Yksi lempuaiheistani tällä hetkellä on yksinoleminen ja avun tarve. Nämä kytkeytyvät elämässäni yhteen. Olen kokenut jääväni lapsuudessa vahvasti yksin, kun olisin tarvinnut aikuista. En osannut silloin edes pyytää apua. Oppimani malli on puskenut minua yrittämään elämässäni yksin eteenpäin, liian yksin.
Lapsuudesta oppimani malli on kuluttanut minua, koska olen ollut voimien äärirajoilla. Olisin selvinnyt helpommalla, jos olisin aiemmin myötänyt tuen tarpeen. Asiat ehtivät mennä mutkikkaaksi ennen kuin pystyin ylittämään rajan. Nyt vihdoinkin minun on ollut aika purkaa uskomus, että yksin on pärjättävä.
Olen ymmärtänyt kaipaavani rinnallakulkijoita tukemaan ja kannustamaan minua kuulemaan itseäni ja menemään oikeaan suuntaan. Tiedän aika hyvin, mihin suuntaan mennä, mutta kaipaan tunnetta, etten ole yksin. Tällä hetkellä kaipaan konkreettisia kokemuksia siitä, että en ole yksin ja apua on saatavilla. Koen tärkeäksi tulla nähdyksi ja kuulluksi minuna, tarvitsevana, epävarmana ja heikkona.
Elämä on alkanut antaa minulle sitä tukea mitä olen tarvinnut. Ihmiset ovat alkaneet tarjota apua ja minun avunpyyntöihini on vastattu. Elämä näyttää, että en ole yksin ja minä ansaitsen tuen. Asiat muuttuvat, kun teen oman osuuteni. Tunnistan tarpeeni, manifestoin toiveeni ja uskallan ottaa muutoksen vastaan.
Kaikki tämä johtaa lopulta siihen, mitä minä haluankin. Kun olen saanut luottamuksen siihen, että elämä kantaa ja yksin ei ole selvittävä, löydän saman voiman itsestäni. Silloin olen vanhempi en vain kulkemaan omia polkuja, vaan myös myöntämään tarvitsevani apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti