Lasta nukuttaessa ja James Bluntin You're beautiful -biisiä kuunnellessa tuli ajatuksia isästäni. Siitä, etten voi koskaan olla hänen kanssaan. En ole koskaan henkisesti ollut hänen kanssaan enkä tule koskaan olemaan. Siitä ajatukset siirtyivät rakkauteen. Aihetta en ole pohtinut kuin lyhyesti, jos oikein muistan.
Mitä rakkaus oli lapsuudessani? Meillä kotona eikä näytetty positiivisia tunteita juurikaan eli ei rakkauttakaan. Meillä ei sanottu toisille kuinka tärkeitä perhe tai kukaan muukaan on. Isä oli hyvin negatiivissävyitteinen ja äiti ei tunteistaan puhunut tai näyttänyt. Halaaminen ja koskettaminen ei kuulunut perheemme tapoihin. Olimme hyvin etäisiä. Emme saanut olla sitä keitä olimme. Toisiamme ei kannustettu tai muutenkaan vedetty samaa köyttä.
Vanhempien suhdetta en kutsuisi rakkaussuhteeksi. Kumpikaan ei vain osannut tai halunnut lähteä siitä. Tuskin kumpikaan oli oikeasti tyytyväinen tilanteeseensa. Heidän välillään en nähnyt juurikaan koskettelua, halailua tai pusuttelua. Ei kauniita sanoja tai lempeitä katseita.
Lapsia kohtaan oltiin yhtä etäisiä. Lapset olivat lapsia. Heitä suojeltiin, ylisuojeltiin. Lämpöä ei annettu.
Olen miettinyt ovatko vanhempani rakastaneet minua. Voiko heidän käytöstä kutsua rakkaudeksi? Ajattelen, että he rakastivat. Sitten mietin, kuvittelenko vain? Rakastavatko vanhemmat aina lapsiaan, vaikka eivät sitä osaisi näyttää? Näiden kysymysten jälkeen en ole enää aivan varma, oliko se rakkautta.
Tällä hetkellä oma parisuhteeni muistuttaa tältä osin paljon vanhempien suhdetta. Mies ei kauniita sanoja jakele, ei suukottele, ei kosketa, ei katso lempeästi. Elämä on hyvin arkista pienten lasten arkea.
Kun olen pohtinut mieheni käytöstä ja vertaan vanhempieni käytöstä, en voi olla miettimättä, rakastaako mieheni minua? Mies osallistuu arjenpyörittämiseen kiitettävästi, mutta tunnetasolla ei ole aviomieskäytöstä. Kuvittelenko, että mies rakastaa minua, koska hän on tässä. Mies ei anna herkästi periksi, joka voisi tukea sitä, että hän ei uskalla tai halua lähteä. Ei siis välttämättä sitä, että hän rakastaa minua.
Usein ajattelen, että miehellä on paljon stressiä, jonka taakse rakkaus jää. Tekosyitä? Ehkä. Stressi on totta ja sitä on paljon. Ajattelen kuitenkin niin, että rakkaus, hyvä parisuhde ja perhe voivat olla voimavara, joka auttaa stressitilanteissa. Jossakin takaraivossa piilee ajatus, että perhe ja parisuhde on miehelle enemmän stressin aihe kuin voimavara. Hän käy sisäisiä kamppailuja siitä, miten omat menonsa sovittelee jne.. Todennäköisesti parisuhteen tila tuo itsessäänkin paineita. Se ei ole sellainen kuin mies toivoisi. Mies ei kuitenkaan tee sen eteen mitään.
Sanattomaksi vetää tilanteeni sekä lapsuudessa että nyt. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuutta olen yrittänyt parantaa keskustelemalla miehen kanssa. Asioiden siirtäminen käytäntöön on vaikeampi homma. Luulen kuitenkin, että olen valmis muuttamaan käytöstäni. Luultavasti olen jo muuttanut joissakin asioissa mm. yritä tehdä asioita ilman turhaa syyllisyyttä. Parhaani teen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti