipiteensä.

Tällä toimintatavalla taas taistelen isääni vastaan hän kun ei kuunnellut muita eikä välittänyt muiden toiveista. En halua olla kuin äitini, joka alistui isän määräyksen alle. Minulla on halua olla minä itse, mutta ei vielä ole taitoa.

Minun pitäisi löytää oma tahtoni, uskaltaa ilmaista ne ja pitää niistä kiinni. Sitten tietenkin tekemään tarvittaessa kompromisseja. Terve itsekkyys ja joustaminen ovat avainsanoja. Uskon, että tämän oivalluksen tehtyäni, minun on helpompi vastata muiden tarpeisiin. En kadota itseäni, vaikka joskus joustan ja teen asioita muiden hyväksi. Nyt olen tehnyt enemmänkin syyllisyyttä välttääkseni tai pakosta, jos siis olen tehnyt.

Rakkautta vai ei?

Lasta nukuttaessa ja James Bluntin You're beautiful -biisiä kuunnellessa tuli ajatuksia isästäni. Siitä, etten voi koskaan olla hänen kanssaan. En ole koskaan henkisesti ollut hänen kanssaan enkä tule koskaan olemaan. Siitä ajatukset siirtyivät rakkauteen. Aihetta en ole pohtinut kuin lyhyesti, jos oikein muistan.

Mitä rakkaus oli lapsuudessani? Meillä kotona eikä näytetty positiivisia tunteita juurikaan eli ei rakkauttakaan. Meillä ei sanottu toisille kuinka tärkeitä perhe tai kukaan muukaan on. Isä oli hyvin negatiivissävyitteinen ja äiti ei tunteistaan puhunut tai näyttänyt. Halaaminen ja koskettaminen ei kuulunut perheemme tapoihin. Olimme hyvin etäisiä. Emme saanut olla sitä keitä olimme. Toisiamme ei kannustettu tai muutenkaan vedetty samaa köyttä.

Vanhempien suhdetta en kutsuisi rakkaussuhteeksi. Kumpikaan ei vain osannut tai halunnut lähteä siitä. Tuskin kumpikaan oli oikeasti tyytyväinen tilanteeseensa. Heidän välillään en nähnyt juurikaan koskettelua, halailua tai pusuttelua. Ei kauniita sanoja tai lempeitä katseita. 

Lapsia kohtaan oltiin yhtä etäisiä. Lapset olivat lapsia. Heitä suojeltiin, ylisuojeltiin. Lämpöä ei annettu.

Olen miettinyt ovatko vanhempani rakastaneet minua. Voiko heidän käytöstä kutsua rakkaudeksi? Ajattelen, että he rakastivat. Sitten mietin, kuvittelenko vain? Rakastavatko vanhemmat aina lapsiaan, vaikka eivät sitä osaisi näyttää? Näiden kysymysten jälkeen en ole enää aivan varma, oliko se rakkautta.

Tällä hetkellä oma parisuhteeni muistuttaa tältä osin paljon vanhempien suhdetta. Mies ei kauniita sanoja jakele, ei suukottele, ei kosketa, ei katso lempeästi. Elämä on hyvin arkista pienten lasten arkea.

Kun olen pohtinut mieheni käytöstä ja vertaan vanhempieni käytöstä, en voi olla miettimättä, rakastaako mieheni minua? Mies osallistuu arjenpyörittämiseen kiitettävästi, mutta tunnetasolla ei ole aviomieskäytöstä. Kuvittelenko, että mies rakastaa minua, koska hän on tässä. Mies ei anna herkästi periksi, joka voisi tukea sitä, että hän ei  uskalla tai halua lähteä. Ei siis välttämättä sitä, että hän rakastaa minua.

Usein ajattelen, että miehellä on paljon stressiä, jonka taakse rakkaus jää. Tekosyitä? Ehkä. Stressi on totta ja sitä on paljon. Ajattelen kuitenkin niin, että rakkaus, hyvä parisuhde ja perhe voivat olla voimavara, joka auttaa stressitilanteissa. Jossakin takaraivossa piilee ajatus, että perhe ja parisuhde on miehelle enemmän stressin aihe kuin voimavara. Hän käy sisäisiä kamppailuja siitä, miten omat menonsa sovittelee jne.. Todennäköisesti parisuhteen tila tuo itsessäänkin paineita. Se ei ole sellainen kuin mies toivoisi. Mies ei kuitenkaan tee sen eteen mitään.

Sanattomaksi vetää tilanteeni sekä lapsuudessa että nyt. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuutta olen yrittänyt parantaa keskustelemalla miehen kanssa. Asioiden siirtäminen käytäntöön on vaikeampi homma. Luulen kuitenkin, että olen valmis muuttamaan käytöstäni. Luultavasti olen jo muuttanut joissakin asioissa mm. yritä tehdä asioita ilman turhaa syyllisyyttä. Parhaani teen!

Itsensä rakastamista, itsensä arvostamista ja terve itsekkyys

Huomaan tekstieni pyörivän samojen asioiden ympärillä, mutta en ole saanut yläkäsitteestä kiinni. Mielestäni moni asioitani yhdistää terve itsekkyys, itsensä rakastaminen ja itsensä arvostaminen. Minun tapauksessani niiden puute.

Olen kotoani saanut joissakin noissa asioissa ristiriitaisen mallin. Äiti on hyvin epäitsekäs. Hän alistuu muiden tahtoon, elää muita palvellakseen ja heitä miellyttääkseen. Hän ei tunnista omia tarpeitaan ja halujaan. Äiti elää elämäänsä muille ja jäi tyhjän päälle, kun meidän oli aika lähteä kotoaan.

Isäni puolestaan piti viimeiseen asti kiinni omista tarpeistaan ja omista mieltymyksistään. Isä ensiksi ja sitten muut, jos sen jälkeen oli mahdollista muiden haluja ja tarpeita tyydyttää. Isälleni tulikin usein erimielisyyksiä, jos hän koki tulleensa kohdelluksi epäoikeidenmukaisesti. Hän piti tiukasti kiinni oikeuksistaan ja nosti heti äläkän, jos vähänkään häntä kohdeltiin huonosti. Häntä joskus kiellettiin asioimasta yhdessä paikassa, koska hänet koettiin vaikeaksi asiakkaaksi.

Vanhempani olivat siis sopiva pari. Toinen saneli ja toinen totteli. Molemmat olivat omissa tutuissa rooleissaan. Ikävä vain, että roolit eivät olleet tasa-arvoisia missään mielessä. Lapsille he olivat mitä huonoin esimerkki.

Näin jo lapsena, ettei tuollainen asettelu ollut tervettä. En halunnut alistua niin kuin äitini. Otinkin parisuhteessa ja äitinä isäni roolin. Minua ei määräillä-, minun tarpeeni ensiksi sitten vasta muiden tarpeet- roolin. Onneksi isääni lievemmän tavan, mutta väärän joka tapauksessa. Muuten elämässä toteutan äitini tapaa suhtautua muihin ihmisiin, heidän tarpeisiinsa ja omiin tarpeisiini. Kuinka voin auttaa teitä? - asenne. Tärkeintä, että muut voivat hyvin. Kyllä minä selviä, vaikka saisinkin ne mitä jäljelle jää tai en mitään.

Äitinä minun on vaikea sulattaa, että lapset eivät voi odottaa. He eivät aseta tarpeitani korkealle prioriteeteissaan. En jaksa, että joudun joustamaan aina heidän takiaan. Niin typerää ajattelua äidiltä, mutta itseni soimaaminen ei tilannetta muuta. Tässä asiassa minun olisi parempi olla lähempänä äidin ajattelua, koska pienet lapset vain tarvitsevat vanhempiaan paljon. Erona äidin ajatteluun minun pitäisi ottaa hetkittäin omaa aikaa, jotta jaksan taas olla lasten kanssa. Minullakin on oikeus nauttia muustakin elämästä. Jaksan sitten taas olla lasten kanssa. Tämä vain on vaikeaa. Terve itsekkyys, omien tarpeiden myöntäminen ja niiden hyväksyminen.

Minulla on sellainen mies, joka istuu roolini vastapelaajaksi, ikävä kyllä. En halua, että mieheni joutuu elämään tällaisen kanssa. En halua olla tällainen. En vain ole tajunnut näitä yhteyksiä. Kapinoin miestäni vastaan niin kuin äitini olisi pitänyt tehdä. Minun kapinointini on turhaa, koska mies ei ole isäni eikä käyttäydy kuin isäni. Myös vihani miestä kohtaa on turha tilanteissa, joissa mies ottaa omaa aikaa. Minua harmittaa, että hän osaa ottaa aikaa itselleen toisin kuin minä. Tiedän muuttuvani ja toivon miehenikin muuttuvan ja oppivan pitävänsä puolia. Näen kuinka mieheni kotona roolit olivat toisinpäin ja siksi mieheni alistuu rumaan käytökseeni.

Vanhempani käyttäytyivät eri tavalla, mutta molemmissa paistoi, etteivät he rakastaneet ja arvostaneet itseään. Äidin kohdalla se on selkeämpää, koska hän antaa muiden jyrätä. Hän yrittää käytöksellään saada rakkauttaa muilta ja sitä kautta rakastaa itseään. Isäni yritti rakastaa ja arvostaa itseään, mutta ei osannut. Hänen rakastamisensa meni överiksi, jos sitä voi edes rakkaudeksi sanoa. Jos rakastaa itseään terveellä tavalla, ei kukaan käyttäydy noin toisia kohtaan.

Jostakin pitäisi kaivaa rakkaus itseäni kohtaan. Olen arvokas ja minäkin saan ajatella itseäni. Saan olla itsekäs ja asettaa omat tarpeeni toisinaan muiden edelle. Miehen kanssa asetan itseni usein miehen edelle. Yleensä sellaisissa tilanteessa, kun meillä on päällekkäiset menot, olemme erimieltä tai kotitöissä. Aikalailla samoissa asioissa kuin isänikin. Miehen kanssa pitäisi muistaa, että omasta luopuminen ei tarkoita itsenäisyydestä ja itsestä luopumista. En ole yhtään huonompi tai vähemmän tärkeä, jos asiat tehdään miehen tavalla. On tervettä antaa toisinaan periksi, kunnioittaa toista ja osoittaa rakastavansa toista, luopumalla mielipiteistään tai menoistaan silloin tällöin. Tässä on kyse luopumisesta, joka on minulle vaikeaa.

Ehkäpä luopumisen vaikeudet jouhtuvatkin minulla siitä, että koen menettäväni itsenäisyyden, tärkeyden, arvokkuuden tai rakkauden. Tämä koskee ainakin mielipiteistä, menoista ja toimintatavoista luopumista. Materiaalisten asioiden kohdalla voi olla muut syyt taustalla.

Suorittamisen ja riittämättömyyden aiheuttama paha olo

Olen tänään niin vittuuntunut kun vaan voi olla. Olen tosi vihainen. En vain tiedä mistä ja kenelle. Jos pitäisi jotain arvata, niin itselleni. Siitä, että asiat ovat tässä kunnossa. Miksi voin näin pahoin?

Suututtaa, että psyykkiset asiat ovat varastoitunut kehoon. Vituttaa, että vatsan toiminta on aivan päin persettä. Kiitos vain kaikkien ongelmien ja pahan olon. Kyse ei ole mistään väliaikaisesta, vaan vuosia kestäneestä ongelmasta. Välillä nämä fiilikset vain aktivoituvat.

Yritän kohdata ongelmani, mutta ei se vain onnistu. En vain osaa olla ja nauttia elämästä. Kuulostaa muista ehkä oudolta, mutta minulle elämää. Ehkä en osaa vain olla, koska aina pitäisi suorittaa. Pyrkiä parempaan ja hallita kaikkea. Ei niin, että elämä välillä veisi minua ja tarjoaisi jotain uutta. Minä haluan hallita kaiken.

Suorittamisen tarve on kova. En kestä sitä, etten voi kotona päättää miten asiat menevät, vaan joudun menemään lasten ehdoilla koko ajan. Milloin on minun aikani tehdä itselleni kivoja asioita ei vain aina lapsille. Itselleni olenkin vihainen, etten ota itselleni aikaa. Suihkussakäyntiäkin usein pitkitän. Siis ihan perusasioissakin joustan. Käsittämätöntä, mutta niin äitimäistä. Oma äitini lapsuudessani oli samanlainen. En enää edes meikkaa. Kulmakarvat nypin harvoin. Vituttaa olla tällainen, mutta en vain saa itseäni niskasta kiinni, että muuttaisin asioita.

Suorittamisen johdosta koen niin julmettua riittämättömyyttä, ettei tosikaan. Kotona menen paikasta toiseen "sammuttamaan tulipaloja" ja monet pakolliset asiat jäävät tekemättä. Aikaa ei ole lapsille eikä itselleni, eikä miehelle. Mm näiden johdosta koen olevani paska äiti, paska minä, paska vaimo eli yksinkertaisesti vain paska.

On kuitenkin ihana huomata, että kohdistan vihani itseeni, enkä mieheeni. Hän on nyt poissa, joten voisin kääntää asiat hänen niskoilleen. Aiemmin olisin yritänyt syyllistää häntä. Ei tietenkään ole kiva purkaa lapsiin tai itseeni, mutta nyt olen askeleen päässyt eteenpäin, jos tilanne jatkuu tällaisena.

Tiedän etten ole niin huono kuin aiemmin kirjoitin. Tiedän, että on turha kohdistaa vihaa itseeni, mutta toisinaan se tuntuu hyvältä. Välillä liiankin hyvältä, että osaisin siirtyä taas eteenpäin. Se se minun ongelma onkin, että saan "mielihyvää" ongelmistani liian paljon, että jättäisin ne täysin taakseni. Olen tottunut siihen, että ongelmat ovat osa minua. En mukamas ansaitse parempaa. Jossain sisimmässäni ajattelen näin, vaikka en halua.

Diabeteksen taustalla

Meidän suvussa on paljon 2 tyypin diabetestä. vyöhyketerapeuttini sanoi, että voin välttää sen, jos käsittelen siihen liittyvät tunteeni ja syön terveellisesti. En valitettavasti enää muista mitä tunteita siihen liittyi. Muutamissa kirjoissa näitä on käsitelty. En tiedä, sisältävätkö samat asiat. Luin Kehosi salattu kieli -kirjasta, mitä kirjassa juuri diabetekseen liitetään. Alla katkelma kirjasta diabetekseen liittyen.

Pelko olla täysillä mukana elämässä. Suuri tarve kontrolloida ja tietää kaikki. Syvä tarve saada huomiota ja hyväksyntää. Alituinen rakkaudenkaipuu ja sen ohella kuvitelma, jonka mukaan ei ole rakkauden arvoinen tai ansaitse sitä. Syvälle juurtunut syyllisyyden tunne. Käsitys, että selviytyminen vaatii kamppailua. Oman itsen kadottaminen ihmissuhteissa. Jatkuva makean tarve, jolla pyritään peittämään heikkoudet, rajoitukset ja uskomukset, että mikään ei riitä. Juuttuminen omaan maailmaan, jota rajoitukset ja puutteet leimaavat.

Tunnistan erittäin paljon itseäni ja sukulaisiani tuosta. Olen paljon kirjoittanutkin kontrolloimisestani, koska se on vahvasti osa minua ja haluaisin päästä siitä eroon. Pelko on kontrolloimiseni takana samoin kuin sen, että olisin täysillä elämässä mukana. En halua, että joudun negatiivisessa mielessä huomion keskipisteeksi. Olen monessa asiassa rohkaistunut, mutta edelleen on matkaa siihen, että uskallan heittäytyä tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi nyt uskalla tehdä asioita, joita kovasti haluan. Aikaisemmin jäin kaikesta paitsi. Nyt kontrolli on voimakkaampaa, kun olen uusissa, epämiellyttävissä tai epämääräisissä tilanteissa.

Huomion tarve oli aiemmin valtava. Nuorempana halusin miehiltä huomiota mm. baarissa. Tuntui hyvältä, kun joku huomasi ja oli kiinnostunut. Nyt huomion tarve kohdistuu eniten mieheeni. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, että olen jäänyt kaipaamaan erityisesti isäni huomiota. Hän kun ei ole ollut paikalla, kun olisin halunnut. Hän ei huomannut asioita, joita hänen olisi pitänyt. Kaipaan toki muiltakin ihmisiltä huomiota ja ennen kaikkea hyväksyntää etenkin niiltä, jotka eivät sitä aidosti osaa antaa. Ainakin yhdestä tällaisesta ihmisestä olen nyt päästämässä irti. Haluaisin tulla hyväksytyksi, koska isä ei koskaan minua hyväksynyt tai ei käytöksellään sitä ainakaan osoittanut.

Olen muutaman kerran soittanut äidilleni, kun hermot on mennyt lapsiini. Silloin äiti sanoi, että minun pitäisi hyväksyä lapseni sellaisena kuin he ovat. Näin pitäisi. Se vaatii minulta töitä, koska minua ei ole hyväksytty enkä näin ollen oppinut itsekään hyväksymään itseäni. Miten siis voin hyväksyä lapseni sellaisina kuin ovat?

Rakkaudenkaipuutakin on ollut ja on edelleen, vaikka vähentymään päin. Uskon, että minun tapauksessa nuorena aloitettu seurustelu ja suhteesta (vaikkakin pitkistä suhteista) toiseen siirtyminen selittyvät rakkaudenkaipuulla, hyväksynnän hakemisella ja huomion kaipuulla. Nykyäänkin toivon, että saisin mieheltä enemmän hellyydenosoituksia. Haluaisin tuntea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi, koska en ole koskaan kokenut sitä lapsuudessani. Aiemmin ajattelin, ettei minusta ole niin väliksi. En ansaitse rakkautta, vaikka sitä usein hainkin. Nyt koen olevani sen arvoinen ja siksi välillä mietin parisuhteemme tilaa.

Syyllisyys on todellakin syvälle juurtunutta. Sitä vastaan taistelenkin, koska haluan löytää oman mielipiteeni ja tahtoni. Jotkut asiat, jotka on pakko tehdä ja tiedän niiden olevan miehelleni tärkeitä, yritän saada tehtyä. Yritän kuitenkin usein löytää sen puolen, että ne ovat myös minulle tärkeitä ja mukavia asioita, koska sitä ne usein ovat. Minulle vain nousee usein pintaan miehen toiveet eli syyllisyys ennen omiani. Ehkä tällä taktiikalla pystyn tulemaan miestäni vastaan ja saan hoidettua asioita. Huomaan vain, että jos joku pyytää jotain, niin minun on vaikea kieltäytyä. Teen sen tunnollisuudesta, jotta se ei joskus kävelisi vastaan. Olen sentään osannut ottaa aikaa, enkä ole heti suorittamassa sitä. Aiemmin tein kaiken heti, ettei tule sanomista. Kotona ei voinut vastustaa asioita. Siellä myös opin sisäistämään vanhempien toiveet ominani, jotka ohjaavat minua joskus edelleenkin. Oman ääneni on löytymässä pikkuhiljaa.

En suoraan allekirjoita ajattelevani selviytymisen vaativan kamppailua. Aiemmin ajattelin, etten saa asioita helpolla toisin sanoen työtä on tehtävä, mutta en nähnyt sitä kamppailuna. Nyt ajattelen, että jotkut asiat vaativat työtä, mutta kyllä minäkin saan asioita helpolla. Voisin kuvitella, että isäni koki monet asiat kamppailuna, koska hänellä oli paljon vastoinkäymisiä. Luulen, että moni niistä oli itse aiheutettua.

Oman itsen kadottaminen ihmissuhteissa. Mitä tämä sitten mahtaa tarkoittaa? Sen myönnän, että mukaudun hyvin tilanteisiin eli en yritä saada omaa ääntäni voimakkaasti kuuluviin. Aiemmin harmitti, kun koin olevani aina alakynnessä, koska en useinkaan uskaltanut sanoa mielipiteitäni. Nyt saan sanottua, koska en pelkää paheksuntaa tai häpeää. Tosin hyvin voimakastahtoisten tai älykkäiden ihmisten seurassa voi olla edelleen hieman hankalaa tuoda ajatuksia julki. Koen silti kehittyneeni tässä valtavasti. Näkisin itsen kadottamisen parisuhteessa myös siinä, että elämät sulautuvat liikaa yhteen eikä omia asioita tule tehtyä. Tämä kuvaa minua hyvin. Yritän edelleen olla luopumatta kaikesta omastani, mutta välillä se unohtuu. Onneksi aina jossakin vaiheessa herään siihen ja ryhdistäydyn. Itsensä kadottaminen ihmissuhteissa on niin minun äitiäni. Harmittaa, kun ei voi olla näkemättä tätä piirrettä. Toivoisin äitini nauttivan elämästä eikä vain elävänsä muita varten.

Makean tarve on minulla suuri. Minun pitäisikin jossakin vaiheessa pohtia syömistäni enemmän. Tiedän niissä piilevän ajatuksia. Katsotaan, milloin tartun aiheeseen. Mutta siis... Makeaa tekee usein mieli, kun pitäisi kohdata vaikeita asioita tai kuunnella omaa kehoa eli uskon pyrkiväni peittelemään sillä jotain.

Juuttuminen omaan maailmaan. Pitää ainakin siinä mielessä paikkaansa, että olen nähnyt paljon vain rajoituksia. En voi tehdä sitä, koska... Näen että monet rajoitukset tulevat kotoa, nämä ovat aiemmin kuvaamiani sisäistettyjä  ajattelu- ja toimintatapoja. Puutteitakin olen varmastikin nähnyt aiemmin, mutta nyt tämä ei ole niin hallitsevaa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että paljon tuttua. Monessa asiassa olen päässyt elämässä eteenpäin, mutta en täysin haitallisista tunteista ja ajatuksista. Sitä kohden matka jatkuu.

Äitinä oleminen

Edellisen postauksen aikana tuli muutamia asioita mieleen, joista ajattelin, että voisin miettiä omaa tapaa olla vanhempana.

Omasta mielestä voisin olla lasten kanssa enemmän läsnä. Toisinaan olen paljonkin, mutta nyt elämässä on monta projektia, joiden takia ajatukset ovat joinakin päivinä enemmän muualla kuin lasten kanssa. Olen kuitenkin enemmän läsnä kuin vanhempani.

Teemme aina silloin tällöin jotain pientä kivaa lasten kanssa. Käymme myös perheen kesken retkillä. Yritän välillä pysähtyä ihmettelemään maailmaa lasten kanssa ja nauttia niistä pienistä asioista. Äidillekin nämä ovat antoisia ja välillä mietin, miksi en anna lapsille enemmänkin tällaisia kokemuksia, koska nautin itsekin niistä.

Me yleensä syömme koko perhe samaan aikaan. Siitä olen kovasti tykännyt ja siitä haluaisin pitää kiinni. Emme ole kovin hyviä keskustelijoita, mutta ehkä tässä kehitymme. Tuntuu, että puhumme usein miehen kanssa vain emmekä huomioi riittävästi lapsia. Ehkä joskus on näin, mutta joskus taas lapset ovat pääosassa.

Automatkoilla puhumme usein miehen kanssa emmekä huomioi lapsia. Pidemmillä matkoilla lapset usein nukkuvatkin, mutta lyhyemmillä eivät niinkään. Osin tämä johtuu siitä, että takapenkille puhuminen om vaikeampaa kuin eteen, mutta ei aina. Yleensä autossa on hyvä keskustella asioista, koska illat on lyhyitä ja autossa kumpikin joutuu keskittymään aiheeseen.

Näen itseni tällä hetkellä enemmän lasten huolehtijana, mutta myös leikittäjänä ja yhdessätouhuajana. Yritän aktivoida heitä touhuamaan myös yksin, jolloin saan hoidettua kotityöt rauhassa. Lasten kanssa yritän keskittyä taas leikkimiseen.

Äitinä koen olevani ainakin vanhempiani avoimempia. Osoitan lapsilleni tunteitani ja opetan myös heitä kertomaan tunteensa. Aina en osaa aidosti näyttää esim. rakkauttani. Tuntuu kuin en osaisi olla siinä ja sanoa, mitä ajattelen. Aivan kuin vanhempani. Minä siitä huolimatta kerron lapsilleni rakastavani heitä. Pidän heitä sylissä, pusuttelen ja halaan. He ovat aarteitani ja haluan se heille näyttää ja kertoa!

Tässä on vain pieni katsaus, mitä nopeasti tulee mieleen. Jos en tätä päivää ajattele, niin olen omasta mielestäni viimeaikoina antanut lapsille kivasti aikaa ja yrittänyt olla läsnä. Huonoa omaatuntoaan ei siis pitäisi kokea. Tämä on usein syklistä, joten sitten tulee aikoja, kun olen henkisesti muualla. Silloin voin olla kuin isäni. Onneksi se ei kuitenkaan ole jatkuvaa.

Vanhempani

Asioiden työstämiseen minulla ei ole ollut paljon aikaa. Tänään otin aikaa itselleni ja kuuntelin musiikkia. Ajatukset kiertelivät jonkin aikaa, kunnes aloin miettiä millaisia muistoja minulla on vanhemmistani.

Isästä muistoja ei paljon tullut mieleen. Yleisesti isä on ollut omissa oloissaan ja keskittynyt itselleen tärkeisiin asioihin ja näin ollut usein henkisesti poissa. Fyysisesti ei niin paljon ollut poissa, koska hän pyöri paljon kotinurkissa. Meille hän ei tästä huolimatta aikaansa antanut. Odotti, että äiti olisi hänelle aina antanut aikaa, mutta hän itse ei ollut valmis antamaan muille aikaansa. Omastaan ei luopunut.

Isän erakoituminen näkyi arjessa siten, ettei hän useinkaan syönyt meidän kanssa samaan aikaan ruokapöydässä. Me muut syötiin.

Äidistä on enemmän muistoja. Hän oli se joka hoiti kodin ja oli siinä mielessä näkyvä. Meidän lastenjuhlissa hän piti ohjat kädessä ja keksi aina ohjelmaa sekä leipoi hienoja kakkuja. Isää en edes muista olleen samassa tilassa. Alle kouluikäisenä äiti vei meidät harrastuksiin ja kerhoihin ja haki sieltä sitten pois. Hän oli usein kotona, kun tulimme koulusta ja hoiti meitä, jos olimme kipeitä. Äiti ei kuitenkaan leikkinyt meidän kanssa lapsena (ehkä olemme sitä sukupolvea, ettei muutkaan äidit leikkinyt, en tiedä), ei leiponut tai laittanut ruokaa. Kun kasvoimme isommiksi, meillä ei ollut enää ollut yhteistä. Jonkun verran muistan olleeni äitin seurassa, kun hän laittoi ruokaa, mutta ne oli poikkeuksia. Äiti siis enemmäkin huolehti meistä kuin oli henkisesti läsnä. Kun olin kipeänä, niin hän piti meistä huolen, mutta en muista, että hän olisi kovasti välittänyt. Ei hän välinpitämätön ollut, mutta tunnetasolla ei vastannut lapsen tarpeisiin.

Joitakin muistoja minulle on jäänyt äitistä, jotka kertovat paljon meidän tilanteesta. Olin riidellyt yhden sisarukseni kanssa. Äiti yritti auttaa riidan sopimisessa. Hän ehdotti, että halaisimme toisiamme. Se tuntui erikoiselta, koska pidimme kaikki toisiimme etäisyyttä. Muistan kuinka vaivautunut äiti oli tässä tilanteessa. Halaamisesta ei tullut perheessämme tapaa. En vieläkään osaa halata lapsuuden perheenjäseniäni.

Perheen kesken me ei koskaan tehty mitään. Urheiluharrastukseen vanhempani jonkin verran osallistuivat, mutta eivät kauheasti. Heidän osallistumisensa koin enemmän kyttälyksi ja luottamuspulana. He pitivät minua aina pienenä ja mihinkään minulla ei ollut oikeuksia. No en niitä paljon kysellytkään, koska en uskaltanut, joten varma en voi olla asiasta. Näin sen jotenkin vain aistin.

Tuntui usein myös siltä, että vanhemmat osallistuivat harrastuksiini siksi, että niin kuuluu tehdä. Niin osoitetaan, että välitetään. Ajattelen näin, koska he eivät aidosti osanneet näyttää tunteitaan. Jos olisivat osanneet, niin uskon myös aistineeni se. Etäisyys emotionaalisesti kuvaa perhettämme hyvin. Voisinkin seuraavassa postauksessa pohtia nykyisen perheeni toimintatapoja.

Elämässä eteenpäin siirtyminen

Vyöhyketerapian mukaan käyn nyt reilua 10 vuoden ikää eli niitä samoja asioita, joita oikeasti sen ikäisenä kävin läpi. Minulle ala-asteaika oli vaikea kiusaamisen vuoksi. Olin hyvin ahdistunut ja reagoin tilanteeseen ihan fyysisestikin. Sen jälkeen tilanne helpottui. Nyt elän tätä parempaa aikaa.

Koen, että moni asia on kokoajan mennyt parempaan suuntaan. Silti en mielestäni osaa jostakin päästä irti. Mietin mikä tilanne oli tuolloin lapsena. En suoranaisesti muista, etten mistään osannut päästää irti. Uskon kuitenkin, että minulle tapahtui tuohon aikaan terveydellisesti jotain, jolla päästin menneisyyden tuskasta irti.

Nyt minun pitäisi osata päästää monesta taaksejääneestä ongelmasta lopullisesti irti. Vaikka ongelmat eivät ole olleet kivoja, niin ne ovat minulle tuttuja ja siksi en henkisesti ole vielä päästänyt niitä menemään.

Mitä nämä asiat minulle sitten symboloivat? Vaikea kysymys. Ehkä mennyttä aikaa. En halua, että elämä menee eteenpäin. En halua, että en enää koe tiettyjä asioita elämässä. En enää  ole tietyn ikäinen. Minun pitää kohdata vanheneminen, lasten muuttuvat ongelmat, lasten kasvaminen, iän tuomat muutokset jne. En enää pääse tiettyihin ihaniin kokemuksiin ja tilanteisiin, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, kuten lasteni syntymät. Pitämällä kiinni ikävistäkin asioista, koen ehkä olevani tai toivon olevani tietyssä ajanjaksossa kiinni.

Minusta yksi hyvä esimerkki voisi olla se, kun synnytyksessä sanoin, etten uskalla puskea vauvaa ulos. Enää ei paljon tarvittu, mutta pelko esti sen. Syy oli varmaan se, etten halunnut luopua raskaudesta, pelkäsin kipua ja sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitä olen surrut, että en enää pääse siihen hetkeen, kun olin raskaana tai lapseni syntyivät. Ne olivat minulle jotain niin uskomatonta ja rakasta.

Tällä hetkellä elämään on tulossa iso muutos. En vain osaa tai uskalla sanoa, että tässä se on. Tällä suunnitelmalla mennään. Lähiaikoina on pakko. Se miksi en halua on, että pelkään, ettei kaikki ole täydellistä. Tiedän, että kompromisseja on tehtävä, kun vain tietäisin missä asioissa.

Elämänkaari - elämän suuret muutokset

Vyöhyketerapeuttini viime käynnillä ehdotti minua tekemään elämänkaaren. En kysynyt, miksi. Sain ohjeeksi, että voin tehdä sellaisen kuin haluan. Tänään aloitin sen tekemisen. Koin tilanteen ahdistavaksi.

Kirjoitin aluksi isompia muutoksia elämässäni. 10 ensimmäisen vuoden aikana olin muuttanut ainakin 5 kertaa. Ahdistavaa ajatella, että minulla ei ole ollut pysyvää ja turvallista ympäristöä. Turvattomuus tulee siitä, että ympäristö on muuttunut tiuhaan. Voin kuvitella olleeni aina varovainen uusissa tilanteissa ja koin ne ahdistaviksi, en kodiksi ja turvalliseksi. Olisin kaivannut pysyvyyttä. Nykypäivänäkään en tykkää suurista tai jatkuvista muutoksista. Silti jotkut asiat ovat elämässä muuttuneet tiuhaan.

Minun työpaikkani ovat muuttuneet aika tiuhaan. Tämä on ollut osin oma valintani, koska olen hakenut määräaikaisia paikkoja. Pätkätöiden vuoksi en ole koskaan laittanut työhuonetta kodikkaaksi, koska tiedän sijaisuuden päättyvän pian. En uskalla tehdä oloa kotoisaksi, koska kohta taas mennään. Minun on taas luovuttava kaikesta mihin olen tottunut. Luopuminen on vaikeaa, joten teen lähdöstäni itselleni mahdollisimman helpon. En ole koskaan kokenut olevani kotona. En myöskään omassa kodissani, koska olen aina ajatellut, että kohta muutetaan. Siksi omakotitalo on minulle ollut tärkeä. Kotona on ollut sama juttu kuin töissä. En ole jaksanut laittaa kotia viimeisteltyyn kuntoon, koska tämäkin on väliaikainen.

Tästä pysyvyyden puutteesta taitaa minun luopumisen vaikeus tulla. Olen halunnut, että saisin luoda elämääni jotain pysyvää ja pitää siitä kiinni eikä aina tarvitsisi pelätä, milloin se minulta viedään. Toinen luopumisen vaikeuteen liittyvä on se, että minuun on takerruttu. Äiti ei ole osannut päästää kenestäkään irti, minustakaan. Tämä ehkä selittää enemmän ihmisiin liittyvää luopumisen tuskaa. Ensimmäisenä mainitsemani voisi liittyä enemmän paikkoihin ja materiaaleihin.

Parisuhteen pysyvyys on minulle ollut tärkeää. En tiedä johtuuko se näistä asioista vai muista. Lapsuudenperhe oli kasassa koko lapsuuteni, joten se ei ainakaan selitä tätä tarvetta. Vanhempien suhteen laatu on tietenkin toinen juttu.  Ehkäpä parisuhteen pysyvyys kuitenkin johtuu muista asioista. Niitä olen tainnutkin aiemmin miettiä.

Ei elämässä kaiken tarvitse olla pysyvää, mutta joissakin asioissa pysyvyys olisi minulle tärkeää. Koti on yksi niistä. Työpaikan ei tarvitsisi olla, joskin alle vuoden sijaisuuksia en halua tehdä enää. Voi toki olla, että pysyvyyden kaipuu vähenee, kun tiedostan tarpeeni entistä enemmän ja ymmärrän taustat entistä paremmin.

Viha, kiukku, pelko ja arvaamattomuus

Viimeaikoina on kotona ollut taas negatiivinen ilmapiiri. Olen yrittänyt miettiä, mitä ajatuksia tilanne minussa herättää. Palaan kokoajan aikaan, jolloin olin 11-13-vuotias. Siitä ajasta mieleen palautuu isän kiukuttelu ja hermostuminen. Aika samanlainen käytös kuin miehelläni nyt.

Yritän päästä niihin fiiliksiin, joita koin silloin. En saa muita tunteita esiin itsestäni kuin pelon. En ole hysteerisen peloissani, mutta peloissani siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Epätietoisuuden koen yleensäkin ahdistavaksi. En muista, että ketään meitä olisi fyysisesti koskaan satutettu. Ehkä alle kouluikäisenä sain kerran piiskaa tai sitten vain peloteltiin. Se oli jokatapauksessa ainoa kerta, jos fyysistä kuritusta oli. Pelko sinällään vaikuttaa turhalta.

Isäni kuitenkin oli arvaamaton. Arvaamattomattomuus tarkoitti sitä, että hän ei osannut hillitä itseään, ei aina positiivisissakaan asioissa. Ne kerrat jolloin muistan pelänneeni häntä oli, kun hän hermostuessaan potkaisi tuolia. En muista miten se tarina päättyi, mutta meitä hän ei vahingoittanut. Vaikka todellista vaaraa meillä ei koskaan ollut, niin arvaamattomuus riitti pelon aiheeksi. Kerran isäni innostui esittelemään aivan yllättäen karatepotkua. Mitään ei tapahtunut, mutta säikäytti minut. Tällainen käytös ei luo turvallisuutta, kun lapsi ei pysty ennakoimaan vanhempien toimintaa. Vaikka arvaamattomuus ei ollut jokapäiväistä, niin pelko siitä kulki jatkuvasti mukana. Toisinaan aktivoituen ja toisinaan ei.

Pelko aktivoitui viimeistään, kun näin isän ilmeestä, että nyt kannattaa lopettaa. Muistan joskus sanoneeni, että siitä tiesi isäni olevan vihainen, kun hänen silmänsä liikkuivat nopeasti puolelta toiselle. Silloin piti lopettaa kapinointi, jos sitä edes oli.

Nämä pelot ovat nousseet nyt etenkin lapsien myötä taas minussa, kun mies käyttäytyy hyvin samalla tavalla. Koskaan ei tiedä, milloin hän huutaa. Muutaman kerran tavarat ovat lentäneet, mutta  ei montaa kertaa. Ehkä nämäkin kerrat riittävät siihen, että pelko arvaamattomasta toiminnasta aktivoituu.

Olen yrittänyt ajatella, että tällaisia tilanteissa pinnalle nousseet tunteet ovat minun lapsuudessani heränneitä tunteita. En vain ole käsitellyt niitä, joten ne nousevat pintaan. Kun olen nämä tunteet käsitellyt, niin minun ei pitäisi reagoida näin. En silti hyväksy miehen käytöstä, vaikka en reagoisi näin. Jotain sillekin pitäisi tehdä. 

Omat fiilikseni miehen hermostuessa ovat jo paremmin hallinnassa, mutta eivät kokonaan. En enää yleensä huuda miehelleni. Olen jäänyt enemmänkin seurailemaan omia tuntemuksia. Joudun rauhoittelemaan tunteitani ja hokemaan itselleni, että nämä ovat minun tunteitani lapsuudesta. Seuraava etappi voisi olla, että voisin käyttäytyä aika neutraalisti.

Lapsien puolesta tuntuu pahalta kuunnella miehen käyttäytymistä, koska tiedän miltä se tuntuu ja millaiset seuraukset sillä voi olla.

Ystävyyttä vai ei

Minua kirpaisee, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat itsekäitä, muista piittaamattomia. Miten heillä voi olla hyviä ystäviä? Miten heitä pyydetään kummeiksi? Miksi en koe samaa, vaikka olen pohjimmiltani hyväsydäminen? Muodostuuko minulle huonoja ihmissuhteita sen takia, kun olen tällainen vai eivätkö toiset välitä huonosta kohtelusta? Yrittävätkö tällaiset ihmiset miellyttää toisia? Miksi eivät yritä minua miellyttää vai enkö suostu siihen?

Meidän lasten kummeille on syntynyt paljon lapsia tai on syntymässä. Meitä ei ole pyydetty kummeiksi. Minun on vaikea kuvitella, että meitä pyydettäisinkään. Lähinnä sen takia, että ajattelen heillä olevan läheisempiäkin ystäviä kuin me. Tuntuu kieltämättä pahalle, että en saa sitä kunniatehtävää.  Yhden ihmisen kohdalla ajattelin, että hän voisi pyytää, mutta ei näytä siltä. Harmittaa, koska haluaisin olla hänen hyvä ystävänsä. Olenhan tuntenut hänet jo pitkään. Hän oli minun kaasoni ja lapseni kummi. En ollut hänen kaasonsa ja en ilmeisesti hänen lapsensa kummikaan. Voin toki olla tästä huolimatta tärkeä, mutta siitä huolimatta tuntuu pahalle. Luulen, että otan tässä tapauksessa häneen etäisyyttä. Sen verran pahalta se tuntuu, vaikka hänellä on omiin ratkaisuihinsa oikeus. En usko välien katkeamiseen, mutta minun pitää sulatella asiaa.

Kuten olen aiemmin maininnut, että ehkä puheestani paistava kateus ja syyllistäminen pitävät ihmiset loitolla.  Se voi olla syynä, että ihmissuhteet eivät ole läheisiä eikä minua pyydetä kaasoksi tai kummiksi. Harmi, etteivät ihmiset näe sen taakse, vaan näkevät vain pahan olon.

Ehkä minusta ei koskaan tule kaasoa tai kummia, mutta toivottavasti saan hyviä, kestäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Olen sen ansainnut, vaikka työtä on vielä tehtävä. Ajattelin, että kirjoittaisin muutamalle hyvälle ystävälle kirjeen. Kertoisin mitä he minulle merkitsevät. Yhdelle jo sellaisen tein, mutta hän ei ole toistaiseksi ollut minuun yhteydessä. Ymmärrän, että hänellä on nyt muutakin ajateltavaa. Toisaalta ehkä etäisyys hänestä olisi paikallaan. Katsotaan, kunhan olemme seuraavan kerran yhteydessä.

Ota vastuu omasta elämästäsi

Ajattelin torstaina, että pitäisin perjantaina lapsivapaan, koska miehellä oli kahdelle seuraavalle viikonlopulle monta menoa. No mies yllättäen sairastui, joten en voinut lähteä minnekään. Mies kuitenkin parantui niin, että omille menoille pystyi menemään. Tämä herätti minussa paljon tunteita.

Olin tietenkin ärsyyntynyt, että oma menoni peruuntui ja miehen ei. Mies ei tietenkään sairastumiselleen voinut mitään. Tuntui kuitenkin siltä, että taas minun tarpeeni ohitettiin. Kun mietin tätä asiaa, niin huomasin olevani itselleni vihainen. En voi olettaa muiden aina ajattelen minua, vaan minun on pidettävä huoli omista tarpeistani. Minun pitäisi pitää kiinni siitä, että käyn yksin muutaman kerran viikossa edes happihyppelyllä. Olen tällaiseen pyrkinyt, mutta usein se helposti unohtuu, jos joku viikko menee penkin alle. Minä olen se, joka on lopulta vastuussa omasta onnellisuudesta. Turha minun on muille olla vihainen. Toki muiltakin saan jotain edellyttää, mutta se ei nyt riitä.

Edellistä asiaa pohtiessani mieleeni nousi, että monesti haluan kylpeä negatiivisten asioiden parissa. Mietittyäni itsekkyyttä surin, kuinka muut eivät huomaa minua, välitä minusta tai rakasta minua. Toki nuo on hyvä kohdata, mutta turha pahentaa asioita etsimällä vain väittämiäni tukevia asioita. On myös niitä, jotka eivät tue ajatuksiani. Minun pitäisi ottaa vastuu omasta elämästäni. Se on vaikeaa, koska minä en ole siitä ollut oikeastaan koskaan vastuussa. Siksi nytkin toivon mieheltä patistavia toimia.

Paha olo nousi pintaan heti, kun mies lähti. Minulla oli jo mielessä, että kirjoitan teksitiviestin, kuinka en saa edes vessassa käydä rauhassa. Sitten pysähdyin miettimään asiaa. Jätin viestin kirjoittamatta. Ei minun tarvitse miehen iloja pilata, vaikka edellinen pitikin paikkaansa. Ajattelin, että kertoisin tuon, kun mies palaa. No nyt tuntuu siltä, ettei minun ehkä tarvitse asiasta mainita mitään. Pahaa oloani olisin vain purkanut viestillä.

Tilannetta voisi helpottaa että silloin kun pystyn tekemään omia juttuja, niin pidän tauon perheestä eli keskityn itseeni ja omiin mieltymyksiin. Kun olen perheen kanssa, yritän työntää omat tarpeeni hetkellisesti sivuun.

Vaikka asia tuntuu selkeältä ja suht helpolta toteuttaa, niin jostakin syystä se ei ole minulle yksinkertaista. Miksi? Todennäköisesti itsekkyyden vuoksi. Minun pitää olla itsekäs, jotta saan hengähdystauon arjesta. En myöskään haluaisi tuottaa lapsilleni pettymystä lähtemällä, vaikka vanhempien tehtävä onkin tuottaa pettymystä heille. Viimenen syy on se, että ajattelen miestä ja lapsia, kuinka he pärjäävät, kun mies menettää kuitenkin malttinsa. Hassuja, mutta aitoja ajatuksia. Minun pitäisi jättää nämä asiat sivuun ja muistaa, että voimalla itse hyvin, lapsetkin voivat hyvin. Ei siis ole väärin olla itsekäs.

Mukavuusalueelta poistuminen

Olin tänään ahdistunut. Tänään oli päivä, jolloin tapasin taas yhden ihmisen, johon halusin tutustua enemmän. Minulle tuli paineita asiasta, koska niin kovasti toivoin tutustuvani häneen ja pelkäsin kysyä hänen yhteystietoja. Näin hänen tulevan toisen ihmisen kanssa, joka lisäsi paineita minussa entisestään. Sain rohkaistua mieleni ja kysyin hänen yhteystietoja.

Tuntui hölmöltä jännittää asiaa, koska kyse ei ollut miehestä, jonka kanssa haluaisin treffeille. Jännitin sen takia, että pelkäsin tulla torjutuksi ja pelkäsin häpeää, joka siitä saattaisi aiheutua. Minua myös hävettää, että ihmiset ajattelevat minun olevan raukka ja säälittävä, koska minulla ei ole ystäviä. Eihän asia niin ole, mutta pelkään, mitä muut minusta ajattelevat.

Kotona häpeä on ollut voimakkaasti läsnä. Ei niinkään suoraan nähtävillä, mutta epäsuorasti. Häpeä vaikutti vanhempien toimintaan kovasti. Ainakin sitä kautta olen samoihin tunteisiin päässyt käsiksi. Ainakin äidin elämässä häpeä on edelleen voimakkaasti läsnä. Minä olen valmis antamaan itselleni oikeuden olla sellainen kuin olen ja vapautua tästä tunteesta. Kun olen ollut oma itseni, olen tuntenut vapautta, joten parempaan suuntaan olen menossa.

Torjutuksi tuleminen onkin vaikeampi käsiteltävä, koska sitä en niin paljon ole käsitellyt. Todennäköisesti olen kokenut lapsena, ettei minun tarpeisiini ole vastattu, mistä on aiheutunut häpeää. Se tunne on epämiellyttävä enkä halua sitä mielellään kokea. Siksi mieluummin jätän asiat kohtaamatta. Nykyään ahdistus nousee liian korkeaksi, jos en kohtaa pelkojani. Tämä on motivoinut minua menemään mukavuusalueen ulkopuolelle.

Ihmissuhteisiin liittyvät toiveet tuottavat usein häpeää, pahaa mieltä ja syyllisyyttä. Olen pyrkinyt luopumaan ihmissuhteista, jotka eivät anna minulle mitään. Niitä yritän korvata sellaisilla, joista saisin hyvän ystävän ja pystyisin olemaan toisen kanssa aito ystävä. Tämänpäiväinen ihminen vaikuttaa sellaiselta, mutta katsotaan, kun ollaan enemmän tekemisissä.

Tämänhetkisessä elämässä on positiivista se, että lasten varjolla on helppo tutustua uusiin ihmisiin. Yhden lapsen kanssa se oli helpompaa kuin useamman, mutta eipä nykytilanne ole este.

Tarvitsen rakkautta

Tänään on ollut huono päivä. En ole jaksanut vastoinkäymisiä. En ole täysin menettänyt malttia, mutta pinna on ollut kireänä kokoajan. Kun sain hetken olla rauhassa, ajatuksiin nousi taakka ja hartiat. Olen tänään ollut tavallista enemmän kasassa. En jaksa olla selkä suorana, vaan haluaisin painua maan alle. Annoin ajatuksien mennä omia menojaan ja kuuntelin, mitä mieleen nousi.

Ajatukset kävivät tämänpäiväisissä tapahtumissa ja lapsuudessa. Koin päivän rankaksi, koska minulla on omat tarpeeni ja lapsilla omansa. Jos olen lasten kanssa, niin usein on vain luovuttava omista tarpeista, koska lapset eivät vielä kykene tyydyttämään omia tarpeitaan. Tätä minun on vaikea toisinaan hyväksyä. Syy on se, että en koe kenenkään  huomioivan minua ja tyydyttävän tarpeitani. Tänään ekstrana vielä oli se, että toivoin mieheltä voimia jaksaa loppupäivä. Mies tietenkin tuli kipeäksi eli minun piti jaksaa hoitaa kaikki yksin. Mies ei tietenkään sairastumiselle voi mitään, mutta siinä mielessä sama tilanne kuin muulloinkin, että jäin henkisesti yksin.

Mietin miksi minulle tarvitsevuus sekä omani että muiden on niin vaikea asia. Ajatuksissani palasin lapsuuteen ja mietin, että olen nyt samassa tilanteessa kuin lapsuudessani. Lapsena isän tarpeet menivät kaikkien muiden tarpeiden ohi. Äiti taas yritti tyydyttää isän tarpeita eli meidän lasten tarpeet usein sivuutettiin. Minä sain enemmän huomiota kuin sisarukseni, mutta silti en saanut sitä mitä kaikista eniten olisin tarvinnut: RAKKAUTTA ja huomiota. Jäin vaille jotain hyvin tärkeää.

Mitä tulee nykyhetkeen, niin jään edelleen vaille rakkautta. Lapset sitä antavat, mutta en saa sitä niinkään muilta. Mies ei minun nykyisen näkemykseni mukaan ole meistä se suurempi tarvitsija eli jäisin sen takia vaille huomiota. Niin voi olla, mutta nyt en näe asiaa muuten. Jokin ongelma miehellä on tämän asian suhteen, mutta en jaksa siihen pureutua. Se mikä nykytilanteessa on ongelma on se, että mies ei vain huomioi minua ja anna rakkautta. Ei se, että mies olisi itsekäs ja ajaisi omia toiveitaan ja tarpeitaan.

Koen kantavani  molemmissa tilanteissa taakkaa. Lapsuuden perheessä kannoin vanhempien taakkaa siitä, että he eivät voineet lapsilleen antaa sitä, mitä lapset eniten tarvitsevat. Minä olin se, joka lapsena kärsi. Ehkä vanhemmatkin siitä kärsivät, mutta minuun rakkauden puute on vaikuttanut erittäin paljon mm. vaikeus luoda ihmissuhteita, vaikeus päästää ihmisiä lähelle ja vaikeus rakastaa muita. Nyt koen taakaksi sen, että minun pitää kantaa lapseni surut ja murheet ja siirtää omat tarpeet taustalle. Lisäksi kannan miehen kiukut ja vihan tunteet. Näin se varmaan meneekin lasten kohdalla ja toisinaan miehenkin kohdalla, mutta ei näitä asioita jaksa, jos ei saa rakkautta.

Näiden tietojen pohjalta tulen surulliseksi, kun ajattelen, etten eläessäni ole koskaan saanut aitoa ja pyytteetöntä rakkautta. Miksi vielä olen tässä suhteessa? Olen jo aika monesti miettinyt tätä asiaa. Olen vain kotoa oppinut, ettei tämä ole riittävä syy eroon. Jos ei ole rakkautta, hellyyttä ja kunnioitusta, niin miksi se ei olisi pätevä syy? En vain vielä ole valmis luopumaan tästä kaikesta.

Minullakin on oikeus nauttia

Useammankin kerran olen maininnut, kuinka minulle on "opetettu", että muut ensiksi ja minä sitten. Huomaan kuinka paljon tämä on ohjannut käyttäytymistäni.

Yksi minulle vaikea ja kipeä aihe on seksi. Minun on ollut aina vaikea päästää ihmisiä lähelle, mutta seksittä en ole elänyt. Poikaystäviä on ollut pitkään ja seksiä myös. Seksistä minun on kuitenkin ollut vaikea nauttia. En ole kokenut, että minulla olisi oikeus nauttia siitä. Muitten tarpeet menevät minun tarpeideni edelleni.

Kieltämättä harmittaa, etten ole ajatellut itseäni ollenkaan. Vaikka olen jo pitkään ajatellut, että minulla on myös oikeus nauttia, noin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Olen siinä kehittynyt, mutta kontrolli on edelleen kova.

Meillä kotona ei hyväksytty esiaviollista seksiä, vaikka vanhemmatkaan eivät oppejaan noudattanut. Sinällään vanhemmilla saa olla omat periaatteet, mutta meillä ei asiasta edes keskusteltu, joten se on jättänyt minuun arvet. Se on vaikuttanut siihen, etten ole yleensä osannut nauttia seksistä. Seksistä meillä on vain kerran ollut puhetta. Tilanne oli hyvin koominen. Olin noin 13, kun vanhemmat sanoivat kesken ruoanlaiton, ettei seksiä sitten ennen naimisiin menoa. Mitään muuta asiasta  ei puhuttu. Se oli hyvin hämmentävää nuorelle. Vaikea aihe ja asia esitettiin noin huonosti.

En totellut vanhempieni toivetta, mutta koin paljon syyllisyyttä, kun toimin vastoin vanhempieni kasvatusoppeja. Olen kärsinyt siitä enemmän kuin pitäisi. Vanhemmat voivat esittää toiveita, mutta tuossa on kyse sellaisesta asiasta, ettei minusta asiaa voi noin ehdottomana esittää. Tuolla esitystavalla vanhemmat osoittivat, etten ole kykenevä tekemään omia ratkaisujani.

Minun pitäisi osata päästä näistä neuvoista irti ja antaa vanhemmilleni anteeksi. Minun parastani he ajattelivat, vaikka enemmän hallaa aiheuttivat. Olen mielestäni antanut heille anteeksi, mutta se ei ole auttanut. En keksi muuta syytä estoilleni kuin sen, etten koe ansaitsevani hyvää. Kontrolloin siksi itseäni. Todennäköisesti kontrolloin itseäni myös siksi, että minua hävettää. Mikä minua hävettää? Luultavasti se, että olen itsekäs. Nämä toimintatavat ovat niin monessa asiassa osa minua, ettei näistä poisoppiminen ole helppoa. Sitä kohden kuitenkin aion mennä.

Yksinäisyyden aiheuttama ahdistus

Vitun yksinäisyys. Vitun sosiaaliset taidot. Mä haluan hyviä ystäviä, mä haluan kokea kuuluvani johonkin, mä haluan tiiviin kaveriporukan.

Nämä kurjat fiilikset alkoivat jo muutama päivä sitten. Olisin halunnut ystävystyä yhteen ihmiseen. Minulla on ollut mielessä jo monena kertana, että kysyisin, jos nähtäis joskus. Viime kerralla meinasin kysyä. Minua vain hävetti, jos joku näkee, joten odotin parempaa tilaisuutta. No sitä ei tullut. Sitten näin jonkun toisen vaihtavan hänen kanssaan numeroita. Koin suurta ahdistusta. Kelpaamattomuutta, hylätyksitulemista, huonommuutta ja yksinäisyyttä. Ei siitä mitään pahaa ole, vaikka toinen oli kiinnostunut samasta ihmisestä. Voin edelleenkin yrittää tutustua häneen, mutta pelkään muiden ajattelevan, että matkin tätä toista. Lapsellisia ajatuksia, mutta nämä ovatkin niitä samoja fiiliksiä kuin lapsena koin. Ahdistuin kovasti tästä tilanteessa ja olin pahalla tuulella. Petyin itseeni, petyin tunteisiin, petyin reaktiooni ja petyin edelleen jatkuvaan yksinäisyyteen.

Minulla on ystäviä, mutta silti koen olevani  yksin. Todellisia ystäviä minulla on vähän ja niitä nyt kovasti kaipaan. Niitä yritän etsiä, mutta en löydä sellaisia, jotka olisivat minusta kiinnostuneita. Tällä tarkoitan myös sitä, että muut ottaisivat minuun kontaktia.

Kun olen miettinyt omaa toimintaa ja miksi liioitellusti kukaan ei ole kiinnostunut seurastani, niin löysin ehkä joitakin syitä. Olen monesti ajatellut, että kukapa ei voisi tykätä minusta. Olen ollut harmiton, joten en herätä ainakaan närää muissa. No persoonattomuus ei todennäköisesti ole valtti, mutta ei sekään välttämättä huono asia ole. Enää en ole tosi ujo ja arka, joten sekään ei ole selitys. Ehkä oma varovaisuus pitää ihmiset loitolla. Ehkä annan ihmisille sellaisen kuvan, ettei kannata lähestyä. Se ei ole tarkoitus, mutta voi olla yksi syy. Suurempi syy on todennäköisesti tapani puhua. Minun puheessani saattaa paistaa kateus ja syyllistävä puhetapa. En tarkoita näillä pahaa, vaan se kertoo minun pahasta olosta. Toivoisin jonkun ymmärtävän sitä eikä kaikki kaikkoaisi sen takia.

Tuntuu niin pahalta, että kannan tätä yksinäisyyttä, jota vanhempanikin ovat todennäköisesti kokeneet. Kummallakaan ei ole juurikaan ihmisiä lähellä ja toisella heistä on aina vaikeuksia ihmisten kanssa. Näen myös sisarukseni kamppailevan saman asian kanssa. Uskon myös mieheni kärsivän samasta paljon. Minun ympärilläni on siis paljon yksinäisyydestä kärsiviä. Monet ystävänikin todennäköisesti kärsivät samasta tai eivät ainakaan päästä lähelle. Pelkään pahoin, että esikoisemmekin kärsii samasta, koska ei oikein osaa luoda sosiaalisia kontakteja. Minun tekee niin pahaa katsoa sitä. Sattuu, kirpaisee syvältä.

Kun mietin ystäviäni, niin siellä on muutama potentiaalinen, jonka kanssa voisi syntyä hyvä ystävyyssuhde. Tosin se ei niin vain syntyisi, koska toinen on hieman varuillaan, vaikka samalla myöntää, että meistä on nopeasti tullut läheisiä.

Miksi kaikesta ystävistä ja ihan hyvistä ystävyyssuhteista huolimatta koen yksinäsyyttä? En yksinkertaisesti osaa sanoa. Voi olla, että lapsuudessa koetut tunteet ovat edelleen sisälläni, vaikka tilanne on nyt paljon, paljon parempi kuin lapsena.  Ehkäpä on hyvä pohtia lapsuudessa koettuja tapahtumia.

Muistan muutaman kerran, kun olin yhden ystävän kanssa tekemisissä. Sitten toinen tyttö halusi kaveerata minun kaverin kanssa. Minuun se sattui. Me molemmat oltais voitu olla tämän ihmisen kavereita, mutta minä yleensä vetäydyin tilanteesta. En ehkä halunnut jäädä kuvittelemassani (?) "kisassa" toiseksi. Toinen syy vetäytymiseeni oli se, että olen oppinut ajattelutavan: "Muut ensiksi ja vasta sitten minä." En kokenut itseäni ystävyydenarvoiseksi. Halusin antaa toisille sen mitä he halusivat. Minusta viis.

Jos ystävyyssuhteet eivät päättyneet lapsena, niin lapsuuden ystävyyssuhteet lähes kaikki päättyivät siihen, ettei suhdetta ylläpidetty. En yksinkertaisesti uskaltanut soittaa ystäville, etten häiritsisi tai olisi liian utelias. En ajatellut, että jokaisen on ne rajat vedettävä itse, kunhan itse on asiallinen. Aikuisiän ihmissuhteet ovat yleensä päättyneet siihen, kun en ole pitänyt yhteyttä. Muut eivät ole aktiivisesti ehdottaneet tapaamisia tai kyselleet kuulumisia. Osin tässä on varmaan siitä ollut kyse, että olen vetänyt puoleeni vääränlaisia ihmisiä. Osin varmaan siitä, että puhetyylissäni on paistanut negatiivinen sävy.

Vyöhyketerapeuttini sanoi, etten koe olevani ihmisten seuran arvoinen. Siksi en yleensä kysele muita mihinkään. Pitää varmasti paikkansa. Pelkään myös pakkeja, minua hävettää, jos en kelpaa. Näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä kaupat.

Onneksi siinä olen päässyt eteenpäin, että olen alkanut ottaa etäisyyttä minulle sopimattomiin ihmisiin. Olen myös alkanut antaa itsestäni niille ihmisille, joista voisi tulla vielä parempia ystäviä. Laita itseni likoon, vaikka siitä ei hyvää seuraisi eli lähinnä, ettei suhteemme syvenny tai minun ajatuksia katsotaan kieroon. En voi saada mitään, jos en anna. Vaikeaa minulle, mutta jospa se veisi tässä asiassa eteenpäin.

Huomaan kuinka mahani reagoi näihin ajatuksiini. Se murisee ja paljon. Kirjoittaessani tätä oloni myös kevenee. Tuntuu, ettei asiat niin huonosti ole kuin välillä tuntuu. Tuntuu pahalta, ettei ihmiset paljon osoita halua jutella kanssani tai tutustua minuun. Uskon kuitenkin siihen, että käsiteltyäni tämän asian, minusta huokuu erilainen "energia". Sellainen että olen sujut ja muutkin samalla tavalla sujut olevat haluavat olla ystäväni.

Eilisen päivän pohdintoja

Eilen en jaksanut henkisesti niin hyvin kuin normaalisti. Lasten takia yö oli huono ja se heijastui päivään. En ollut fyysisesti väsynyt, mutta isomman lapsen tottelemattomuus on suututtanut minua.

Huomaan, ettei lapsen tottelemattomuus ole todellinen syy minun kiukkuuni ja vihaani. Koen olevani miehelleni vihainen, kun olen monta päivää saanut käytännössä hoitaa yksin lapsia. Mies ei ole vieläkään hoitanut kaikkia lapsia samaan aikaan muutamaa tuntia pidempään. Miehen pinna palaa jo muutamasa tunnissa, joten toivoisin hänen arvostavan sitä mitä minä teen.

Jep, minun pitäisi oppia ensiksi arvostamaan itseäni. Sitten minun ei tarvitsisi odottaa muiden arvostusta. Nyt toivon mieheltä pönkitystä omalle egolleni, vaikka se ei ole pidemmän päälle toimiva ratkaisu.

Eilinen pinnan kiristyminen saattaa todellisuudessa johtua siitä, etten osaa ottaa itselleni aikaa. Olen miehelleni vihainen, koska hän osaa ottaa. Ikävä kyllä lapset ovat saaneet tuntea nahoissaan minun tunteeni. Huomasin tunnevallassani, että taistelen itseni kanssa. En halunnut lapsiin purkaa, mutta tottelemattomuus kiukutti minua liikaa.

Itsekkyyden puutetta, kun en osaa ottaa itselleni aikaa? Jos mieheltä kysyttäisiin, niin hän sanoisi, että olen itsekkäin ihminen, jonka hän tuntee. Kotona olen itsekkäämpi kuin muualla, paitsi lasten kanssa en niin paljon. Johtuiskohan se riippuvuudesta? En halua hylätä lapsiani. Voisi olla, että osaan olla itsekäs, kun kyse on siitä, ettei minua saa kontrolloida. Muuten en ole erityisen itsekäs. Olisiko näin? Itsekkyys liittyy mielestäni positiivisten asioiden tavoitteluun tai negatiivisten väittelyyn. Minä en osaa/uskalla pitää positiivisissa asioissa omia puoliani. Negatiivisten välttely on edellistä helpompaa. Siihen sorrun enemmän.

Lasten kanssa käyn itsekseni henkistä taistoa itsekkyydessä.  En haluaisi aina luopua omasta, mutta lasten kanssa pitää hetkellisesti luopua, etenkin kun ovat pieniä. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi ottaa joskus omaa aikaa. Tässä minulla on opeteltavaa. Se auttaisi minua jaksamaan, kun olen välillä poissa kotoa ja otan aikaa vain itselleni.