Vitun yksinäisyys. Vitun sosiaaliset taidot. Mä haluan hyviä ystäviä, mä haluan kokea kuuluvani johonkin, mä haluan tiiviin kaveriporukan.
Nämä kurjat fiilikset alkoivat jo muutama päivä sitten. Olisin halunnut ystävystyä yhteen ihmiseen. Minulla on ollut mielessä jo monena kertana, että kysyisin, jos nähtäis joskus. Viime kerralla meinasin kysyä. Minua vain hävetti, jos joku näkee, joten odotin parempaa tilaisuutta. No sitä ei tullut. Sitten näin jonkun toisen vaihtavan hänen kanssaan numeroita. Koin suurta ahdistusta. Kelpaamattomuutta, hylätyksitulemista, huonommuutta ja yksinäisyyttä. Ei siitä mitään pahaa ole, vaikka toinen oli kiinnostunut samasta ihmisestä. Voin edelleenkin yrittää tutustua häneen, mutta pelkään muiden ajattelevan, että matkin tätä toista. Lapsellisia ajatuksia, mutta nämä ovatkin niitä samoja fiiliksiä kuin lapsena koin. Ahdistuin kovasti tästä tilanteessa ja olin pahalla tuulella. Petyin itseeni, petyin tunteisiin, petyin reaktiooni ja petyin edelleen jatkuvaan yksinäisyyteen.
Minulla on ystäviä, mutta silti koen olevani yksin. Todellisia ystäviä minulla on vähän ja niitä nyt kovasti kaipaan. Niitä yritän etsiä, mutta en löydä sellaisia, jotka olisivat minusta kiinnostuneita. Tällä tarkoitan myös sitä, että muut ottaisivat minuun kontaktia.
Kun olen miettinyt omaa toimintaa ja miksi liioitellusti kukaan ei ole kiinnostunut seurastani, niin löysin ehkä joitakin syitä. Olen monesti ajatellut, että kukapa ei voisi tykätä minusta. Olen ollut harmiton, joten en herätä ainakaan närää muissa. No persoonattomuus ei todennäköisesti ole valtti, mutta ei sekään välttämättä huono asia ole. Enää en ole tosi ujo ja arka, joten sekään ei ole selitys. Ehkä oma varovaisuus pitää ihmiset loitolla. Ehkä annan ihmisille sellaisen kuvan, ettei kannata lähestyä. Se ei ole tarkoitus, mutta voi olla yksi syy. Suurempi syy on todennäköisesti tapani puhua. Minun puheessani saattaa paistaa kateus ja syyllistävä puhetapa. En tarkoita näillä pahaa, vaan se kertoo minun pahasta olosta. Toivoisin jonkun ymmärtävän sitä eikä kaikki kaikkoaisi sen takia.
Tuntuu niin pahalta, että kannan tätä yksinäisyyttä, jota vanhempanikin ovat todennäköisesti kokeneet. Kummallakaan ei ole juurikaan ihmisiä lähellä ja toisella heistä on aina vaikeuksia ihmisten kanssa. Näen myös sisarukseni kamppailevan saman asian kanssa. Uskon myös mieheni kärsivän samasta paljon. Minun ympärilläni on siis paljon yksinäisyydestä kärsiviä. Monet ystävänikin todennäköisesti kärsivät samasta tai eivät ainakaan päästä lähelle. Pelkään pahoin, että esikoisemmekin kärsii samasta, koska ei oikein osaa luoda sosiaalisia kontakteja. Minun tekee niin pahaa katsoa sitä. Sattuu, kirpaisee syvältä.
Kun mietin ystäviäni, niin siellä on muutama potentiaalinen, jonka kanssa voisi syntyä hyvä ystävyyssuhde. Tosin se ei niin vain syntyisi, koska toinen on hieman varuillaan, vaikka samalla myöntää, että meistä on nopeasti tullut läheisiä.
Miksi kaikesta ystävistä ja ihan hyvistä ystävyyssuhteista huolimatta koen yksinäsyyttä? En yksinkertaisesti osaa sanoa. Voi olla, että lapsuudessa koetut tunteet ovat edelleen sisälläni, vaikka tilanne on nyt paljon, paljon parempi kuin lapsena. Ehkäpä on hyvä pohtia lapsuudessa koettuja tapahtumia.
Muistan muutaman kerran, kun olin yhden ystävän kanssa tekemisissä. Sitten toinen tyttö halusi kaveerata minun kaverin kanssa. Minuun se sattui. Me molemmat oltais voitu olla tämän ihmisen kavereita, mutta minä yleensä vetäydyin tilanteesta. En ehkä halunnut jäädä kuvittelemassani (?) "kisassa" toiseksi. Toinen syy vetäytymiseeni oli se, että olen oppinut ajattelutavan: "Muut ensiksi ja vasta sitten minä." En kokenut itseäni ystävyydenarvoiseksi. Halusin antaa toisille sen mitä he halusivat. Minusta viis.
Jos ystävyyssuhteet eivät päättyneet lapsena, niin lapsuuden ystävyyssuhteet lähes kaikki päättyivät siihen, ettei suhdetta ylläpidetty. En yksinkertaisesti uskaltanut soittaa ystäville, etten häiritsisi tai olisi liian utelias. En ajatellut, että jokaisen on ne rajat vedettävä itse, kunhan itse on asiallinen. Aikuisiän ihmissuhteet ovat yleensä päättyneet siihen, kun en ole pitänyt yhteyttä. Muut eivät ole aktiivisesti ehdottaneet tapaamisia tai kyselleet kuulumisia. Osin tässä on varmaan siitä ollut kyse, että olen vetänyt puoleeni vääränlaisia ihmisiä. Osin varmaan siitä, että puhetyylissäni on paistanut negatiivinen sävy.
Vyöhyketerapeuttini sanoi, etten koe olevani ihmisten seuran arvoinen. Siksi en yleensä kysele muita mihinkään. Pitää varmasti paikkansa. Pelkään myös pakkeja, minua hävettää, jos en kelpaa. Näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä kaupat.
Onneksi siinä olen päässyt eteenpäin, että olen alkanut ottaa etäisyyttä minulle sopimattomiin ihmisiin. Olen myös alkanut antaa itsestäni niille ihmisille, joista voisi tulla vielä parempia ystäviä. Laita itseni likoon, vaikka siitä ei hyvää seuraisi eli lähinnä, ettei suhteemme syvenny tai minun ajatuksia katsotaan kieroon. En voi saada mitään, jos en anna. Vaikeaa minulle, mutta jospa se veisi tässä asiassa eteenpäin.
Huomaan kuinka mahani reagoi näihin ajatuksiini. Se murisee ja paljon. Kirjoittaessani tätä oloni myös kevenee. Tuntuu, ettei asiat niin huonosti ole kuin välillä tuntuu. Tuntuu pahalta, ettei ihmiset paljon osoita halua jutella kanssani tai tutustua minuun. Uskon kuitenkin siihen, että käsiteltyäni tämän asian, minusta huokuu erilainen "energia". Sellainen että olen sujut ja muutkin samalla tavalla sujut olevat haluavat olla ystäväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti