Tänään on ollut huono päivä. En ole jaksanut vastoinkäymisiä. En ole täysin menettänyt malttia, mutta pinna on ollut kireänä kokoajan. Kun sain hetken olla rauhassa, ajatuksiin nousi taakka ja hartiat. Olen tänään ollut tavallista enemmän kasassa. En jaksa olla selkä suorana, vaan haluaisin painua maan alle. Annoin ajatuksien mennä omia menojaan ja kuuntelin, mitä mieleen nousi.
Ajatukset kävivät tämänpäiväisissä tapahtumissa ja lapsuudessa. Koin päivän rankaksi, koska minulla on omat tarpeeni ja lapsilla omansa. Jos olen lasten kanssa, niin usein on vain luovuttava omista tarpeista, koska lapset eivät vielä kykene tyydyttämään omia tarpeitaan. Tätä minun on vaikea toisinaan hyväksyä. Syy on se, että en koe kenenkään huomioivan minua ja tyydyttävän tarpeitani. Tänään ekstrana vielä oli se, että toivoin mieheltä voimia jaksaa loppupäivä. Mies tietenkin tuli kipeäksi eli minun piti jaksaa hoitaa kaikki yksin. Mies ei tietenkään sairastumiselle voi mitään, mutta siinä mielessä sama tilanne kuin muulloinkin, että jäin henkisesti yksin.
Mietin miksi minulle tarvitsevuus sekä omani että muiden on niin vaikea asia. Ajatuksissani palasin lapsuuteen ja mietin, että olen nyt samassa tilanteessa kuin lapsuudessani. Lapsena isän tarpeet menivät kaikkien muiden tarpeiden ohi. Äiti taas yritti tyydyttää isän tarpeita eli meidän lasten tarpeet usein sivuutettiin. Minä sain enemmän huomiota kuin sisarukseni, mutta silti en saanut sitä mitä kaikista eniten olisin tarvinnut: RAKKAUTTA ja huomiota. Jäin vaille jotain hyvin tärkeää.
Mitä tulee nykyhetkeen, niin jään edelleen vaille rakkautta. Lapset sitä antavat, mutta en saa sitä niinkään muilta. Mies ei minun nykyisen näkemykseni mukaan ole meistä se suurempi tarvitsija eli jäisin sen takia vaille huomiota. Niin voi olla, mutta nyt en näe asiaa muuten. Jokin ongelma miehellä on tämän asian suhteen, mutta en jaksa siihen pureutua. Se mikä nykytilanteessa on ongelma on se, että mies ei vain huomioi minua ja anna rakkautta. Ei se, että mies olisi itsekäs ja ajaisi omia toiveitaan ja tarpeitaan.
Koen kantavani molemmissa tilanteissa taakkaa. Lapsuuden perheessä kannoin vanhempien taakkaa siitä, että he eivät voineet lapsilleen antaa sitä, mitä lapset eniten tarvitsevat. Minä olin se, joka lapsena kärsi. Ehkä vanhemmatkin siitä kärsivät, mutta minuun rakkauden puute on vaikuttanut erittäin paljon mm. vaikeus luoda ihmissuhteita, vaikeus päästää ihmisiä lähelle ja vaikeus rakastaa muita. Nyt koen taakaksi sen, että minun pitää kantaa lapseni surut ja murheet ja siirtää omat tarpeet taustalle. Lisäksi kannan miehen kiukut ja vihan tunteet. Näin se varmaan meneekin lasten kohdalla ja toisinaan miehenkin kohdalla, mutta ei näitä asioita jaksa, jos ei saa rakkautta.
Näiden tietojen pohjalta tulen surulliseksi, kun ajattelen, etten eläessäni ole koskaan saanut aitoa ja pyytteetöntä rakkautta. Miksi vielä olen tässä suhteessa? Olen jo aika monesti miettinyt tätä asiaa. Olen vain kotoa oppinut, ettei tämä ole riittävä syy eroon. Jos ei ole rakkautta, hellyyttä ja kunnioitusta, niin miksi se ei olisi pätevä syy? En vain vielä ole valmis luopumaan tästä kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti