Tänään sattui sellainen tilanne, jossa lapseni ei halunnut mennä vessaan. Hän ei vielä ole täysin kuiva, joten joudun huolehtimaan, että lapseni käy vessassa. Olimme julkisella paikalla ja edellisestä vessakäynnistä oli pitkä aika, joten toivoin, ettei pissi tulisi housuihin. Lapseni nimittäin kieltäytyi menemästä vessaan, tietenkin. Olin ärtynyt ja vihainen, koska tiesin lapsella olevan vessahätä.
Kyyneleet taas nousi silmiin. Olisi halunnut itkeä oikein kunnolla, mutta en kehdannut. Yritin tilanteessa taas miettiä, mistä on kyse. Tajusin, että lapsen pissatessa housuihin, minua olisi hävettänyt kovasti. Noin iso lapsi, eikä osaa pidättää.
Kävin läpi kovia paskaäiti fiiliksiä. En onnistu tässäkään. Tiedän, ettei näissä asioissa pidä hoputtaa lasta, mutta häpeän pelko vei voiton.
Olen aina ajatellut, että minusta tulee ihan hyvä äiti. Mitä isommaksi lapset kasvavat sitä enemmän käsitykseni romuttuu. Se tuntuu pahalla. En onnistu tässäkään.
Olenko tehnyt tästäkin asiasta suorituksen? En kai omalla käytökselläni tee lapsenkin elämästä yhtä suorittamista? Haluan heidän oppivan nauttimaan eikä ajatella kaikkea suorituksena. Tärkeintä ei ole saavutukset ja onnistuminen, vaan yrittäminen, asioista nauttiminen ja kokemukset.
Se että epäonnistuu jossakin ei ole huono juttu. Sen voi kääntää kokemukseksi. Virheistä voi oppia.
Minulle epäonnistuminen tuo usein häpeän tunteita. Lapsuudessani häpesin monia asioita esimerkiksi virheiden tekemistä. En muista, että kotona oltaisiin virheisiin suhtauduttu negatiivisesti. Kannustuksen puutteen näen suuremmaksi ongelmaksi. Ehkä onnistumisista sai jonkinlaista kannustusta, mutta virheisiin ei kiinnitetty huomiota. Lapsi voi sen tulkita negatiiviseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti