Tein äsken oivalluksen. Monet asiat minun käytöksessäni selittyvät sillä, etten halua kadottaa itseäni. Sinällään hassua, koska en ole edes löytänyt itseäni enkä tee asioita itseni eteen. Kaipa tässä on kyse enemmänkin siitä, että luisun aivan pois raiteiltani. Sikäli hassua sekin ajattelu, koska mieheni kanssa en sellaiseen joudu. Todennäköisesti minulla on siihen taipumus, joten voin ajaitua sellaiseen tilanteeseen muutenkin.
Tämän pelon vuoksi en halua vastata aina lasten ja etenkään miehen tarpeisiin, jotta oma tahto säilyisi. Haluan pitää langat käsissä eli kontrolloida. Muiden ihmisten kanssa piirre ei ole niin vahva, koska kaipaan heidän hyväksyntää. Huomaan kuitenkin ärtyväni, jos koen, ettei minua huomioida. Minulla esimerkiksi on yksi ystävä, jonka koen toisinaan vaativaksi. Kun mietin hänen käytöstään, niin ei se ole erityisen vaativa, mutta jostakin syystä koen niin. Ehkä siksi, että hän sanoo napakasti ja määrätietoisesti mielipiteensä.
Tällä toimintatavalla taas taistelen isääni vastaan hän kun ei kuunnellut muita eikä välittänyt muiden toiveista. En halua olla kuin äitini, joka alistui isän määräyksen alle. Minulla on halua olla minä itse, mutta ei vielä ole taitoa.
Minun pitäisi löytää oma tahtoni, uskaltaa ilmaista ne ja pitää niistä kiinni. Sitten tietenkin tekemään tarvittaessa kompromisseja. Terve itsekkyys ja joustaminen ovat avainsanoja. Uskon, että tämän oivalluksen tehtyäni, minun on helpompi vastata muiden tarpeisiin. En kadota itseäni, vaikka joskus joustan ja teen asioita muiden hyväksi. Nyt olen tehnyt enemmänkin syyllisyyttä välttääkseni tai pakosta, jos siis olen tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti