Syyllisyys toistuu monissa asioissa elämässäni. Koen herkästi syyllisyyttä asioista. Esimerkiksi siitä, että en ehdi pitämään kotia siistinä, niin kuin mies toivoisi. Syyllistän sillä itseäni ja kiukkuilen lapsille siitä.
Kotona sisäistin hyvin vanhempien toiveet ja säännöt. Kun rikoin niitä, syyllistin itseäni siitä, vaikka vanhemmat eivät edes tienneet siitä.
Olen monet asiat sisäistänyt niin hyvin, että edelleen syyllistän itseäni, jos toimin vastoin vanhempien kasvatusperiaatteita. Onneksi nykyään syyllistän itseäni niistä enää vähän, mutta en ole päässyt niistä aivan yli.
Nykyään sisäistän taas muiden ohjeita ja toiveita. Jos en pysty toteuttamaan niitä, syyllistän itseäni. Koen ristiriitaa, jos useammasta suunnasta tulee vaatimuksia. Lasten kanssa niitä tulee, kun mies toivoo muuta. Silloin minulle tulee paha olla, koska haluan lasten parasta, mutta en halua pahoittaa miehen mieltä. Koen riittämättömyyttä, joka aiheuttaa syyllisyyttä.
Koen syyllisyyttä myös siitä, jos otan itselleni aikaa ja mies joutuu olemaan lasten kanssa. Enää en koe niin suurta syyllisyyttä, mutta edelleen aina välillä. Siksi pidän menoni minimissä.
Enpä muista, että olisin aiemmin miettinyt, mikä voisi olla syyllisyyden tai syyllistymisen takana. Kotona asioita ei välttämättä sanottu suoraan, mutta katseesta näki, että nyt olin tehnyt jotain väärää. Äiti myös saattoi mököttää ja kääntää selkänsä. Lopulta minun piti mennä pyytämään tekoani anteeksi. Totta kai on hyvä tapa pyytää virheitään anteeksi. Mielestäni vanhempien olisi vain pitänyt kohdata asiat, jotta olisimme voineet keskustella. Tällä käytöksellä he estivät normaaliin kehitykseen kuuluvan kapinoinnin.
Vanhempien käytöksen takia pelkäsin aina, mitä tein. Olin perusluonteeltani ylikiltti. En halunnut, että vanhemmat hylkäävät minua, etenkään äiti. Enpä ole aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta äidin selän kääntäminen oli pieni hylkääminen. Minä menin nopeasti pyytämään anteeksi, ettei hänkin hylkäisi minua. Äiti oli ainut turva, jos häntä sellaiseksi pystyi kutsumaan. Tämä on selvästikin yksi syy sille, että pelkään hylkäämistä. Jouduin elämässäni koko ajan pelkäämään hylkäämistä. En saanut kapinoida niin kuin lapsen kuuluu, se olisi aiheuttanut hylkäämisen.
Kukapa haluaisi tulla aina hylätyksi? Koin monelta taholta hylkäämistä, joten yritin välttää sitä. Halusin miellyttää äitiä. Halusin tehdä parhaani, jotta äiti ei pahastuisi. Tämä voi olla myös syynä suorittamiseeni. Näitä pohdintoja jatkan erillisessä postauksessa.
Näistä pohdinnoista tulee mieleen, kun minulla on ollut parisuhteessa paha mieli. Mies alkuvaiheessa tuli lohduttamaan minua. Minä usein loukkasin miestäni, koska en osannut olla se, jota lohdutetaan. Kun olin loukannut miestäni, niin minun piti lepytellä ja pyytää anteeksi, niin kuin lapsuudessani. Minulta ei koskaan pyydetty anteeksi. En osannut olla lohdutettavan roolissa. Mrni hieman ohi aiheen, mutta kirjoitin tuon, koska se tuli nyt mieleen.
Haluaisin päästä syyllistymisestä eroon. Huomaan, että olen päässyt siinä paljon eteenpäin. Se ei ole enää niin hallitseva kuin parikymppisenä tai ennen sitä.
Pitäisi oppia tunnistamaan ne tilanteet, jolloin syyllistyn ja miettiä onko se tarpeellista. Jos se ei ole tarpeellista, niin sitten pysyä kantansa takana.
En ole täysin jäsentänyt tätä asiaa. Pohdintoja pitää jatkaa. Todennäköisesti tähän kuuluu muitakin tunteita, joita pitää myös työstää ennenkuin pääsen asiassa eteenpäin. Se kuitenkin oli jo hyvä oivallus, että syyllisyyteen kuuluu hylätyksitulemisen pelko. Teen asioita muiden mieliksi, etten tulisi hylätyksi. Syyllistän itseäni, jotta en vain tekisi sellaisia virheitä, että minut hylätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti