Pohdin aiemmin rakkautta. Minulla ei ole ollut kunnon mallia siihen, että tietäisin, mitä on rakkaus. Minä kuitenkin haluaisin antaa sitä ja saada sitä. Tänään minulle tuli ajatus siitä, että en vain uskalla ottaa riskiä ja heittäytyä rakkauteen täysin. Pelkään satuttavani itseni. En halua tulla hylätyksi niin kuin olen aiemmin tullut. Pelkään, etten saa vastarakkautta. Pelkään myös, että rakkaimmilleni sattuu jotain. En kestä kohdata kipua, joka aiheutuu siitä, jos lapsilleni tai läheisilleni sattuu jotain. Kun en ole liian kiintynyt, ei ikävät asiat satuta niin paljon.
Kuuntelin tänään Bryan Adamsin I will be right here waiting for you -kappaletta, kun vaan itkin. Haluaisin rakastaa lapsiani koko sydämelläni, mutta en sitä vielä uskalla. En uskalla rakastaa heitä kaikkine virheineen ja heikkoiksineen. En uskalla luopua kontrollista. Koen olevani vajaavainen, jos heittäydyn. Entä jos lapset häpäisevät minut? Minun on helpompi sietää, jos en antaudu täysillä rakkauteen.
Lapseni varmasti aistivat, että en osaa rakastaa. Toisinaan halaan lapsia kovasti. Haluaisin ilmaista, että he ovat rakkauteni. En vain osaa antaa sellaista halausta. Halaukseni muistuttaa isäni halauksia. Hän halusi halata (erittäin harvoin), mutta innostuksissaan ei osannut säädellyt voimia. Ei sellainen halaus tunnu hyvältä, joka sattuu.
Rakkauteen liittyy minulla häpeää, kuten yllä kirjoitin. Mitä toiset ajattelevat, jos rakastan "huonoa" ihmistä? Meillä kotona oli häpeää, etenkin äidillä. Uskon, että rakkauteen liittyi paljon häpeää. Minäkin nyt häpeän, vaikka en halua. En halua! En halua! En halua! Haluan antaa lapselleni kaiken sen hyvän, mitä minulla on. Kipu tulee, jos se tulee. Kyllä minä siitä selviän, vaikka se ei sillä hetkellä ehkä tunnu siltä. Olen selvinnyt monesta muistakin. Kyllä minua joku tukee, jos on tarvis. Yksinkin selviän tarvittaessa. Mutta kun se ei riitä. En silti saa otetta rakkaudesta.
Rakkauden pelko koskee myös miestäni. Pelkään hylkäämistä. Aiemmin kovetin itseni aina, kun mies lähti jonnekin pidemmäksi aikaa. Pelkäsin, että erossa ollessa hän huomaa, ettei suhteemme toimi ja haluaa päättää suhteen. Nämä fiilokset johtuivat menneisyydestä.
Isäni on hylännyt minut monta kerta, vaikka henkisesti ei olekaan ollut läsnä. Nyt hän on hylännyt minut lopullisesti. Se sattui kovasti. Sekin sattui, kun isä hylkäsi perheemme. Hän vei meiltä kaiken. Vaikka perheemme ei ollut täydellinen, vaikka meillä ei ollut materiaalista omaisuutta, vaikka meillä ei ollut hyvä henki kotona, hän vei kaiken meiltä. Hän rikkoi kaikki lupaukset, hän vei äidin hyvinvoinnin vuosiksi, hän vei kodin, hän vei kaiken sen johon halusin uskoa.
Miten voin näiden kokemusten pohjalta rakastaa ketään? Miten voin rakastaa lapsiani, koska minuakaan ei ole koskaan rakastettu? Miten voin rakastaa täysillä, koska minun rakastamistani on hävetty? Miten voin rakastaa itseäni? Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Ainoa vastaus on, että voin rakastaa lapsiani, miestäni ja itseäni pyyteettömästä vielä joku päivä. Toivottavasti mahdollisimman pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti