Eilisen pohdintoja alla.
Paskoja päiviä ollut viime päivät. Tänään olen ollut kipeänä enkä ole jaksanut tehdä mitään. Jonkun verran olen ajatellut asioita, mutta lasten läsnäollessa se on vaikeaa. Suututtaa, että mies on ollut pinna kireänä eli se siitä minun lepäämisestä. Fyysisesti olen saanut levättyä paremmin kuin henkisesti.
Huomaan, että olisi toivonut kipeänä ollessa mieheltä huomiota. Hän vain keskittyi töiden tekemiseen ja lasten huolehtimiseen. Minä en saanut tekoa tai ajatustakaan. En edes pientä huomiota. Tätä ajatellessani tuli niin paska fiilis. En ole kenellekään tärkeä. En saa hellyyttä ja huomiota osakseni, en edes kipeänä. Muistan synnytyksessäkin, kun mies ei osannut olla henkisenä tukena. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos synnytykset olisivat olleet pitkiä.
Tuntuu entistä enemmän siltä, etten tiedä mitä teen tässä suhteessa. Haluaisin miehen kanssa vielä yrittää, mutta en ole vakuuttunut tämän suhteen kestosta. Miehellä on toki omat ongelmansa, mutta en voi vain niiden takia olla tässä suhteessa.
Olo vain on niin kurja, kun en saa olla heikko. En saanut kotona olla heikko. Minut ignoorattiin silloinkin täysin. Lopulta aloin peittelemään negatiiviset tunteet, koska minua hävetti olla heikko. Itkin piilossa, koska ei minun tunteillani ollut muille merkitystä. Jouduin selviytymään yksin.
Nyt on sama tilanne. Minun tunteillani ei ole merkitystä. En saa lohtua ja ymmärrystä. Ei ole olemassa me. On vain minä ja sinä. Minä selviydyn yksin, jos selviydyn. Se ei ole sitä mitä haluan. Haluan toisen tukea ja vastavuoroisesti tukea miestäni.
Keskustelimme aiheesta jonkin verran mieheni kanssa. Keskustelimme siitä, että ettemme halua erota. Kerroin myös miehelleni, mitä haluan. Näin hän tietää toiveeni. Mieskin kertoi jonkinverran omia toiveitaan. Silti mietin, kuinka me pystymme muuttamaan asioita. Nykyään pystymme paremmin keskustelemaan asioista, mutta asioiden vieminen käytännöntasolle on se suurin kysymysmerkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti