Nyt on väsynyt olo, mutta silti halusin kirjoittaa.
Edellisen postauksen jälkeen vatsa on voinut paljon paremmin. Uskomatonta, mutta tunneoivallus vapautti minut vatsavaivasta. Vatsalaukku on ilmoittanut olemassaolostaan, mutta niin minimaalisesti, että melkeinpä voisin asian jättää mainitsematta. Tämä muutos on helpottanut oloa niin paljon, että onnellani ei ole rajaa. Varovasti olen miettinyt, mitä asialle olisi tehty, jos en olisi ratkaissut ongelmaa. Todellisuudessa en halua ajatellakaan. Nyt minulle riittää se, että muutos parempaan on tapahtunut.
Kun luin edellistä postaustani uudestaan, niin asiat tuntuivat päivänselviltä. Asiat eivät kuitenkaan ole niin selviä, kun on asian keskellä. Usein myös tunneyhteys puuttuu. Vain järkiajattelu ei riitä.
Viime postauksen jälkeen olen ajatellut, että ehkä olen kirjoittanut muitakin asioita järjen tasolla, mutta yhdistäminen eli tunneoivallus on vielä tekemättä. Yksi sellainen asia voisi liittyä rakkauteen. En ole kotona saanut rakkautta ja jään siitä nytkin paitsi. Haen kovasti huomiota ja rakkautta mieheltäni, mutta en vain saa näitä asioita. Koen tästä puuttuvan itku, joka on tunneoivalluksessa olennainen asia. Silloin aidosti yhdistän ne asiat toisiinsa ja hyväksyn asian olleen niin kuin se on ja myönnän asioiden olevan nyt näin. Lopulta luovun kaikesta siitä ja jatkan elämääni ilman kaunoja, vihaa ja muita negatiivisia latauksia. Se on tietenkin eriasia, miten jatkan elämääni oivalluksen jälkeen.
Siihen vain en osaa sanoa, kuinka saan tunneoivalluksen yllämainitsemassani asiassa. Onko kyse siitä, että en vain ole valmis kohtaamaan asiaa ja luopumaan? Se nimittäin voi vaatia minulta muutosta elämässäni. Olenko valmis hyväksymään, että tämä suhde voi päättyä eroon? Olenko valmis myötämään tekemäni virheet rakkausasioissa? Olenko valmis kohtaamaan kaiken sen, mitä tämän asian kohtaaminen tuo eteeni?
Haluaisin vastata kyllä ja ajattelen uskaltavani kohdata kaiken tähän asiaan liittyvän. Luulen kuitenkin, etten ole valmis eroon. En halua lapsille kahta kotia. Minun on myös vaikea ajatella mieheni olevan jonkun muun kanssa. Siitä en ole 100%:sen varma, että rakkaudesta haluan olla mieheni kanssa. Tässäpä varmasti syyt siihen, ettei tunneoivallusta tule.
Haluaisin tämänkin asian ratkaista. Haluaisin vain miehen tukea tähän. Kumpikaan meistä ei haluta erota, mutta ei myöskään jatkaa tällaisessa suhteessa. Asioiden muuttaminen ei vain ole meidän vahvuutemme. Toisaalta asioiden muuttaminen ei tarkoita automaattista eroa. Minä todennäköisesti pelkään sitä, että joudumme kohtaamaan sen, että kaikkemme olemme tehneet, mutta se ei riitä. Minulle on aina ollut vaikeaa erota. Minun on vaikea luopua kaikesta, mitä erossa joutuisin luopumaan. Aiemmin en ole ajatellut, että voisin saada jotain paljon parempaa tilalle. Niin on aiemmin käynyt ja uskon, että niin voi jatkossakin käynyt. Silti ero olisi kova paikka.
Nyt kun mietin asioita, niin minun on vaikeaa kohdata tuntemattomia asioita. Pelkään menettäväni enemmän kuin saavani. Olen sitä mieltä, ettei elämä ole vain alamäkeä, joten aina hyvääkin on tiedossa. En vain uskalla kohdata asioiden ikävää puolta. Niiltä kun ei voi välttyä. Asioiden pysyessä stabiilina, ikävät asiat ovat helpommin kontrolloitavissa. Ikävissä puolissa pelkään kipua sekä fyysistä että henkistä. Pelkään, että minuun sattuu. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, pelkään että joudun selviytymään yksin. Niin kuin olen aiemmin kirjoittanut, niin minua ei ole lapsuudessa tuettu, kannustettu, lohdutettu eikä rakastettu. Pelkään joutuvani samaan tilanteeseen. Pelkään siitä aiheutuvaa kipua. Mieheni ei ole tarjonnut sitä tukea ja turvaa, jota kaipaan. Siksi pelkoni on tavallista suurempi. Toisaalta tämän luulisi kannustavan muutokseen, mutta minulta puuttuu vielä rohkeus.
Ristiriitaisia ajatuksia. Haluan siirtyä elämässä eteenpäin, mutta en uskalla. En halua suuria muutoksia, joita en ole suunnitellut. Tieto paremmasta ei riitä, koska siihen voi liittyä myös kipua tai surua. Mistä löydä voiman ja rohkeuden kohdata asiat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti