Jee! Koen suurta ylpeyttä itseäni kohtaan. Olen ottanut ison askeleen eteenpäin läheisriippuvuudessa. Minulla on ollut taipumusta takertua ihmisiin olemalla heikko ja tarvitseva.
Viime vuonna vaikeassa elämäntilanteessani minulla oli ihminen, joka tuki minua. Olen kiitollinen siitä ja tukea minä tarvitsinkin. Suhde ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, koska olimme symbioosissa tukien toistemme läheisriippuvuutta. Minä takerruin liikaa ja hän tarvitsi minua omaan läheisriippuvuuteensa.
Otimme etäisyyttä ja yhteydenpito on ollut erittäin vähäistä, kunnes olimme taas yhteydessä. Minä kerroin kuulumiseni, mutta muuten keskityimme enemmän hänen asioihinsa. Olin varuillani, etten menisi samaan rooliin kuin aiemmin. Se ei tuntunut viimeksi hyvältä eikä tuntuisi nytkään, koska ymmärsin toimintani johtuvan läheisriippuvuudesta eikä siis aidosta rakkaudesta. Jotain samaa meillä oli. Emme esimerkiksi osanneet "hyvästellä" toisiamme jne... Annoin asian olla. Olemme muutamia viestejä lähetelleet, mutta muuten yhteydenpitoa ei ole juurikaan ollut.
Nyt ymmärsin, että parempi pitää etäisyyttä tähän ihmiseen, koska opettelen vielä rajojen vetämistä. Kuluttaisin itseäni liikaa, jos olisimme yhteydessä. On mukava kuulla hänen kuulumisiaan ja voidaan välillä nähdäkin, mutta rajojen pitäminen voi olla vaikeaa kahdella läheisriippuvaisella ihmisellä. Tästä syystä etäisyys on tärkeää ja ennen kaikkea se, ettei yhteydenpito oli tiivistä.
Olen erittäin ylpeä itsestäni, että oivalsin tämän. Ylpeyden aihetta on ennen kaikkea siinä, että pystyn tähän ilman isoja kipuja. Olen mennyt hurjasti eteenpäin, kun pystyn ajattelemaan itseäni ja tekemään ratkaisuja, joita en pystynyt tekemään alle vuosi sitten. Olen kiitollinen ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti