Olen tänään niin vittuuntunut kun vaan voi olla. Olen tosi vihainen. En vain tiedä mistä ja kenelle. Jos pitäisi jotain arvata, niin itselleni. Siitä, että asiat ovat tässä kunnossa. Miksi voin näin pahoin?
Suututtaa, että psyykkiset asiat ovat varastoitunut kehoon. Vituttaa, että vatsan toiminta on aivan päin persettä. Kiitos vain kaikkien ongelmien ja pahan olon. Kyse ei ole mistään väliaikaisesta, vaan vuosia kestäneestä ongelmasta. Välillä nämä fiilikset vain aktivoituvat.
Yritän kohdata ongelmani, mutta ei se vain onnistu. En vain osaa olla ja nauttia elämästä. Kuulostaa muista ehkä oudolta, mutta minulle elämää. Ehkä en osaa vain olla, koska aina pitäisi suorittaa. Pyrkiä parempaan ja hallita kaikkea. Ei niin, että elämä välillä veisi minua ja tarjoaisi jotain uutta. Minä haluan hallita kaiken.
Suorittamisen tarve on kova. En kestä sitä, etten voi kotona päättää miten asiat menevät, vaan joudun menemään lasten ehdoilla koko ajan. Milloin on minun aikani tehdä itselleni kivoja asioita ei vain aina lapsille. Itselleni olenkin vihainen, etten ota itselleni aikaa. Suihkussakäyntiäkin usein pitkitän. Siis ihan perusasioissakin joustan. Käsittämätöntä, mutta niin äitimäistä. Oma äitini lapsuudessani oli samanlainen. En enää edes meikkaa. Kulmakarvat nypin harvoin. Vituttaa olla tällainen, mutta en vain saa itseäni niskasta kiinni, että muuttaisin asioita.
Suorittamisen johdosta koen niin julmettua riittämättömyyttä, ettei tosikaan. Kotona menen paikasta toiseen "sammuttamaan tulipaloja" ja monet pakolliset asiat jäävät tekemättä. Aikaa ei ole lapsille eikä itselleni, eikä miehelle. Mm näiden johdosta koen olevani paska äiti, paska minä, paska vaimo eli yksinkertaisesti vain paska.
On kuitenkin ihana huomata, että kohdistan vihani itseeni, enkä mieheeni. Hän on nyt poissa, joten voisin kääntää asiat hänen niskoilleen. Aiemmin olisin yritänyt syyllistää häntä. Ei tietenkään ole kiva purkaa lapsiin tai itseeni, mutta nyt olen askeleen päässyt eteenpäin, jos tilanne jatkuu tällaisena.
Tiedän etten ole niin huono kuin aiemmin kirjoitin. Tiedän, että on turha kohdistaa vihaa itseeni, mutta toisinaan se tuntuu hyvältä. Välillä liiankin hyvältä, että osaisin siirtyä taas eteenpäin. Se se minun ongelma onkin, että saan "mielihyvää" ongelmistani liian paljon, että jättäisin ne täysin taakseni. Olen tottunut siihen, että ongelmat ovat osa minua. En mukamas ansaitse parempaa. Jossain sisimmässäni ajattelen näin, vaikka en halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti