Kaipuu päästä ytimeeni on kova. En halua esittää mitään tai elää jonkun muun elämää. Olen elänyt sellaista elämää oikeastaan koko elämäni ja ymmärrän, ettei se ole minua.
Oman elämän löytäminen ei kuitenkaan ole tapahtunut noin vain, koska olen sivuuttanut itseni. Kuulen kokoajan vahvemmin tarpeeni, mutta usein se on vielä kovin vaimeaa. Miksi?
Minussa ei ole tarvittavaa kiukkua ja vihaa, jotta voisin irrottautua muista tai päästää irti siitä, että minä en ole kuin muut. Jos en koe olevani erillinen ihminen, en voi elää omannäköistä elämääni. Minä voin olla erimieltä ja voin tehdä omia valintoja, vaikka toiset eivät tukisi niitä tai loukkaantuisi, jos kuljen omia polkuja.
Oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, niin minussa on kiukkua ja vihaa, mutta en osaa kohdata sitä puolta itsessäni eli en saa siitä tarvittavaa potkua elämääni. Miellyttämällä muita pysyn väärällä tavalla sidoksissa muihin ihmisiin. En pääse silloin yhteyteen, vaan olen riippuvuussuhteessa.
Toiveeni omasta polustani edellyttää rohkeutta kohdata kiukku ja antaa sille tila. Nyt mielelläni jään voivottelemaan menneisyyttäni, jotta minun ei tarvitsisi kohdata todellisia tunteitani. Tällöin olen kytköksissä muiden elämään väärällä tavalla. Katketkoon tämä lanka elämästäni. En tarvitse muiden hyväksyntää elämälleni. Riittää, että menen kohti ydintäni ja olen itse onnellinen. Ei ole mitään syytä pelätä hylkäämistä ja yksinjäämistä, koska niin ei tule käymään niin kauan kun en itse hylkää itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti