Viikonlopun tapahtumat ovat pysäyttäneet minut ja saaneet tuntemaan tosi pahaa oloa. Riittämättömyyttä, vihaa, surua ja syyllisyyttä. On vaan niin paskaäitifiilis. Miten äitiys kytkeekin yhteen kaikki ajatukset ja toimintatavat?
En omasta mielestäni lataa paljon odotuksia lapsiani kohtaan, mutta ilmeisesti sitä teen. En pysty hillitsemään turhautumista lapsiani kohtaan, vaan puran sen lapsiin. Teen omalla käytökselläni selväksi, että lapsi on tehnyt väärin. En satuta lasta, mutta esim. työnnän hänet pois. Todennäköisesti sanani ovat tilanteessa syyllistäviä. Minuun sattuu niin kovasti oman käytöksen aiheuttama reaktio lapsissa, mutta en pysty hillitsemään itseäni.
En ota kaikkia syitä niskoilleni, mutta omalla käytökselläni on tekemistä lapsen käytökseen. Hän on arka ja ujo. Ei ihme, kun äiti kohtelee näin. Omaa pahaa oloani puran lapsiin, mutta en halua enää sitä. Olen seurannut haltioituneena erään ihmisen tapaa kohdata lapset, omani mukaanlukien. Näen kuinka lapseni tottelevat häntä. Tulen vain surulliseksi ajatellessani kuinka onnellinen lapseni ovat tämän ihmisen kanssa. Lapset tottelevat häntä paremmin ja tuntuvat mieluummin touhuavan hänen kanssaan. Minä en vain jaksa taistella samoista asioista päivästä toiseen.
Tuntuu niin pahalta, että opetan lastani sanomaan ei. Sitten joudu esim. väkisin pesemään hampaat tai tekemään jotain muuta. Mihin lapsen kunnioitus jää? Toki on asioita, joihin lapsi ei voi vaikuttaa. Ehkäpä minun pitäisi se hyväksyä. Samalla yrittää enemmän kunnioittaa lapsen päätöksiä.
Miten sitten kestän jatkuvat mutkat matkassa?Miten kestän, kun lapsi kiukuttelee joka päivä hammaspesusta tai muista arjenaskareista? Miten jaksan jatkuvasti houkutella lasta pesemään kädet, pukemaan jne.. Ei minusta vain ole sellaiseen, koska haluan kontrolloida asioita liikaa ja tehdä asiat ilman mutkia.
Jotenkin vain tuntuu, että olenko kokenut samaa kuin lapseni nyt. Vai miksi tunnen näin? Ovatko vanhempani osoittaneet turhautumistaan minuun samalla tavalla, koska tunnen niin paljon pahaa oloa lapsen takia. En halua lapseni pelkäävän, joutuvan seuraamaan vanhempiensa mielialoja, joutuvansa hylätyksi, kokevansa yksinäisyyttä tai miettivänsä onko rakastettu.
Nämä ajatukset liitän häpeään ja syyllisyyteen. Pelkään epäonnistuvani kasvattajana ja sitä kautta kokevani syyllisyyttä. Esim lapsen kuivaksiopettelussa pinna ei ole riittänyt, vaan olen todennäköisesti vain pahentanut asiaa. Uskoisin käytöksen juontavana myös vaille jäämiseen. En vain osaa luopua omastani täysin, vaan pidän siitä liikaa kiinni. En ajattele, että elämän pitäisi mennä liikaa lapsen ehdoilla, mutta minä en oikein osaa mennä lapsen ehdoilla.
Olen vain niin yksin tunteideni ja ajatusteni kanssa. Lapseni ovat minulle rakkaita ja niiden eteen olen valmis tekemään paljon. Se ei helpota tätä tuskaa, vaan pahentaa sitä. En haluisi heidän kokevan tätä samaa. Miten osaisin hillitä itseäni ja antaa virheeni ja heikkouteni itselle anteeksi?
Muutama asia, mitä voisin tehdä, on antaa lapsille jakamatonta huomiota ja valinnanvapautta enemmän. Yrittää kestää lapsen kiukkuilut paremmin ja olla itselle armollisempi. Käytännössä näitä ei ole helppo toteuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti