Vanhempani

Asioiden työstämiseen minulla ei ole ollut paljon aikaa. Tänään otin aikaa itselleni ja kuuntelin musiikkia. Ajatukset kiertelivät jonkin aikaa, kunnes aloin miettiä millaisia muistoja minulla on vanhemmistani.

Isästä muistoja ei paljon tullut mieleen. Yleisesti isä on ollut omissa oloissaan ja keskittynyt itselleen tärkeisiin asioihin ja näin ollut usein henkisesti poissa. Fyysisesti ei niin paljon ollut poissa, koska hän pyöri paljon kotinurkissa. Meille hän ei tästä huolimatta aikaansa antanut. Odotti, että äiti olisi hänelle aina antanut aikaa, mutta hän itse ei ollut valmis antamaan muille aikaansa. Omastaan ei luopunut.

Isän erakoituminen näkyi arjessa siten, ettei hän useinkaan syönyt meidän kanssa samaan aikaan ruokapöydässä. Me muut syötiin.

Äidistä on enemmän muistoja. Hän oli se joka hoiti kodin ja oli siinä mielessä näkyvä. Meidän lastenjuhlissa hän piti ohjat kädessä ja keksi aina ohjelmaa sekä leipoi hienoja kakkuja. Isää en edes muista olleen samassa tilassa. Alle kouluikäisenä äiti vei meidät harrastuksiin ja kerhoihin ja haki sieltä sitten pois. Hän oli usein kotona, kun tulimme koulusta ja hoiti meitä, jos olimme kipeitä. Äiti ei kuitenkaan leikkinyt meidän kanssa lapsena (ehkä olemme sitä sukupolvea, ettei muutkaan äidit leikkinyt, en tiedä), ei leiponut tai laittanut ruokaa. Kun kasvoimme isommiksi, meillä ei ollut enää ollut yhteistä. Jonkun verran muistan olleeni äitin seurassa, kun hän laittoi ruokaa, mutta ne oli poikkeuksia. Äiti siis enemmäkin huolehti meistä kuin oli henkisesti läsnä. Kun olin kipeänä, niin hän piti meistä huolen, mutta en muista, että hän olisi kovasti välittänyt. Ei hän välinpitämätön ollut, mutta tunnetasolla ei vastannut lapsen tarpeisiin.

Joitakin muistoja minulle on jäänyt äitistä, jotka kertovat paljon meidän tilanteesta. Olin riidellyt yhden sisarukseni kanssa. Äiti yritti auttaa riidan sopimisessa. Hän ehdotti, että halaisimme toisiamme. Se tuntui erikoiselta, koska pidimme kaikki toisiimme etäisyyttä. Muistan kuinka vaivautunut äiti oli tässä tilanteessa. Halaamisesta ei tullut perheessämme tapaa. En vieläkään osaa halata lapsuuden perheenjäseniäni.

Perheen kesken me ei koskaan tehty mitään. Urheiluharrastukseen vanhempani jonkin verran osallistuivat, mutta eivät kauheasti. Heidän osallistumisensa koin enemmän kyttälyksi ja luottamuspulana. He pitivät minua aina pienenä ja mihinkään minulla ei ollut oikeuksia. No en niitä paljon kysellytkään, koska en uskaltanut, joten varma en voi olla asiasta. Näin sen jotenkin vain aistin.

Tuntui usein myös siltä, että vanhemmat osallistuivat harrastuksiini siksi, että niin kuuluu tehdä. Niin osoitetaan, että välitetään. Ajattelen näin, koska he eivät aidosti osanneet näyttää tunteitaan. Jos olisivat osanneet, niin uskon myös aistineeni se. Etäisyys emotionaalisesti kuvaa perhettämme hyvin. Voisinkin seuraavassa postauksessa pohtia nykyisen perheeni toimintatapoja.